Hormonit hyrrää ja kaverit jeesaa hädässä

Markus Ikola: Jasu mestarimokaaja, 132 sivua, Karisto 2018. Kansikua J. Roikonen. 








Jämsäläisen alakoulun opettajan Markus Ikolan esikoisromaani ammentaa koheltavien poikien pitkästä kirjallisesta perinteestä. 

Jasun sukulaissieluja löytyy  varhaisnuortenkirjallisudesta useita: ruotsalaisten Anders Jakobssonin & Sören Olssonin Bert ja Jeff Kinneyn Neropatti, muiden muassa. 

Mokaaminen ei enää ole noloa. Ronja Salmen Onks noloo? -kirjat (Lasten Keskus) ja Yle Areenan nuorille aikuisille suunnattu Kaverin puolesta kyselen -podcast ovat tehneet mokaamisesta ja noloistakin kysymyksistä aiempaa sallitumpaa. 

Itselleen on lupa nauraa.

Jasu on kuudesluokkalainen perusjamppa, jolle sattuu ja tapahtuu hiukan keskivertoa enemmän. 

Jasu elää hämmentävässä välivaiheessa, jolloin itsensä tarkkaileminen on välillä lähes neuroottista. 

Juuri siksi on hyvä, että Jasu ei jumita pienten vastoinkäymistenkään edessä, vaan suhtautuu asioihin lunkisti. 

Osittain sattumusten kirjo johtuu myös hänen originelleista kavereistaan: olemukseltaan hintelä ja moniallerginen Peter on rikkaan perheen ainokainen, roteva Henkka  huolehtii tarpeen mukaan muidenkin oiikeuksista ja Lauri puhuu reteästi pohjalaista murretta. 

Viime keväänä kimppaan liittyi myös Lauri. Se muutti Lapualta. Lauri on siis vähän niin kuin maahanmuuttaja. Se puhuukin hassusti. 

Yhtenä aamuna se vaan ilmestyi luokkaan ja sanoi: 

– Mä oon Lauri Lapualta. Koskaan en oo valehrellu enkä peljänny!  

Jännä tyyppi. Tuli ihan sellainen olo kuin olisi ollut keskellä jotain vanhaa suomalaista elokuvaa. Heinäpelto ja hevoset vain puuttuivat.

Isosisko Jantun bestis, Ninni,  on Jasun "salarakas". 


Vanhemmistaan Jasu puhuu etunimillä. Urho on ylipainoinen, Lapista kotoisin oleva putkimies. 

Ulla ei käy töissä lainkaan, koska hän etsii itseään:

--- Se harrastaa zumbaa, bodycombatia ja muita vaikeasti lausuttavia lajeja. Ulla ei syö sellaista ruokaa, joka näytää oikealta ruualta. Se käyttää ravinnokseen veteen sekoitettavaa mönjää, jota voi ostaa purkeissa ja pusseissa erikoiskaupoista. 

Jasun hormonit alkavat hyrrätä ja hän keskustelee kropassaan tapahtuvista muutoksista ystäviensä kanssa. 

Ikola yhdistää siekailematta useampaa suosittuja varhaisnuortenkirjallisuuden lajia kepeäksi miksaukseksi: realistinen nuortenromaani saa seurakseen huumoria, etsivätempauksia ja koulumaailman kuvausta. 

Lajien yhdistelmä toimii letkeästi ja loppukiepaisu jää cliffhangeriin: poikien luokalle tulee uusi tyttö, jonka taajuudelle Jasu heti pääsee.  

Koko-gorilla pääsi kuvakirjaan

Anthony Browne: Pikku kaunotar, 30 sivua, suomentanut Sirke Happonen, Lasten Keskus 2008.

Muutama päivä sitten uutisoitiin , että Koko-niminen gorilla on kuollut Kaliforniassa 46 vuoden ikäisenä.

Eläinten psykologiaan perehtynyt yhdysvaltalainen Francine Patterson opetti eläintarhassa varttuneelle Kokolle kuurojen viittomakielen. 

Se omaksui yli tuhat erilaista viittomaa ja kommunikoi Pattersonin kanssa.

Anthony Brownen kuvakirja Pieni kaunotar on saanut innoitteensa Koko-gorillasta.

Olipa kerran erikoinen gorilla, 

jota oli opetettu käytttämään 

viittomakieltä. Mitä vain se 

halusikin, se saattoi pyytää sitä hoitajiltaan käsimerkein. 

Gorillalla näytti olevan kaikkea.

Mutta yksi puuttuu: sillä ei ole yhtään ystävää.

Eläintarhan hoitajat hankkivat  sille pienen kissanpennun. 

Se hoivaa pentua ja ne tekevät kaikki asiat yhdessä.

Yhteiseloon tulee kuitenkin häiriötekijä: kun ne katsovat yhdessä televisiosta King Kong –elokuvaa, gorilla saa käsittämättömän raivokohtauksen ja rikkoo television. Mutta Kaunotar, kissanpentu, ottaa syyt niskoilleen.

