Pohjoismainen lasten- ja nuortenkirjallisuus laveasti esillä

Nordiska rådet on julkistanut tänään Bolognassa pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon ehdokkaat


Ohessa ehdokkaat perusteluineen.

Tanskan kaksi ehdokasta ovat: 

Bent Haller & Lea Letén (kuv.): Magnolia af Skagerrak. Romaani, Høst & Søn, 2015

Magnolia af Skagerrak (Skagerrakin Magnolia, suomentamaton) on ääneenlukukirja, joka onnistuu tuomaan tähän erityiseen lajityyppiin harvinaislaatuista dynamiikkaa.

Kirjan päähenkilö, Magnolia-tyttö, viettää kesälomaa isovanhempiensa luona isoveljensä ja kahden vähän vanhemman serkkunsa kanssa. Päivät sekoittuvat toisiinsa niin kuin lomapäivillä on tapana. Tärkeintä on yhdessäolo, luontoelämykset ja löhöily.

Lapset tekevät tutkimusretkiä hiekkasärkille, ja heidän täytyy vain muistaa varoa kyykäärmeitä ja punkkeja. He kalastavat sen meren rannalla, jossa on liian vaarallista uida. Isovanhemmat ovat elämän kiinnekohta.

Haller kuvaa elävästi, miten lapset kokevat ja aistivat ympäristöään ja kuinka he leikeissään luovat hierarkioita. Kertomus kuvailee kesälomamaailman olemusta, mutta siinä on myös viittauksia heti pinnan alla piileviin vaaroihin ja sairauksiin. Tässä kahtiajaossa isoäidillä ja isoisällä on molemmilla oma roolinsa suhteessa lapsiin. Isoäiti edustaa kytköstä arkeen ja sen rutiineihin, kun taas isoisä keksii, leikkii ja uneksii. Kun isoäiti saa tarpeekseen isoisän jutuista, isoisä lähtee ulkovajaansa veistämään puuhahmoja. (Hän on kotoisin Smålannista, joten kuka tietää?)

Kirjan ensimmäinen ja viimeinen osio kertovat kesälomaelämästä, kun taas keskimmäinen osio on maaginen kertomus, jossa ääneen pääsee pieni ”möhkövalas”, jonka kertomassa lomaidylli, elämän vaarat ja perheen tarina kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.  

Kirjan kuvitus toimii erinomaisen onnistuneesti monikerroksisen tarinan kanssa: yksi kuva esittelee lapsihierarkiaa kaikessa voimassaan, yksi kuvasarja kuvastaa linnun lentoa tuulessa ja täyteläiset aukeamakuvat kutsuvat lukijan (meren)pinnan alla piileviin kerroksiin. Tarinan keskeinen hahmo, pieni ”möhkövalas”, on luotu yhtä uskottavasti kuin todellisuuden ja mielikuvituksen välinen siirtymä.

Kirjan kuvittajan meri- ja valaskuvat saattavat muistuttaa Bent Hallerin varsin laajan kirjailijauran vahvimmista teoksista, joihin lukeutuvat tarunomainen Kaskelotternes sang (Kaskelottien laulu, suomentamaton) ja myyttinen kertomus Silke-vedenneidosta (suomentamaton).

Erityistä Magnolia fra Skagerrak -kirjassa on se, että niin sen sanat kuin kuvatkin täyttävät ääneenlukukirjan tunnusomaiset edellytykset. Ääneenlukija luo tietenkin oman sana- ja kuvakertomuksensa, mutta teoksessa on kohtia, joiden myötä kiinnostunut kuulija tarkkaavaisen kuuntelun ja katselun lisäksi väistämättä myös innostuu esittämään kysymyksiä. Kuvien yksityiskohdilla on tällainen vaikutus, ja isoisän hauskat ja kekseliäät sanavalinnat herättävät halun keskeyttää ja ryhtyä kyselemään. Oman lisämausteensa tuo luonnollisesti se, että smålantilaisella veijarilla on 40 Tanskan vuoden jälkeen edelleen selviä vaikutteita ruotsin kielestä, kun hän keksii tarinoita ”pikku Maggenoolialle”.

Ääneenlukukirjoja julkaistaan jonkin verran, mutta läheskään kaikissa ei ole niiltä vaadittavaa lapsen ja aikuisen välisen tiiviin yhdessä kokemisen tajua. Tämä kirja onkin varsinainen harvinaisuus!

