”Ei turhaan sanota, että nuoriso on nykyään aika hoksaavaista”

Kari Levola: Suorin mutka ikinä. 101 sivua. Tammi 2011. Kannen suunnittelu Markko Taina. Kannen valokuvat iStockphoto.














Erilaisille kertomuksille, stooreille ja mininovelleille on koulujen kirjallisuuskasvatuksessa jatkuvasti huutava tarve. Kari Levola on yksi tämän niukan lajin kiistattomista kotimaisista mestareista. Rouva Huun suosikkeja ovat olleet jo pitkään Levolan kokoelmat Syvältä veistoluokan uumenista (Tammi 2002) ja Valheenpaljastuskone ja muita melkein tositainoita (Tammi 2001), joista ensin mainittu viittaa hauskasti myös Juhani Ahon Lastuihin.

Suorin mutka ikinä -kokoelman tekstit on määritelty kirjan takakannessa mininovelleiksi. Levolan vahvuus onkin nimenomaan lyhyissä, ytimekkäissä – niukimmillaan vain puolen sivun mittaisissa teksteissä – , jotka on helppo lukaista nopeasti. Aivan Syvältä veistoluokan uumenista -kokoelman kaltaiseen minimalismiin hän ei uudessa kokoelmassaan yllä, mutta lähelle kuitenkin.

Novellien aiheet ammentavat yläkoululaisten rosoisesta arjesta, johon kuuluvat ulkonäköpaineet, kimurantit henkilökemiat vastakkaiseen sukupuoleen, koulukiusaamisen monet variantit sekä suhteet kotiväkeen.

Parhaimmillaan Levola on absurdien asioiden kuvaajana, kuten tarinassa ”Hörökorvien korjaus", jossa opettaja menee kauneusleikkaukseen jouduttuaan koulukiusaamisen uhriksi.

Eittämättä Levola on paneutunut uusimpiin nuorisobarometreihin, joissa nykynuorten on havaittu kannattavan jopa yllättävän konservatiivisiakin arvoja. Hän kuvaa nykynuorisoa pieni ironian juonne suupielessään: nuoret ovat kovasti tulevaisuusorientoituneita ja tulosvastuusta tietoisia yhteiskunnan kansalaisia, jotka osaavat perusteluissaan ottaa mallia myös politiikan jargonista. Toisaalta nuoret samastuvat myös Huuto.netissä omaisuutensa myyneeseen lumenpudottajaan, kuten tarinassa ”Napa kohti Thaimaata”.

Kokoelman nimikertomuksessa ”Suorin mutka ikinä” tiivistyy median ihannoima julkisuushakuinen elämäntapa ja menestymisen karut reunaehdot minäkertojan perustaessa tovereineen bändin. Toisaalta, esimeriksi tarinassa ”Unelmavävy” nuori minäkertoja ei siekaile julkistaa perhekeskeisiä unelmiaan lasten kanssa viettämästään laatuajasta:

– – Olen ajatellut sen niin, että haluan hyvän vaimon ja kolme lasta. Lapset on hyviä joka tapauksessa, ei sitä tarvitse erikseen sanoa. Ne on hyviä, jos niille jaksaa olla hyvä. Minä olen ajatellut jaksaa , leikkiä niitten kanssa kun ne on pieniä, viedä retkille metsiin. Ja sitten kun ne on isompia, voin kuskata harrastuksiin, ihan mihin vain, minä en ole ennakkoluuloinen ja jaksan kyllä istua vaikka kylmässä autossa odottamassa niitä jostain judosalilta. Tai meidän pojat käy judosalilla, yksi voisi olla tyttö ja se voisi mieluummin harrastaa soittamista, ihan mitä soitinta vain, kunhan nyt ei heti rumpuja aloita. – –

Aivan Kari Hotakaisen yhä ylivertaiseen Näytän hyvältä ilman paitaa –kokoelman (WSOY 2000) kaltaiseen hulvattomasti ilkamoivaan sävyyn Levola ei uutuuskokoelmallaan yllä, vaikka aineksia siihenkin on, esimerkiksi tarinassa ”Säveltapailua” ja ”Kirjesalaisuuden raunioilla”, jossa perhe kokoontuu joka viikko yhdessä seuraamaan Ajankohtaista kakkosta, sillä perheen isän mielestä

– – Nuortenkin on hyvä seurata sitä, saa aiheita vaikka koulun ainekirjoitukseen, ja ajankohtaisohjelmien jälkeen maistuu paremmin unikin, kun tietää, että on turvassa kotona. – –

Toteutukseltaan verraton on myös kertomus ”Korkit silmillä”, jonka voi lukea scifi-tarinana valvontayhteiskunnan keinoista hallita nuorison elämäntapoja.

Omimmillaan Levola on edelleen nuoren, orastavan rakkauden kuvaajana (vrt. nuortenromaanit Tahdon, Tammi 1999 ja Viimeiset sanat, Tammi 2000).

Yksi kokoelman ehdottomista helmistä on viimeinen kertomus ”Nössö”, jossa tyttö pompottaa ja nöyryyttää häneen ihastunutta poikaa, mutta saakin lopussa nenilleen. Kertomuksen intensiteetti on kaikessa traagisuudessaan julman-kaunis ja kiertyy onneksi loppuaan kohti happy-endin suuntaan.

Lopuksi kaino viesti kustantajalle: Levolan Suorin mutka ikinä on kompakti 101-sivuinen tiivis paketti, mutta sen luettavuus eritasoisten lukijoiden käsissä olisi silti parantunut isommasta kirjasimesta ja väljemmästä rivityksestä. Hiukan myös arveluttaa, kuinka varsinainen kohderyhmä suhtautuu valokuvakuvitettuun kansikuvaan. Se jääköön nähtäväksi.