Toisten mieliin kurkottajia

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Väki 1, 387 sivua, Tammi 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.

Suomen Nuorisokirjailijat ry on hetki sitten julkistanut Topelius- ja Lydecken-palkintojen saajat. Topelius-palkinnon sai  nuortenromaani Elina Rouhaisen Muistojenlukija ja Arvid Lydecken-palkinnon Leena Parkkisen lastenromaani Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017).

Rouhiainen tunnetaan entuudestaan Susiraja-sarjastaan, jota voi hyvin perustein luonnehtia Stephenie Meyrin Twilightin hengessä tehdyksi suomalaiskansalliseksi petoromantiikaksi, Aino Kallaksen Suden morsiamen tyyliin.

Uuden Väki-sarjan avaus ammentaa elokuvissa, peliteollisuudessa ja kirjallisuudessa yleistyneen dystopian genrestä. Toisen pään sisään työnnytään nyt monella eri alustalla, joko luvan kanssa tai ilman lupaa.

Rouhiainen itse  määrittää uuden sarjan kotisivuillaan urbaaniksi fantasiaksi. Tunnistettavana  miljöönä on Helsingin Vuosaari, mistä löytyy kaksi ääripäätä: kalliita  merenranta-asuntoja sekä  kaupungin vuokra-asuntoja, joissa asuu paljon maahanmuuttajia.  

16-vuotias Kiuru kantaa äitinsä puolelta suonissaan romaniverta.   

Unen ja valveen rajalla Kiuru huomaa saavansa kontaktin itselleen vieraisiin ihmisiin ja heidän muistoihinsa.   

Vähitellen Kiurulle selviää, että hän on osa Väkeä, jolla on erityispiirteitä ja –taitoja mielen eri osa-alueilla. Kiuru tutustuu kahteen romanialaiseen veljekseen, Daihin ja Neluun, jotka ovat olleet Suomessa kolmisen kuukautta sekä Pohjois-Intiasta, Punjabista,  Suomeen tulleeseen Bollywoodiin, joka ei halua määrittää sukupuoltaan. Porukka täydentyy viisikoksi, kun Kiurun lapsuudenystävä Samuelkin paljastaa omaavansa erityisiä taitoja.

Muistojenlukijan lisäksi viime syksyn nuortenkirjatarjonnasta löytyy toinenkin mielen manipulointiin liittyvä kotimainen esimerkki,  Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maaginen korva, jossa Valpuri pystyy kuulemaan vastakkaisen sukupuolen salaisimmatkin ajatukset.

Kiuru on vielä kokematon niin seurustelusuhteissa kuin alkoholin käytössäkin. Uudet ystävät yllyttävät häntä miettimään omia elämänarvojaan uusiksi.  

Kiuru on kuivaharjoitellut monia asioita lukemansa kirjallisuuden kautta. Kiurun mielestä tosielämän tapahtumat eivät vedä vertoja kirjoille. 

Anne Leinosen Kirjanoidan (WSOY 2017) tavoin myös Rouhiainen kuljettaa romaaninsa punaisena lankana lukemisen ja kirjojen merkitystä identiteetin muokkaajana:

– – Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen. 

– –  Kiuru ei halunnut jakaa asioita tuntemattomien kanssa. Hän ei halunnut jakaa edes lukukokemuksiaan muille, sillä hänestä oli aina tuntunut, että ne olivat jotain hyvin yksityistä. Hän oli kirjoistaan jopa hieman mustasukkainen. 

– – Kiuru ei tiennyt, millaista olisi ollut viettää suurin osa ajasta jossain muualla kuin oman päänsä sisällä, eikä hän pohtinut sitä kovinkaan usein. Kirjat tekivät hänet onnelliseksi, siispä hän luki. Tai kuten tänään: kirjat saivat hänet vähemmän hämmentyneeksi, ja toisinaan se oli parasta, mitä saattoi toivoa.

Lukemiseen liittyvät kulttuurierot tulevat esille Bollywoodin ja Kiurun keskustelussa. Bollywood, joka ei ole sinut lukemisen kanssa, pitää kirjoja halpana korvikkeena toteamalla, että ”Lukijat lukevat, millaista elämä on” sen sijaan että uskaltaisivat itse elää".

Kirjoissa henkilöhahmot muodostivat aina järkeviä kokonaisuuksia, Kiuru ajatteli. He käyttäytyivät paljon ennakoitavammin kuin oikeassa elämässä. 

Ehkä siksi hän rakasti kirjoja niin paljon: tai kääntäen: kenties siksi hänellä oli niin suuria vaikeuksia oikeiden ihmisten kanssa. He kun eivät olleet romaanihenkilöitä. Koko hänen elämänsä oli rakennettu oletukselle, että maailma toimi niin kuin kirjoissa. 

Ehkä kirjat olivat pilanneet hänet. 

Kannabiksen myyntiä ja käyttöä ei kirjassa mitenkään kyseenalaisteta, mitä sopii mielestäni kummastella, olkoonkin, että kirjaa markkinoidaan nuorten aikuisten romaanina.

Kirjan yhdeksi motoksi nousee menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden yhteenlomittaminen: ”Se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyhetkeä. Ja se joka hallitsee nykyhetkeä, hallitsee tulevaisuutta”.

Yhteiskunta- ja normikritiikkiä esitetään monestakin nykynuortenkirjallisuuden vähemmän esillä pitämästä näkökulmasta ja pohditaan ravistelevasti myös lähimmäisenrakkauden merkitystä. Tällä tavoin tuupataan romaanin lukijaa tarkistamaan omia eettisiä elämänvalintojaan.

Vetävän, liki 400-sivuisen romaanin keskiöön nousee monta ajankohtaista ja ikärajat ylittävää teemaa: kansallinen identiteetti, maailmankansalaisuus, maanpakolaisuus ja vierauden tunnot. 

Muistojenlukija  päättyy jäntevään kliimaksiin, jossa Kiuru rohkaistuu tekemään omia, kauaskantoisia ratkaisuja. 

Erityiskiitoksen ansaitsee jälleen Laura Lyytisen  hienovaraisesti teoksen lintusymboliikkaa hyödyntävä kansikuva.