Sankt Nielsen & Madam Karrebæk (kuv.): Da Gud var dreng. Kuvakirja, Høst & Søn, 2015

Kaikki alkaa solunjakautumisesta, josta syntyy hyönteinen, josta kehittyy ihmeellinen kuusijalkainen ja kuusikätinen olento, joka osoittautuu Jumalaksi nuorena poikana. Siitä avautuvat pohdiskelut vastauksista kysymyksiin, joita useimmat uteliaat lapset esittävät aikuisille: ”Mitä oli olemassa ennen kuin Jumala loi maailman?” Tai tanskalaisen Shubidua-yhtyeen laulun sanoin: ”Kukahan minä olin ennen kuin olin olemassa”.

Vastaukset häilyvät ensin pimeässä, ja yhtäkkiä tilanne muuttuu: ”Hetkinen, mikäs tuo oli”, kun maailmaan tulee valo. Jumala näkee kaiken kauniin ja kaiken kauhean – ja hiipii horisonttiin todeten: ”Jopas sattuikin!”

Da Gud var dreng (Kun Jumala oli poika, suomentamaton) tulvii rehevää kielellistä ilottelua, johon mahtuu huokauksia ja huumoria, filosofiaa ja fipstaakkeleita, sekä räväkkää kuvitusta, jonka monimuotoisuudesta löytyy viittauksia sekä Michelangeloon, Bruegeliin että varsinkin Dorte Karrebækin omaan tuotantoon. Nämä yhdessä muodostavat ikuisuuskysymyksille ikinäkökulman, jollaista saa kauan hakea, ja jonka jäljillä kirjassa nimenomaan ollaan.

Kirjailija Sankt Nielsen tunnettiin aikanaan monitaiteilija Claus Beck-Nielseninä, joka kuitenkin julisti itsensä kuolleeksi vuonna 2001, minkä jälkeen hän nousi kuolleista Das Beckwerk -nimellä. Nyt hän on antanut julistaa itsensä villien näkyjen sekä 1900- ja 2000-luvun lasten suojeluspyhimykseksi.

Kuvittaja Madam Karrebæk on, kuten mainittu, Dorte Karrebæk, jo vuosikymmenten ajan yksi Tanskan suurimmista kuvittajista, jonka tyyli on samaan aikaan sekä tunnistettava että alati uudistuva. Sankt Nielseniä varmasti ilahduttaa se, että suurta lyijykynää pitelevä luoja muistuttaa erehdyttävästi kirjailijaa.

Kirjassa käsitellään suuria olemassaolon kysymyksiä, sekä maailman että yksilön luomista. Tarina kehittyy ensimmäisten sivujen solunjakautumisesta kasvaen monimuotoiseksi kokonaisuudeksi. Toisin kuin Jumala, joka hiipii hiljaa horisonttiin nähtyään, mitä tulikaan tehtyä, lukijan on pakko sukeltaa syvemmälle kirjan uumeniin tarkistamaan, jäikö jotakin huomaamatta. 

Onnittelut kaikille lapsille ja aikuisille, jotka ovat saaneet mahdollisuuden kiivetä tämän kirjan kyytiin silloin kun tuntuu siltä, että kaikkien suurten kysymysten vastaukset ovat hakusessa.

Saamelaisten kielialueiden ehdokas:

Marry Ailonieida Somby & Biret Máret Hætta (kuv.): Čerbmen Bizi – Girdipilohta. Kuvakirja, 2013

Haistellessaan sammalvarpioiden lomassa pilkottavia variksenmarjoja vuoden ikäinen poronvasa Bizi huomaa, että hieman kauempana pilkistää vielä isompia ja hienompia marjoja. Samalla puiden takaa kuuluu kovaa ääntä ja silmänräpäyksessä Bizi makaa avuttomana rinteessä. Hän kohtaa valtavan ähisevän ja puhisevan poron, jonka kieli roikkuu ulkona. Uusi tuttavuus on kilpailuhenkinen Šuvun-poro, jolla on kova kiire. Šuvun ja pieni Bizi lähtevät juoksemaan kilpaa, mutta pienen poronvasan on mahdoton pysyä vauhdissa. Bizi oppii, että tulee levätä, hengittää kieli pitkällä ja harjoitella kovasti. Pikkuporo pohtii, voiko kultamitalin syödä ja mitä sillä parhaalla ajalla sitten tekee, jos sattuu voittamaan.

