Kaunis kirja karusta aiheesta

Enna Airik: Korppipäinen mies. 30 sivua. Karisto 2013.

Nokialla asuva Hanna Immonen (s. 1980) debytoi kuvakirjalla Haavemaa (Karisto 2012).  

Enna Airikin taiteilijanimeä käyttävän tekijän esikoinen erottautui modernista kuvitusperinteestä. Kirjan kuvamaailma viittoi anglosaksiseen kuvaperinteeseen.  Siitä ei löytynyt lainkaan suomalaiskansallisia ominaispiirteitä.  

Hänen tyylinsä ankkuroituu jugendiin, uusromantiikkaan ja symbolismiin. Välillisesti Airikin tyylikauden valintaan on vaikuttanut taidehistorian lehtorina Lapin yliopistossa työskennellyt Sisko Ylimartimo, joka on opettanut Airikia ja perehtynyt itse moniin art nouveau -kuvittajiin. 

Emin arkitodellisuus on turvattu ja seesteinen, mutta hänen unimaailmastaan aukeaa aivan toinen todellisuus painajaisineen. Kiinnostava detalji vasemmanpuoleisessa painajaisessa on korppipäisen miehen punaruudulliset housut, joka on sivun ainoa värielementti. Enna Airikin kuvitusta kirjaan Korppipäinen mies, Karisto 2013.

Esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen toimittaja Matti Kuusela  teki Airikista koko sivun henkilöhaastattelun Aamulehteen (17.11.2012). 

Haastattelussa Airik suomii – aivan oikeutetusti ! – isoja kustantamoita rohkeuden puutteesta: isot kustantajat haluavat hänen lausumansa mukaan julkaista ”nättejä, siistejä, positiivisia, turvallisia”, ”yhdellä sanalla varmoja kuvakirjoja”. 

Mitä pidemmälle kuluva uusi vuosituhat on kulunut, sitä konkreettisemmin suurten kustantajien varman päälle pelaaminen on heijastunut kuvakirjavalintoihin. 

Kiinnostavaa on se, että  Airikin tussilla ja vesivärillä hempeästi kuvitetut kuvakirjat käsittelevät silti erittäin rankkoja aiheita. Haavemaan teemana oli pienen lapsen kuolema  ja tämän viime vuoden uutuuden aiheena on pedofilia. Airikin kuvakirjat eivät kuitenkaan niin sanotusti huuda rankkaa sanomaansa etu- tai takakansissaan, päinvastoin!

Tekijä itse perustelee kauneutta ja herkkyyttä sillä, että hän haluaa antaa vakavalle asialle vastapainon. Airik haluaa jättää kirjoillaan lukijaan ja kuvan katsojaan tunnejäljen.

Ja siinä hän kiistämättä onnistuukin. Korppipäisen miehen ilmestymisestä lähtien olen miettinyt sen kerronta- ja ilmaisukeinojen toimivuutta ja kirjan tarinaa itseään. Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että en ole arvioinut tätä aiheensa puolesta tärkeää kirjaa ajallaan ja isolla foorumilla. Mutta toisaalta olen kokenut, että jos taipuisin kirjoittamaan siitä tiukkaan määrämittaan, 1000–1500 merkillä, tekisin vääryyttä paitsi kuvakirjan tekijää myös kirjaa lukevaa lasta ja aikuista kohtaan.  Airikin kuvakirjan monia nyansseja on mahdotonta tikistää niin pieneen tilaan. 

Haavemaan tavoin myös Korppipäinen mies on etäännytetty 1900-luvun alun porvariskotiin. Tyyris tyllerössä 3/2013 Kari Vaijärven haastattelussa Airik kertoo tietoisesti halunneensa loitontaa vaikeaa aihetta kaukaiseen menneisyyteen: hän arvelee myös, että ajallinen etäisyys tekee aiheesta helpommin lähestyttävän eri-ikäisille lukijoille.    

