Makulointikoneen leuat hotkivat ahnaasti myös lastenkirjoja

Tämä teksti syntyi kahden Internetissä vast ikään julkaistun, kustannusmaailmaa zuumaavan näkökulman lopputulemana.

Verkkolehti Kiiltomadon tuoreessa pääkirjoituksessa WSOY:n mainospäällikkönä vuosina 1997–2007 työskennellyt Jussi Keinonen kertoo kirjamainonnan lainalaisuuksista ja toisaalla kirjailija Jukka Laajarinne mainostaa Privaattidosetti-blogissaan, kuinka hänen mainiota kertomuskokoelmaansa Ruoalla ei saa leikkiä (WSOY 2009) voi nyt ostaa WSOY:n kirjakaupasta Bulevardilta nimelliseen kolmen euron hintaan.

Rouva Huu joutui viime keväänä ensimmäisen kerran mielikuvittelemaan, miltä makulointikoneen ahnas ja ammottava kita näyttää. Toimittamaani vuonna 2004 ilmestynyttä Matka mielikuvitukseen. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista –kirjaa oli jäänyt Tammen varastoon kaikista alennusmyynneistä ja muista myyntiponnisteluista huolimatta noin 500 kappaletta.

Minulle tarjottiin kirjan toimittajana mahdollisuutta lunastaa koko painos tai osa siitä kolmen euron kappalehintaan. Hankin kolme kirjaa arkistooni ja neuvottelin kustantamon kanssa että teoksessa mukana olleet kirjailijat saivat lunastaa kirjaa samaan hintaan itselleen. Loput, vajaat 400 kirjaa menivät sitten niine hyvineen makuloitaviksi.

Varastotila ei ole kustantamoille ilmaista ja pelkkä kulttuuritahto ei riitä kirjojen pitkäaikaiseen varastointiin.

Matka mielikuvitukseen -teoksessa mukana olevien kirjailijoiden kesken virisi ajatus jäljelle jääneiden makulointiin menevien teosten lahjoittamisesta esimerkiksi koulukirjastoille – onhan kyse kuitenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja nykypäivää valottavasta ja ajan hammasta kestävästä hakuteoksesta, jota voi käyttää vaikkapa kirjailijaesitelmien laadintaan. Mutta kustantamon ystävälliseltä johtajalta saimme kuulla, että lahjoittaminenkaan ei ole kustantamoille ilmaista ja sitä paitsi kirjalahjoitukset olisivat myös tekijänoikeuksien kannalta kyseenalaisia.

Lastenkirjahyllyssäkin taannoin arvioitu Jukka Laajarinteen Ruoalla ei saa leikkiä -kirja on anarkistinen kaiken ikäisten kirja, jota ei todennäköisesti osattu kustantamossa markkinoida kaikkein otollisimmille kohderyhmille. Kirjan salaviisaat tarinat tyydyttävät Rouva Huun otaksuman mukaan parhaiten varttuneempia nuoria ja aikuisia. Koulujen kirjallisuuskasvatuksessa tällaiset yllätykselliset tarinat ovat onnen omiaan. Rouva Huu toivookin lisää viisautta ja keinotekoisia kohderyhmärajoja ylittävää rempseyttä kustannustalojen markkinointiosastoille.

Kirsi Kunnas on puhunut avoimesti makuloinnista omien suomennostensa yhteydessä: hän on surrut sitä, että monet lastenkirjat lakkaavat kertakaikkisesti olemasta, kun niitä makuloidaan. Taiteen akateemikkona Kunnaksella on riittävästi paitsi kirjallista meriittiä niin myös arvovaltaa, ja niinpä hänen suomentamistaan lastenrunoista on koottu viime vuosina erilaisia antologioita (Tiitiäisen tuluskukkaro, 2000 ja Kuka on nähnyt tuulen. Runoja ja satuja maailmalta, WSOY 2010), joiden ansiosta aikojen saatossa makuloidut runot ovat taas uusien lapsisukupolvien nautittavina.

Makulointi taitaa olla suurelle osalle lasten- ja nuortenkirjailijoista arkipäivää, vaikka lasten- ja nuortenkirjojen painoksia on 2000-luvun mittaan jonkun verran pienennettykin. Asiasta ei kuitenkaan liiemmin puhuta.



Rouva Huun mielestä lastenkirjojen makulointiprosessin irvokkuus kiteytyy hyvin oheiseen Elsa Beskowin kuvituskuvaan kuvakirjassa Tonttulan lapset (Gummerus 1973, 8. painos 2007). Siinä vuoren peikko pelottelee Tonttulan pienokaisia, jotka pakenevat kauhuissaan pois metsästä.


Toivottavasti Jukka Laajarinteen kirja säästyy makulointikoneen ahnaalta kidalta.

Laajarinne on tosin itsekin viehtynyt koneisiin: hän on julkaissut yhdessä kuvittaja Martti Ruokosen kanssa kuvakirjan Mummon kone (WSOY 2005), jonka takakannesta on peräisin tämän blogitekstin aloituskuva.