Čerbmen Bizi – Girdipilohta (Poronvasa Bizi – mestarilentäjä, suomentamaton) kertoo pienestä poronvasasta, josta tarinan edetessä kehittyy mestarilentäjä. Matkallaan hän tapaa muita poroja etsiessään äitiään, vaadinta, ja tämän rakkautta. Hirvaksen tavattuaan Bizi ymmärtää, että urosporot osoittavat voimiaan eri tavalla kuin vaatimet. Kohtaamisen seurauksena Bizissä herää epäilys omasta isästä, ja yhtäkkiä hän tuntee itsensä orvoksi. Matkallaan Bizi kohtaa monia poroja: yksi on elokuvatähti, toinen lomailija ja kolmannella on kalliita helyjä. Bizi oppii erilaisia asioita jokaiselta kohtaamaltaan porolta. Pikkuporo kehittyy pikkuhiljaa huippulentäjäksi ja riemu on suuri, kun hän löytää äitinsä ja saa tietää, että tämä sittenkin rakastaa häntä.

Kirjan kieli on helposti ymmärrettävää, mutta samalla se pohjautuu vahvaan ja vaikeammin määriteltävään ikiaikaiseen saamelaisperinteeseen. Tämä on erityinen tapa välittää tietoa sukupolvelta toiselle. Vaikka tarina on fiktiota, siihen kerrostuu yleismaailmallista tietoa tulevien sukupolvien opiksi: onni on lähempänä kuin luuletkaan, kultaa ei voi syödä ja oma koti kullan kallis. Tarinan hahmojen nimet kytkeytyvät tiiviisti porojen perinteisiin nimityksiin. Kieli on kaiken kaikkiaan visuaalista ja paikoin runollista.

Kirjan kuvituksessa on käytetty tiettyjä värivivahteita, ja vaaleasävyiset akvarellit vahvistavat onnistuneesti tarinan sisältöä. Kuvitus ei kuitenkaan vie missään kohtaa huomiota pois itse tarinasta. Matkan varrella kohdattavat porot tunnistaa yksinkertaisista ja ymmärrettävistä asusteista: kenellä on iso kello, kenellä eriväriset sarvet, kenellä luksuskello ja koruja. Hahmojen sattumuksia onkin varsinainen ilo seurata.

Suomen ehdokkaat:

Tomi Kontio & Elina Warsta (kuv.): Koira nimeltään Kissa. Kuvakirja, Teos, 2015

Tomi Kontion ja Elina Warstan kuvakirja Koira nimeltään Kissa on hyvä todiste siitä, kuinka lastenkirjallisuus reagoi nopeasti yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Tämä monenikäisten kuvakirja enteili jopa hieman ennenaikaisesti Suomen muuttunutta yhteiskunnallista tilannetta: huono- ja hyväosaisten kuilun syventymistä ja taloudellista laskusuhdannetta.

Kirja täyttää niin sanotun hiljaisuuden lastenkirjan tunnusmerkit. Elina Warstan kuvitus on tarinan nyanssien kuljetuksessa määräävässä roolissa: kuvitus kertoo myös paljon sellaista, minkä teksti jättää vähemmälle huomiolle.

Särmikäs, lapsen ymmärrystä kunnioittava kerronta ja vivahteikas sekatekniikkakuvitus on tehty poikkeuksellisen kunnianhimoisesti siten, että lopputulos täyttää kuvakirjataiteen kriteerit. Koira nimeltään Kissa on hyvä esimerkki kuvan ja sanan rakkausliitosta, jossa kirjailija ja kuvittaja kunnioittavat toistensa ilmaisua. Kokonaisuus on harmoninen, vaikka tarina ja kuvat ovat jatkuvassa, dynaamisessa liikkeessä. Elina Warsta koristelee kuvapintoja yksinkertaisilla viivojen tai muotojen ornamentiikalla.

Keskushenkilö on sekarotuinen koira, jota emo on kutsunut sen syntymästä saakka Kissaksi, koska se haluaisi pentunsa varttuvan itsenäiseksi ajattelijaksi. Pennun ja emon symbioosi jää lyhytaikaiseksi. Klassisen lastenkirjan tavoin sankari sysätään maailmalle oppimaan elämää.