Emi-tyttö asuu punaisessa huvilassa ja viettää ulkopuolisen silmin nähtynä hyvin suojattua ja onnellista elämää. Emi kärsii kuitenkin toistuvista painajaisista. Niissä kodin lähellä olevaan autiotaloon muuttaa korppipäinen mies, joka pyydystää lapsia ja vangitsee heidät taloonsa. Autiotalon tapahtumat, Emin unifantasiat, on kuvattu mustavalkoisina ja voimakkaan allegorisesti.

Emin ikäisellä ja häntä myös ulkoisesti muistuttavalla autiotalon tytöllä on valkoiset irrotettavat enkelinsiivet, joiden voi tulkita symboloivan vapauden ja viattomuuden menetystä. Lintuja löytyy kuvituksessa häkkilintuina ja vapaana lentävinä lintuina – ja myöhemmin myös Emin piirustuksista.

Kerran viikossa Emi saa ostaa herra Krookin karkkipuodista toffeekiekuroita:

Karkkipuodissa on hämärää kirkkaan päivän jälkeen. Värikkäät karkit lasipurkeissa hehkuvat kuin sateenkaarenpalat. Emi räpyttelee silmiään, Herra Krook yskäisee hiljaa. 

Emi ei yllä toffeekiekuroihin, ja herra Krook nostaa hänet syliinsä. Hän tekee aina niin, vaikka Emi ei tahdo. 

Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Kun hän lopulta tulee ulos, hänellä on syli täynnä karkkia. Paljon enemmän kuin rahalla saa.

Syyllisyys saa Emin pakenemaan puistoon, missä hän ahmii karkit. Karamelleista tulee ikävän ja traumaattisen tapahtuman todistusaineistoa, josta hän haluaa nopeasti eroon. 

Traumaattisen tilanteen kuvaus on toteutettu tyylikkäästi kahdessa tasossa. Enna Airikin kuvitusta kirjaan Korppipäinen mies, Karisto 2013.

  

Karkkipuodin karut tapahtumat kuvataan hyvin verhotusti ja viitteellisesti. Lapselle, joka ei ole joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, tarinassa on hämmentävää aukkoisuutta. Sitä vastoin lapsi, jolla on hyväksikäytöstä kokemusta, oivaltaa heti, mistä tarinassa on kysymys. Ja arvelen, että tällaiselle lapselle nimenomaan tarinan etäännyttäminen historialliseen, puitteiltaan vauraaseen olipa kerran –aikaan ja silmiä hivelevän kauniiseen koti-idylliin voi olla jopa huojentavaa. Itselle tuttu asia ei tule liian lähelle.

Varhaisin kotimainen pedofiliaa käsitellyt lastenkirja, Sari Venton ja Mika Launiksen Peikonhäntä (2007), sijoittui satumaailmaan peikkoineen ja prinsessoineen. Samana vuonna ilmestyi Ruotsissa Hanna-Karin Grensmanin ja Inelam Bermanin kuvakirja Peter-Alexander den store.

Peter-Alexanderilla on aikuinen ystävä, nuori mies Jens, jota hän suorastaan palvoo.  Jens tulee usein lapsenvahdiksi, kun vanhemmilla on menoja. Jens on hyvä esimerkki vanhempien selän takana toimivasta, luottamusta herättävästä lapsen aikuisesta ystävästä, jollaisia voi löytyä lapsen harrastuksista ja muista lapsiperheen arkisista ympyröistä.   

Realistisista puitteistaan  huolimatta myös ruotsalainen kuvakirja käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä hyvin viitteellisesti. Kliimaksi tiivistyy yhteen koko sivun kuvaan Jensin ja pojan yhteisestä kylpyhetkestä: Jens vaahdottaa hiuksiaan ja poika on vetäytynyt kylpyammeessa mahdollisimman kauas Jensistä kasvoillaan surullinen ilme. Jens vannottaa, että Peter-Alexander ei saa kertoa vanhemmilleen, mitä kylvyissä tapahtui. Jos poika kertoisi yhteisen salaisuuden, Jens uhkaa sanoa heidän ystävyytensä irti. Pojan ahdistus kuitenkin kasvaa vaitiolouhkauksen takia ja lopulta hän kertoo kaiken vanhemmilleen. Kuvakirjan rinnalla on julkaistu aikuisten opaskirja Att prata med barn om sexuella övergrepp.

