maanantai 13. tammikuuta 2014

Murrosikäisen pojan prosessit: tyttöystävä ja mopo











Jyri Paretskoi: Shell´s angles. 218 sivua. Karisto 2013. Kansikuva Sakari Tiikkaja.






Yläkoulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä suullista ilmaisua opettava iisalmelainen Jyri Paretskoi (s. 1979) oli seurantani mukaan ainoa kotimaisella   realistisella nuortenromaanilla viime vuonna yleiskustantamon kautta debytoinut uusi tekijä. 

Shell´s Angels noteerattiin myös heti Topelius-ehdokkuuden arvoiseksi. Topelius- ja Lydecken-palkintojen voittajat julkistetaan huomenna. 

Nuorisokirjailijat ry:n sivuilta löytyvässä ehdokkaiden esittelyssä Paretskoi kertoo kirjoittaneensa nuorten omien toiveiden ja tarpeiden pohjalta: siksi hänen esikoisromaanissaan  on niin paljon tapahtumia, huumoria, tunteita ja kokemuspintaa nuorten elämään.

Henri, Rudi ja Samu  on yhteen hitsautunut ja toisilleen kaikissa elämän äkkikäänteissä lojaali poikakolmikko. Jokaisella pojalla on omat hankauskohtansa. Päähenkilön Henrin äiti on kuollut auto-onnettomuudessa rattijuopon piittaamattomuuden vuoksi.  Samun isä on kärsinyt koko lapsuutensa alkoholisoituneen isänsä väkivallasta ja päättää muuttaa pois kotoa isoveljensä luokse. Rudille puolestaan on kertynyt pelivelkoja ja hän on käyttänyt pelaamiseen vanhempiensakin varoja. 

Karuista kohtaloista huolimatta poikien asenne elämään on valoisa ja toiveikas. 

Murrosikäisen  pojan elämän taltioinnissa Paretskoi tekee vertaansa vailla olevan kohtauksen, jossa Henrin isä opettaa poikaansa ajamaan partaa:

Henri seisoi peilin edessä naama partavaahdosta valkoisena ja katseli itseään tyytyväisenä. Isä seisoi vieressä myös naama sudittuna. Parrankasvu oli hieno juttu! Aluksi ylähuulen päälle ilmestyneet haivenet olivat vain ärsyttäneet, ja Henri oli yrittänyt leikata niitä pois saksilla, mikä ei ollut erityisen helppoa. Onneksi isä hankki höylän.

Jyri Paretskoin tyylissä on pientä makeilua ja epäuskottavuutta. Johtuneeko siitä, että hän kenties luotaa romaanissa omaa nuoruuttaan hiukan haikailevan matkan päästä? 

Paretskoin tapa kirjoittaa 14–15-vuotiaista pojista heltymyksellä tuo silti mieleen Uolevi Nojosen ja Asko Martinheimon 1960-luvun ensimmäiset nuortenkirjat, joissa pidäkkeettömästi korostettiin poikien herkkyyttä ja hapuilevaa yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen.

Kustantajan luettelossa kirjailija sanoo taistelevansa elämässään, työssään ja vapaa-ajalla kyynistymistä vastaan sinisilmäisyydenkin uhalla: ”Haluan uskoa, että maailmassa on kaiken kurjuuden keskellä paljon hyvää ja kaunista. Joskus se vain pitää kaivaa esille – joskus se täytyy kirjoittaa ja luoda itse”.

Seurustelun alkuvaiheen epätietoisuutta, mustasukkaisuutta ja tempoilua Paretskoi kuvaa rehellisesti. On hienoa, että nykypojat saavat luettavakseen näin avointa pohdiskelua:

Henri ja Milla lähtivät kävelemään hiljakseen Millan luokse. Henrin päässä vilisti monenlaisia ajatuksia, mutta hän yritti sivuuttaa ne ja olla yhtä rennosti kuin tähänkin asti. Tyttöystävän saaminen ei ollutkaan ollut niin hankala prosessi kuin Henri oli luullut. Niin, tyttöystävän, Henri piti Millaa jo tyttöystävänään, vaikkei asiasta ollut mitään puhuttukaan. Henristä vain tuntui siltä. Mutta ei kai sitä voisi noin vain töksäyttääkään: ”Olisitko sä mun tyttöystävä?” Ei tietenkään voisi, se olisi typerää. Miksi kysyä tuollaista, kun käytäntö ja teot puhuvat puolestaan. Toivottavasti vain Milla olisi samaa mieltä Henristä. Henrin mielestä tyttöjen ajatuksenjuoksu oli aina ollut sellainen käsittämätön alue, josta ei ottanut mitään selkoa. ---

Millan ja Henrin seurustelu – pieniä kommelluksia lukuun ottamatta – etenee kuitenkin hyvin maltillisesti. 1990-luvulla nuortenromaaneissa kuvattiin rempseitä ekakertoja hyvinkin vuolaasti, mutta tällä nuorella parilla ei ole kiire minnekään. Milla toteaakin aikuismaisesti, että ”Ei pilata tätä liialla hötkyilyllä”.

Voiko tästä päätellä, että nuortenkirjoissakin palataan 2000-luvulla entistä sovinnaisempiin ja moraalisesti suoraselkäisiin seurustelukuvioihin?

Paretskoi on verraton kuvatessaan poikien hivenen lapsekkaitakin tempauksia: pojat pelleilevät terveystiedon tunnilla saamillaan kondomeilla, Henri työntää herneet nenäänsä, – kirjaimellisesti ! –  ja  Henri viuhahtaa saunaan ilkosillaan pelästyttäen tuntemattoman naisen pahanpäiväisesti. Eloisasti kuvatut kohtaukset ilmentävät poikien kujeilun halua ja ajasta-aikaan säilyvää spontaania kepposteluhenkeä.

Mopoharrastuksen kuvauksessa Paretskoi on osunut kultasuoneen, jota on hyödynnetty käsittämättömän vähän kotimaisissa nuortenkirjoissa (vrt. Tuija Lehtisen Mopo, Otava 2007). Romaanin nimi juontaa poikien perustamasta moposeurasta. Yhteenkuuluvuuden merkiksi tehdään Millan avustamana katu-uskottavat farkkuliivit, joissa on yhteen kuluvuuden symbolina oma logo.

Pienen pieni kirjasin, pitkät luvut ja sivumäärä voivat olla iso haaste poikalukijoille.

Kevätkesän kepeä seikkailu taittuu kuin veitsellä leikaten traagisen onnettomuuden kuvaukseksi, ja romaanin viimeiset sivut tuovat mieleen  raittiuskilpakirjoitusten opettavaisen paatoksen. 










1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Luin tämän kirjan eilen ja kyllä harmitti! Siinä oli niin paljon kivaa - ja sitten niin paljon kökköä, että en oikein usko saavani kohderyhmää, yläkouluikäisiä poikia, sitä lukemaan. Miksi kukaan ei lyhentänyt kirjasta sataa sivua ja suurentanut fonttia? Miksi kukaan ei noukkinut nuorison suuhun sopivien repliikkien loppuosista niitä merkillisiä "terveystiedon oppikirjan sitaatteja". Olisin NIIN toivonut, että tästä olisi saanut pitkästä aikaa "koko luokan" kirjan, mutta...