Kissa-niminen koira tapaa kodittoman, mieron tielle jo aikapäivää joutuneen kulkurimiehen. Kahden sielunsukulaisen yllättävä mutta sydämellinen ystävyys kääntää vastoinkäymiset yhteiseksi voimavaraksi. Tomi Kontion kieli on lyyristä, mutta se sopii kirjaa ääneen lapselle lukevan aikuisen suuhun luontevasti, ilman tekotaiteellista sanamaalailua.

Kuvakirjasta on moneksi: siitä riittää ulokkeita monikulttuurisuuden, identiteetin, ystävyyden ja sosiaalisen eriarvoisuuden työstämiseen. Ja kirjan voi mainiosti lukea myös sosiaalipoliittisena kannanottona, jossa Helsingin kaupunginosat määrittyvät yltäkylläisyyden ja puutteen perusteella.

Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander (kuv.): Dröm om drakar (Lohikäärmeunia). Kuvakirja, Schildts & Söderströms, 2015

Lohikäärmeunia on esteettisesti kutkuttava kuvakirja, jonka ajankohtaista aihepiiriä on käsitelty syvällisesti ja kauniisti. Siten kirja suuntautuu laajalle lukijakunnalle, joka osaa ikään katsomatta arvostaa kuvien ja sanojen hienovireistä yhteispeliä.

Sanna Tahvanainen ja Jenny Lucander kirjoittavat ja piirtävät itsensä osaksi kuvakirjaperinnettä, jossa tarkastellaan työelämän hektisyyden synnyttämää uudenlaista lapsuutta. Heidän luomansa Marimekko-yöpaitainen pullea äitihahmo on puhutteleva ajankuva. Äidin stressi helpottaa vasta, kun Bella-tytär kuiskaa kauan nukkumaanmenoajan jälkeen hänen korvaansa kirjan nimen Lohikäärmeunia. Kirja pistääkin miettimään, mikä on lapsen rooli silloin, kun vanhemman työtehtävät kasaantuvat tietokoneen näytön tuolla puolen. Tahvanainen ja Lucander antavat lapselle lohduttajan roolin. Aikuisten maailma panee kerta kerran jälkeen uskonsa lapseen, ja lapsi vastaa mielikuvituksellaan.

Tahvanaisen aikaisempi kuvakirja Silva och teservisen som fick fötter (Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen, 2011) käsittelee sekin äidin ja lapsen suhdetta ja äitiä, joka ei tahdo jaksaa. Tahvanaisen teksti tasapainottelee huvittelun ja huolehtimisen välillä, ja se on pelkistettyä ja dialogivetoista. Kuvakerronnalle jää paljon tilaa, ja kuviin on vangittu suuri osa henkilöiden luonteenpiirteistä. Äiti oppii symboleilla ladatussa unimaailmassa jälleen hoivan ja läsnäolon taidon pitämällä huolta vasta kuoriutuneesta lohikäärmeenpoikasesta.

Jenny Lucanderin kuvakerronta on sekä suggestiivista että ajanmukaista, ja hän ottaa kirjan vaakasuorasta muodosta kaiken irti. Asuintalojen takana odottaa vuoroaan ikiaikainen lohikäärme, ja lukija tunnistaa talon sisustuksesta erilaisia kulutustavaroita. Tyyli on kollaasimainen, yhtä aikaa yltäkylläinen ja herkkä, ja kerroksittaiset värikaistaleet yhdistyvät siinä runsaiksi kuvamaailmoiksi. Turkoosin ja oranssin yhdistelmä on dynaaminen. Huolellisesti sommitelluissa ja taiteellisesti vetoavissa kokonaisuuksissa on lisäksi runollisuutta.

Fär-saarten ehdokas:

Bárður Oskarsson: Stríðið um tað góða grasið. Kuvakirja, Bókadeild Føroya Lærarafelags (BFL), 2012

Kanit ovat kerta kaikkiaan kyllästyneet jakamaan ihanan ruohikkonsa tyhmien koirien kanssa. Koirat kakkivat joka paikkaan, eivätkä ne pysty jättämään kaneja hetkeksikään rauhaan – niiden aivot vain käskevät jahtaamaan kaneja. Pikkukanien ei ole helppo uhmata koiria, mutta ne keksivät oikein ovelan ratkaisun. Kanit saavat vihdoin ovat rauhassa, mutta mitä ruohikolle oikein tapahtuu? Voiko todellakin pitää paikkansa, että ruoho ei pysy hyvänä ilman tyhmiä koiria? 