Airikin kuvakirjasa Emin pelastukseksi koituvat tarkkavaistoiset vanhemmat, jotka lähettävät tyttärensä kylän laidalla asuvan lintuparantajan luokse:

Lintuparantajan mökki on täpötäynnä lintuja. Sirkutus ja piipitys kuuluu kauas. Parantaja kuuntelee tarkasti, kun isä kertoo Emin unista. Hän ei naura eikä väitä ettei korppipäisiä miehiä ole olemassa. Emi alkaa luottaa vanhaan naiseen. 

Lintuparantaja pyytää Emiä piirtämään kuvan unesta. Emi piirtää autiotalon ja sen katolle korppipäisen miehen. Portaille hän piirtää tytön, jonka jalassa on hopeaketju.

Emin maailma tulee myös kuvituskuvissa aivan konkreettisesti valoisammaksi, kun hän saa yhteyden lintuparantajaan, joka oivaltaa tytön painajaisien symboliikan. Enna Airikin kuvitusta kirjaan Korppipäinen mies, Karisto 2013. 

Lintuparantaja antaa Emille taikavoimia sisältävän kiven. Sen avulla Emi tulee korpeille näkymättömäksi. Nainen kehottaa tyttöä myös kirjaamaan kaikki ikävät ajatukset paperille:

Emi käy vielä pitkään lintuparantajanaisen luona juttelemassa ja hoitamassa hänen lintujaan. Emi oivaltaa, että hän saa itse päättää, kuka häneen saa koskea. Ja niin autiotalon tyttökin lakkaa olemasta.

Korppipäisen miehen rangaistus on luettavissa vain tästä kuvituskuvasta. Tekstissä sanotaan, että Emi ymmärtää korppipäisen miehen tarinan olevan nyt lopussa. Enna Airikin kuvitusta kirjaan Korppipäinen mies, Karisto 2013.

Korppipäinen mies herättää paljon kysymyksiä ja kannustaa tekemään niiden lisäksi vielä reunahuomautuksia, joista osa liittyy myös lastenkirjallisuuden lukemiskulttuurissa tapahtuneisiin muutoksiin.

Venton ja Launiksen Peikonhäntä sai Suomessa hyvin niukalti huomiota. Sitä vastoin maailmalla, Afrikassa ja Arabimaissa, kirja on herättänyt valtavasti kiinnostusta. Vaikeaa, rankkaa, haastavaa aihetta kuvaava lastenkirja on Suomen kokoisessa pienessä maassa kulttuuriteko, jonka tekijältä vaaditaan poikkeuksellisen hyvää itsetuntoa ja ymmärrystä suomalaisen lastenkirjapolitiikan haastavuudesta. 

Kuvakirjallisuuden uusia ilmiöitä kiinnostavasti summaavassa kirjassa En fanfar för bilderboken (toim. Ulla Rhedin, Oscar K. & Lena Eriksson, Alfabeta 2013) kiinnitetään huomiota siihen, että aikuiset eivät enää luota riittävästi lapsen omaan päättely- ja ajattelukykyyn. Norjalaisessa pikkulasten ja heidän vanhempiensa lukemistutkimuksessa huomattiin, että moni aikuinen sensuroi, typistää ja oikoo kuvakirjan tekstiä uskoessaan, että se on lapselle liian vaativaa.

Mikäli aikuinen ryhtyy lukemaan  Korppipäinen mies -kuvakirjaa ”kuin mitä tahansa perusharmitonta lasten kuvakirjaa” eli ilman etukäteistietoa sen aiheesta, voi hän pahimmillaan vesittää oman hämmennyksensä takia kirjan tärkeän sanoman, jonka soisi tulevan jokaisen lapsen kodissa, päiväkodissa, koulussa ja harrastuksissa käsitellyksi. Siksi toivoisin, että kustantaja tekisi tämän kirjan tunnetuksi tekemiseksi paljon markkinointityötä lastensuojelun ammattilaisille.

Airikin kirjalla on eittämättömät ansionsa kirjallisuusterapeuttisena lastenkirjana nimenomaan sen rikkaan symbolitason kautta.