Anthony Brownen kuvakirjoissa peilataan usein ihmisiä ja eläimiä keskenään.  Hänen tuotannossaan on lukuisia simpansseja ja gorilloja, jotka esitetään vaatetettuina ja inhimillisinä toimijoina. 

Viihdyttämisen sijasta Brownella on muut syyt eläinten inhimillistämiselle: hän haluaa havahduttaa lukijansa epätavanomaisilla tehokeinoilla ja rinnastuksilla. 

Pikku kaunotar –kuvakirjan voi lukea kritiikkinä eläinten epäeettiselle kohtelulle. Aukeamat, joissa gorilla istuu wc-pytyllä ja laiskanlinnassa, ovat staattisia ja hallittuja, mutta katsoja huomaa hämmentyvänsä.

Kuvakirjassa on äärimmäisen vähän tekstiä, mutta silti tarina kasvaa sivumääräänsä isommaksi.  

”Näkeeköhän kukaan mussa mitään eroa”

Riikka Ala-Harja: Kahden perheen Ebba, kuvittanut Marika Maijala. Otava 2018, 110 sivua. 

Joskus ei voi kuin ällistellä sitä luontevuutta, jolla jokin aiemmin lähes kokonaan vaiettu aihe kotiutetaan lastenkirjallisuuteen.

Kyse on usein aaltomaisesti etenevästä ilmiöstä, joka heijastuu samaan aikaan moniaalle. 

Viidesluokkalaiseen Ebbaan tutustuttiin vuosi sitten sarjan  ensimmäisesssä osassa  Kahden maan Ebba. 

Avausosan keskeisenä teemana oli  kansallinen identiteetti. Ebballa on suomalainen äiti ja saksalainen isä. Vanhemmat  ovat eronneet ja asuvat eri maissa. Ebba on tottunut sukkuloimaan tottuneesti kahden maan ja perheen välillä, mutta nyt isä ja hänen uusi perheensä, vaimo Jolanka ja tämän tytär Anna, tulevat pääsiäisen aikaan kaupunkilomalle Ebban kotikaupunkiin.

Kakkososassa keskiöön nousee perhedynamiikka. Ebba huomaa, että äitiäkin jännittää isän uuden perheen tapaaminen. 

Ala-Harja onnistuu tiivistämään Ebban minäkerronnan kupeeseen katseisiin, asentoihin ja pieniin tuokiokuviin laajan tunneskaalan. 

Ebba peilaa jatkuvasti itseään äitiin, jonka kanssa hän asuu Suomessa pidempiä loma-aikoja lukuunottamatta, mutta häpeää silti tämän impulsiivisuutta ja pitää äidin ylihuolehtivaisuutta ja hössöttämistä nolona. 

Ebba on kasvanut pituutta kevään mittaan ja isän Saksasta tuliaisena tuomat tennaritkin osoittautuvat liian pieniksi.

Kesken Korkeasaaren eläintarhan kierroksen Ebba huomaa wc-käynnin yhteydessä pikkuhousuissaan punaista ja hämmentyy täysin. 

Onneksi Jolanka on tilanteen tasalla eikä nolaa Ebbaa.

Apua.

Alkoiko ne nyt. 

Just nyt.  

Täällä. 

Korkesaaressa. 

Mun kuukautiset. 

Kuulen miten Anna vetää vessan. 

Mtä mä teen?  

Äidille mä en ainakaan voi soittaa, ainakaan heti, kun Jolanka kuulee viereisessä kopissa ja ihmettelee, miksi mä soitan vessakopista. 

Mitä mä teen? 

Yksi mun lempitubettaja selitti videollaan, että se laittoi tässä tilanteessa vessapaperia pikkuhousuihn. Kuukatismokat ykkönen ja kakkonen. Mä katselin videot monta kertaa. Niissä annettin tosi hyviä vinkkejä, niinku just tää vessapaperihomma. 

Mä alan kääriä paprua lättänäksi paketiksi pikkareihin. Yritän saada sen samanmuotoiseksi kuin äidin siteet.  

Paperi menee kiemuralle. Mä puran mytyn ja teen uuden. 

 Mä laitan sen pikkareihin ja vedän farkut ylös. 

Tuntuu kummalta. – –  

Lapsuus ei lopu kuukautiisiin, vaikka Ebbasta niin ensin tuntuukin. 

Hän kokee tärkeäksi kertoa asiasta isälleen heti Korkeasaaresta lähdön jälkeen.

Onneksi bussi tulee saman tien eikä jää odottamaan päättärille sadaksi minuutiksi. Mä istuudun ikkunapaikalle isän viereen. 

–   Onko kaikki hyvin? isä kysyy. 

Meidän takana, edessä tai vieressä ei istu ketään. Paitsi Anna ja Jolanka. Anna pölöttää Jolankalle pikkupandoista niin, ettei se millään voi kuulla, kun mä alan kuiskuttaa isälle. On pakko kertoa. 