Kuvitukset ovat Oskarssonille tunnusomaista tyyliä: minimalistisia ja herkkiä viivoja, joiden ilmaisu on vahvaa ja humoristista. Tässä kirjassa Oskarsson käyttää kuitenkin tavallista enemmän väriä: taivas on kauniin sininen, ja kiistan ytimessä olevaa hyvää ruohoa kuvataan värikkäästi ja yksityiskohtaisesti. Oskarssonin muiden kuvakirjojen tapaan ympäristössä ei ole kansallisia tunnusmerkkejä, joten tarinan tapahtumapaikka voisi olla missä tahansa maailmassa.

Bárður Oskarsson käsittelee kuvakirjoissaan usein eettisiä haasteita ja olemassaolon kysymyksiä. Stríðið um tað góða grasið -kirjassaan (Taistelu herkkuruohosta, suomentamaton) Oskarsson kertoo äärimmäisen ajankohtaisen tarinan rinnakkaiselon vaikeudesta.

Oskarssonin hahmot ovat useimmiten eläimiä, joilla on tunnistettavia inhimillisiä piirteitä, tunteita ja käyttäytymismalleja. Tässä kirjassa fyysisesti heikommat kanit esitetään koiria ihmismäisempinä hahmoina. Kanit kykenevätkin toteuttamaan ovelia suunnitelmia ja ne pohdiskelevat asioiden yhteyksiä, kun taas koirat käyttäytyvät enemmän tavallisten eläinten tapaan. Tämän seurauksena lukija samaistuu ennen kaikkea kaneihin ja säälii jyrsijäparkoja, jotka esitetään hellyttävän haavoittuvina ja epävarmoina, mutta piirteet muuttuvat vähitellen aggressioksi ja uhmakkuudeksi. Lukija ymmärtää täysin kanien turhautumisen ja kanien rohkeus ja osaaminen tekee vaikutuksen, mutta samalla hänen täytyy ottaa kantaa siihen, onko kanien strategia loppujen lopuksi onnistunut. Tarina kannustaa pohdiskeluihin ahdistuksen ja aggression välisestä yhteydestä sekä teeskennellyn vahvuuden ja vaarallisuuden haittapuolista. Samalla se haastaa kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä, joilla usein puolustamme omia oikeuksiamme.

Kirjan voi lukea varoituksen sanana konfliktitilanteiden lyhytnäköisistä ja yksinkertaisista ratkaisuista. Aluksi fiksulta ja järkevältä vaikuttanut suunnitelma voi äkisti saada yllättäviä seurauksia. Kanien täytyy ainakin tunnustaa, että kolikolla on usein kääntöpuolensa, ja joskus kakkamaisessakin asiassa voi olla jotakin hyvää. 

Grönlannin ehdokas: 

Bolatta Silis-Høegh: Aima qaa schhh! Kuvakirja, Milik Publishing, 2014

Aima qaa schhh! (Hys, Aima!, suomentamaton) on 32-sivuinen kuvakirja, joka on suunnattu 4–7-vuotiaille.

Aima on iloinen tyttö, jolla on vilkas mielikuvitus. Kun Aima ei yhtenä iltana saa unen päästä kiinni, hän saa mielikuvitusystävän nimeltä Mannarsi Pandetage Isbo Sodavagn Chokolarsen, eli tuttavallisemmin Manna. Poika viihdyttää Aimaa öisin kertomalla tarinoita, laulamalla oopperaa ja leikkimällä Aiman kanssa silloinkin, kun tytön pitäisi nukkua. Vanhempien nukutusyrityksistä huolimatta elämöinti kestää kolme yötä, kunnes Aiman nokkela äiti tunnustaa Mannan olemassaolon ja kattaa pojalle paikan aamiaispöytään.

Aiman mielikuvitusystävä herättää kummastusta, ja hän myös syö eriskummallisesti: kaurahiutaleita, maitoa, kurkkua ja vähän nauloja.

Tarina on kerrottu eloisasti, mielikuvituksellisesti ja sanoilla leikitellen. Kirjailija on itse kuvittanut teoksen käyttämällä tekniikoina akryylia, piirustusta, kollaasia ja spraymaalausta. Värit ovat unenomaisia, ja kollaasit Aimasta, Mannasta ja heidän päähänpistoistaan ovat ihan toista maata kuin Aiman mielikuvitusmaailmaa kuvaavat pastellinväriset akvarellit.

