"Joidenkin salaisuuksien tulee pysyä pohjalla, siellä minne ne on piilotettu"

Delphine de Vigan: No ja minä. Suomentanut Kira Poutanen. 233 sivua. WSOY 2012. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.














Ranskalaisen Delphine de Viganin No ja minä vastaa nyt siihen huutoon, että nuorten- ja aikuistenromaanien välille ei ole tarpeen aina laittaa lukijakuntaa liiaksi suitsivia koodeja (vrt. Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -romaanista toisaalla käyty nettikeskustelu viime marraskuussa).

Romaanin kansilehden etuliepeessä kerrotaan kuinka "rehellinen ja älykäs romaani kodista ja kodittomuudesta on saavuttanut suosiota sekä nuorten aikuisten että aikuisten parissa".

de Viganin romaani on yhdistelmä teiniangstia, perhetraumoja, sosiaalista omaatuntoa ja identiteettitarinaa. Tavassa, jolla päähenkilö Lou koulii oikeudentuntoaan tehdessään kouluun esitelmän Ranskassakin jatkuvasti lisääntyvistä kodittomista, on jotain samaa kuin norjalaisen Aleksander Mellin Lapsihallituksessa (Tammi 2010), jossa 12-vuotias Max osallistuu tosi-tv-kilpailuun eristetyllä saarella ja solmii kontaktin rutiköyhään intialaispoikaan ymmärtäen näin jotain olennaista elämästä.

13-vuotias Lou on ikäisiään älykkäämpi, hän on kirinyt kaksi luokkaa ylemmäksi. Asetelma koulussa on Loun kannalta epäreilu: luokkatovereilla on jo hormonimyrskynsä, ja Lou vasta haparoi ensimmäisiä ihastumisen tuntemuksiaan.

de Vigan vihjaa myös jonkinlaisen autismin tai muun tunnehäiriön olemassaolosta.

Lou on kiinnostunut erilaisten asioiden testaamisesta, hän keräilee omituisia esineitä eikä osaa solmia kengännauhojaan. Ulkopuolisuuden, erillisyyden ja poikkeavuuden tuntu on vahva, kunnes Lou tapaa Non, kadulla elävän nuoren naisen, jonka seurassa tyttö huomaa viihtyvänsä ja jonka läsnäoloa hän jopa kaipaa. Aluksi Loun verukkeena on kouluun tehtävä esitelmä, jota varten hän haastattelee Nota, mutta esitelmän valmistumisen jälkeen tunnesiteestä tulee vielä vahvempi.

Loun perhe on syvästi traumatisoitunut tytön ollessa kahdeksanvuotias. Perheeseen hartaasti odotettu pikkuvauva menehtyy pian syntymänsä jälkeen ja äiti vajoaa syvään masennukseen. Loulle äidin äkillinen tunnekylmyys on kova paikka:

Äiti ei enää koskaan koske minua, hän ei enää koskaan koske hiuksiani, ei silitä poskeani, hän ei enää koskaan tartu niskaani tai vyötärööni, enää koskaan hän ei halaa minua.

Kun No muuttaa Loun aloitteesta perheeseen, äiti havahtuu pitkäaikaisesta apatiastaan ja saa vihdoin elämän syrjästä kiinni.

Mutta Non kannalta turvattu elämä on myös haaste. 12-vuotiaasta saakka sijaiskodissa asunut ja vailla rakkautta jäänyt No ei käden käänteessä sopeudu ydinperheen idylliin.

de Vigan siteeraa Antoine de Saint Exuperÿn Pikku Prinssiä, sitä kuuluisaa kohtaa jossa Kettu pyytää Pikku Prinssiä kesyttämään itsensä:

--- Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa.

Non elämänkohtalo, joka jätetään kirjan lopussa hiukan avoimeksi, havahduttaa Loun myös omasta kuplastaan, ymmärtämään syvemmin perheensä, itsensä ja sitä myötä myös suhteensa luokkatoveriinsa Lucasiin.

No liikauttaa Loun elämää hyvällä tavalla sijoiltaan. Ja yhtä äkillisesti kuin hän ilmaantui Loun elämään, niin hän myös siitä haluaa häipyä.

Jotakin olennaista tämän hiukan surumielisen, mutta silti elämän parhain päin kääntymiseen luotaavan ravistelevan romaanin tunnelmasta kertoo seuraava katkelma:

Ennen kuin tapasin Non, luulin, että väkivalta oli huutoja, lyöntejä, sotaa ja verta Nyt tiedän, että väkivalta on myös hiljaisuutta, että se on joskus näkymätöntä. Väkivaltaa on aika, joka peittää haavat, sitä on päivien loputon ketju, se että on mahdotonta palata taaksepäin. Väkivaltaa on se, mitä ei voi käsittää, se mistä ei puhuta, mitä ei voi näyttää, väkivaltaa on se, jolle ei ole selitystä se joka on ikuisesti hämärän peitossa.

Monenlaisten elämänviisauksien ohessa Lou oppii, että suudeltaessa ei sittenkään ole suurta merkitystä sillä, mihin suuntaan kieltään suutelemisen aikana kääntää.