Näkymätön ystävä on lastenkirjallisuudessa tuttu hahmo. Tässä valloittavassa kirjassa näkymätön ystävä edustaa lapsen tarvetta tulla kohdatuksi omassa mielikuvitusmaailmassaan. Kirja sopii hyvin ääneen luettavaksi, ja sen pohjalta on helppo keskustella muun muassa normeista ja arvoista.

Kirjailija-kuvittaja Bolatta Silis-Høegh on Aarhusin taideakatemiassa koulutuksensa saanut kuvataiteilija. Silis-Høegh on syntynyt Qaqortoqissa vuonna 1981, ja hänen töitään on nähty monissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä niin Grönlannissa kuin Tanskassakin. Häneltä on ilmestynyt aiemmin teos Aima – kertomus tytöstä, joka pohtii, mikä hänestä tulee isona.

Islannin ehdokkaat: 

Ragnhildur Hólmgeirsdóttir: Koparborgin. Romaani, Björt, 2015

Koparborgin (Kuparikaupunki, suomentamaton) on nuorisokirja, jonka tapahtumat sijoittuvat nimettömään eurooppalaiseen kaupunkiin määrittelemättömänä aikana, jolloin kaupunkia uhkaa kuolettava epidemia. Kaupungin asukkaat sytyttävät tuleen saastuneen köyhälistöalueen kaupungin reunamilla, mutta yksi poika, Pietro, selviää hengissä. Hän palaa kaupunkiin, koska hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa.

Kaupunki oli aikanaan kaunis ja rikas, aikansa suurvalta, jonka satama oli komeiden rahtilaivojen lähtö- ja tulopaikka, ja jossa kauppa ja elinkeinoelämä kukoistivat. Sittemmin se on päässyt rapistumaan ja tavallaan voidaan sanoa, että kaupunkikin on saanut tartunnan. Orpolapset ovat ottaneet haltuunsa hylätyn pörssirakennuksen, jossa he ovat asustelleet kolme vuosisataa. Päähenkilö Pietro hakeutuu sinne saapuessaan kaupunkiin, mutta menneisyydestään hän vaikenee. Pikkuhiljaa tarinaan hiipii mystiikkaa, sillä kaupunki on sekä mustan että valkoisen magian vallassa. Lasten paatunut ja monessa mielessä armoton yhteisö joutuu väistämättä vaikeiden päätösten eteen.

Koparborgin on äärimmäisen taitavasti kirjoitettu tiivis, tapahtumia tulviva ja erittäin jännittävä kirja. Päähenkilöt kuvataan selkein piirtein. Tarinan lapsilla on uskomaton selviytymiskyky, mutta se on myös vaatinut hintansa. Siitäkin huolimatta heidän välilleen syntyy tiiviitä siteitä. Koparborgin on lisäksi tarina ahneudesta ja korruptiosta, joka leviää koko poliittiseen järjestelmään ja vaikuttaa kaikkiin perheisiin, jolloin lapset eivät näe muuta mahdollisuutta kuin jättää kaupungin ja aloittaa uudelleen toisaalla.

Arnar Már Arngrímsson: Sölvasaga unglings. Romaani, Sögur, 2015

Viisitoistavuotias Sølvi on yllättäen ”menettänyt” vanhempansa. Hänen vanhempansa ovat rakentaneet aivan liian kalliin talon ja ovat nyt veloissa korviaan myöten. He riitelevät usein ja ovat nyt päättäneet hankkia kesäksi mahdollisimman hyvin palkatun työpaikan, ja kumpikin lähtee taholleen.

Sølvi lähetetään maalle isoäidin, ikivanhan ”noita-akan” luo. Tämä kohtalo on Sølville kuolemaakin pahempi, sillä hän ei saa ottaa mukaan puhelintaan eikä tietokonettaan, vaikka ne ovat hänen ainoat ystävät Skuggin lisäksi, joka on yhtä suuri luuseri kuin Sølvikin.

Sølvi vihaa koulua, vanhempia, maalla oloa ja kliseitä. Pahin klisee on se, että kaupunkien ongelmalapsille tekee hyvää lähteä maalle hommiin. Siihen Sølvi ei ole ajatellut alentuvansa. Hän on todella vihainen ja aivan hajalla. Jos vanhemmat luulevat hänen kypsyvän ja tulevan järkiinsä isoäidin luona maalla, hän kyllä näyttää heille, ettei niin tule käymään. Pelkkä tylsistyminen on kuitenkin todella tylsää. Lisäksi ympäröivien ihmisten hyvyyttä on vaikeaa vastustaa, ja pikkuhiljaa poika alkaa rauhoittua, vaikkakin aina vain lyhyeksi ajaksi kerrallaan.

Sölvasaga unglings (Sølvi, nuoren ihmisen tarina, suomentamaton) on kaunis kuvaus nuoresta, jonka sisimmässä myrskyää ja joka tarvitsee ohjausta, muttei kykene ottamaan sitä vastaan ja jolla on vahva seksuaalivietti, jota kukaan ei halua nähdä eikä kuulla ja joka pelkää hylätyksi tulemista ja samalla janoaa tunnustusta, muttei löydä oikeaa tietä juuri missään asiassa. Romaani on hauskasti kirjoitettu ja humoristinen. Sølvin luovuus on valtavaa, mutta kirja osoittaa samalla, kuinka vaikeaa on olla nuori, ja miten lyhyt matka voi olla kohtalokkaisiin äärimmäisyyksiin. 

Norjan ehdokkaat: 

Øyvind Torseter: Mulegutten. Kuvakirja/sarjakuva, Cappelen Damm, 2015

Mulegutten (Muulipoika, suomentamaton) on satu kuninkaasta, joka lähettää kuusi poikaansa etsimään prinsessoja. Kun pojat eivät palaa, seitsemäs poika – Mulegutten – lähtee selvittämään veljiensä kohtaloa. Hänelle selviää, että peikko on muuttanut veljekset ja heidän mielitiettynsä kiveksi, ja hän päätyy vuoren sisään etsimään peikkoa ja tämän vangitsemaa prinsessaa.

Kirjan lähtökohtana on norjalainen kansantaru Sydämetön jättiläinen. Teos on kuitenkin kaikkea muuta kuin vanhan toistoa, sillä se lähtee jo ensimmäisellä aukeamalla omille teilleen. Mulegutten lähtee matkaan säikyllä ja ontuvalla kaakilla. Hän löytää alkuperäisen sadun Tuhkimuksen tavoin matkan varrelta esineitä, mutta Muleguttenin ja Torseterin maailmassa mukaan saattaa lähteä saksofoni ja kannosta voi tököttää noidan nenän sijasta elefantin kärsä.

Kuvakirjan ja sarjakuvan tehokeinot yhdistyvät, ja vuorosanat, kertova teksti sekä kuvakerronta täydentävät toisiaan. Värinkäyttö on omaleimaista ja vahvaa, ja se korostaa piirrosten viivoja ja valkoisia hahmoja. Kirjan peikko on aivan omaa luokkaansa, ja niin on myös prinsessa, joka on hieman nenäkäs, sangen neuvokas ja vähän viekas. Kirja on humoristinen, dramaattinen ja kaunis. Jokainen aukeama yllättää ja eroaa edellisestä, ja silmäniloa löytyy aina. Kukin kuva kertoo oman tarinansa.

Mulegutten ammentaa kansantaruista, mutta tarkastelee niitä samalla ironisesti. Se on suoraan globalisoituneen ajan hermolla ja yksinkertaisesti kirjallinen kultakaivos.

Ragnar Aalbu: Krokodille i treet. Kuvakirja, Cappelen Damm, 2015

Pieni krokotiili on lähtenyt yksin metsään. Yhtäkkiä se on näkevinään sumun keskellä suden ja kipuaa puuhun, josta ei pääse enää alas.

Krokodille i treet (Krokotiili puussa, suomentamaton) on naivistinen kuvakirja, pelosta ja erilaisuudesta kertova pelkistetty tarina, jossa on käytetty yksinkertaisia mutta toimivia tehokeinoja. Kirjassa liikutaan varsin pienellä alueella. Taivas, metsä ja suuri puu nähdään eri näkökulmista, mutta kuvissa hyödynnetään luovasti tilavaikutelmaa ja perspektiiviä. Teksti sulautuu kuviin, ja krokotiili puhuu itse suoraan meille lukijoille kulkiessaan metsässä, istuessaan puunlatvassa ja tullessaan täyttä vauhtia alas. Samalla teksti vie aikuisen lukijan ajatukset Aisopoksen satuun, jossa huudettiin huvin vuoksi sutta. Kirjan viimeinen aukeama tarjoaa tarinalle vapauttavan ja yllättävän päätöksen ilman ensimmäistäkään sanaa.

Krokodille i treet on hauska kertomus pienemmille lapsille, ja aikuislukijalle se antaa esteettisen ja hauskan elämyksen.

Kirjailija on itse todennut näin: tarina kertoo siitä, miten joudutaan väärään paikkaan ja taatusti mukavuusalueen ulkopuolelle.

Ruotsin ehdokkaat: 

Frida Nilsson: Ishavspirater. Romaani, Natur & Kultur, 2015

Frida Nilssonin romaanissa Ishavspirater (Jäämerirosvot, suomentamaton) kuvataan talvista saaristoa, jossa merirosvo Valkopään miehistö pelottelee asukkaita ja ryöstää lapsia hänen kaivoksensa työvoimaksi. Eräänä päivänä he saapuvat Sirin ja hänen pikkusiskonsa Mikin kotiseudulle ja ryöstävät Mikin. Sirin on lähdettävä seikkailemaan ympäri maailmaa löytääkseen Valkopään kaivoksen ja saadakseen siskonsa takaisin.

Matkallaan Siri kohtaa sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä ihmisiä, mutta välillä raja on häilyvä. Monet heistä janoavat rikkauksia ja vahingoittavat tai tappavat sen vuoksi eläimiä ja riistävät luontoa.

Ishavspiraterin peruskysymyksenä on, miten pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään omaa etua tavoitellessaan. Frida Nilsson kyseenalaistaa ympäristökriittisin perustein ihmisen omistushalun, mutta samalla hän pohtii pahuuden ja rohkeuden syitä. Loppuratkaisun lähestyessä on selvää, että kaikki ei ole mustavalkoista – eivät edes pahimmat rikokset. Myös pahuus on voinut syntyä jostakin, joka oli pohjimmiltaan hyvää.

Ishavspirater on mehukas seikkailu, jossa on vakava pohjasävy. Kirja oli ehdolla arvostetun August-kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja se on tuonut Frida Nilssonille myös Expressen-lehden Heffaklump-palkinnon.

Hanna Gustavsson: Iggy 4-ever. Sarjakuva, Galago, 2015 

Hanna Gustavssonin Iggy 4-ever -kirjassa kuvataan teinitytön elämää tukholmalaislähiössä. Iggy elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa kovaa arkea, johon kuuluvat koulukiusaajat ja ainainen rahapula.

Iggy maleksii kaverinsa Jullen kanssa lähiön ostareilla ja takapihoilla. Ostoksiin heillä ei ole varaa, mutta vaatteiden sovittamisessa on oma hauskuutensa. Kurjempaa on silloin, kun kännykkä hajoaa tai kun kaverit menevät pitsalle ja Iggy joutuu katsomaan nälkäisenä vierestä. Iggy ei tuhlaa turhan päiten, sillä hän tietää äidin tekevän kovasti töitä pitääkseen talouden tasapainossa. Äidin ja tyttären välinen lojaalius on kuvattu hienovireisesti.

Hanna Gustavsson kuvaa mestarin ottein tukholmalaisten nykynuorten elämää, sosiaalisia eroja ja kulutusjuhlan kääntöpuolta. Eikä siinä suinkaan kaikki. Yksityiskohtaisissa ja omapäisissä kuvituksissaan hän kyseenalaistaa katsojan ja androgyynin Iggyn kaavamaiset sukupuolinäkemykset ja leikittelee niillä. Kun tähän lisätään vielä nappiin osuva dialogi ja vetävä kuvakerronta, lopputuloksena on aikaa kestävä sarjakuvakirja.

Viime vuonna ehdokkaina oli vain pari kuvakirjaa, nyt on tarjontaa on kuvakirjjapuolella huomattavasti enemmän. Visuaalisuus näkyy myös isommille lukijoille suunnatuissa kirjoissa. 

Mukana on myös muutama aiemminkin ehdolla ollut tekijä. Sarjakuva on myös vahvasti edustettuna. Kansalliset ominaispiirteet ovat nekin vahvasti näkyvillä, mikä toisaalta sopiikin palkinnon profiiliin.

Rouva Huu on nyt jo neljättä kautta pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon raadissa avustavana jäsenenä. 

Nähtäväksi jää, nouseeko jokin ehdolle asetetuista kirjoista esille myös Lastenkirjahyllyssä, kun saan kirjoja lähempään tarkateluun kevään aikana. 

Palkinto jaetaan lokakuussa.