–   Mulla alko ne. 

Isä katsoo mua vähän ihmeissään. Ihan kuin tieto olisi sille yllätys. 

Ehkä se onkin. Ehkä isä ei ole tajunnut, että mä olen jo näin iso. 

Jotenkin mun on vain vaikea sanoa se sana, varsinkin, kun isä tajusi asian jo. 

–   Mun kuukautiset alko, kuiskaan kuitenkin, mutta tosi hiljaa. 

 Isä katsahtaa mua lempeästi. Se silittää mua tukasta ennen kuin sanoo mitään. Se tuntuu ihanalta. – –
 

Kahden perheen Ebbassa kuukautisten alkaminen on otettu luontevasti yhdeksi sivujuonteeksi. 

Kirjaa lukeva tyttö vakuuttuu, että osaa itsekin toimia – läheistensä avulla – varmasti vähintään yhtä neuvokkaasti kuin Ebba, jos joutuu vastaavankaltaiseen yllättävään tilanteeseen.

Isän perheen majapaikassa Ebba viettää hiljaisen hetken wc:ssä ja tarkastelee itseään peilistä. Peilistä katsoo sama tuttu tyttö, näppylät nenänpielessä, hampaat vinksin vonksin ja kiharat vallattomina. Silti hän miettii: ”Näkeeköhän kukaan muu mussa mitään eroa?”

Anneli Kannon Futistyttö -sarjan ensimmäisessä osassa Tulikärpäset (Karisto 2009) kerrottiin niin ikään päähenkilön kuukautisten alkamisesta. 

Kantoa voi pitää edelläkävijänä. Tätä ennen kuukautiset mainittiin kotimaisissa  nuorten-romaaneissakin lähes yksinomaan  silloin, kun ne olivat myöhässä ja oli pelko raskaaksi tulosta.  

Vasta viime vuonna ilmestyi ensimmäinen kotimainen, lähinnä aikuistuville tytöille ja aikuisille suunnattu tietokirja kuukautisista,  Rosa Meriläisen & Sanna Seiko Salon Ne. Kuukautiskirja (Karisto 2017).

Myös Netflixin L. M. Montgomeryn tyttökirjaklassikkoon pohjaavassa tv-sarjassa Anne with E (1. tuotantokausi 2017)  kuvattiin Anna-tytön kuukautisten alkamista. Tällainen siekailemattomuus herätti Montgomeryn tyttökirjaklassikoiden tosifaneissa pahennusta. 

Alkuperäisen kirjasarjan ilmestyessä 1900-luvun alussa moinen avoimuus ei olisi tullut kuuloonkaan. 

Kasvun viikko kaukana kotoa

Tuula Kallioniemi: Villi viikko, Otava 2017, 92 sivua. Kansikuva Jussi Kaakinen.

Ennen vanhaan pojat lähtivät seikkailukirjoissa erämaahan miehistymään.

Nyt elämän realiteetit asettuvat uusiin uomiinsa, kun kaupungin rientoihin tottunut hemmoltetu sankari lähetetään karuihin olosuhteisiin mummolaan viikoksi.

Näin käy seiskaluokkalaiselle Viltsulle Tuula Kallioniemen nuortenromaanissa Villi viikko.

Pojan vanhemmat lähtevät hoitamaan parisuhdettaan etelän lämpöön ja Viltsulle pitää löytyä turvallinen sijoituspaikka.

Viltsu on vanhempiensa ainokainen ja siksi tottunut hyvään palveluun. 

Mummo on vanhempien tietämättä vähän muuttanut alkuperäistä suunnitelmaa. 

Hän lähtee omalle kurssimatkalle ja jättää Viltsun ja pari muuta samanikäistä nuorta, Pinjan ja Kassun,  selviytymään niine hyvineen keskenään  alkeellisesti varustetussa huushollissaan. 

Asian tekee erityisen haasteelliseksi se, että mummo on takavarikoinut nuorison puhelimet. Hän nimittäin epäilee, että päivittäisten töiden tekemisestä ei tulisi mitään.

Sopeutuminen karuun tilanteeseen ei käy käden käänteessä: 

Ei ollut pitsaa. Ei ollut nakkeja. Ei ollut limsaa. 

Ei ollut mikroa 

Oli puuhella. Oli ryynejä. Oli soijarouhetta. Oli munia, jotka pitäisi hakea kanalasta. Oli Impi, joka pitäisi lypsää.

Toisilleen ennestään ventovieraat nuoret löytävät koettelemusten jälkeen yhteisen sävelen. Mummo on pestannut naapurinsa Mäkisen vähän katsomaan päältä nuorten pärjäämistä.

Mutta siinä vaiheessa, kun mummon varaamat kellarivarannot häviävät, nuoret eivät enää usko kaikkea Mäkisen jekkuiluksi.

Tiiviissä alle sadan sivun mitassa Kallioniemi kehittelee letkeän ja sopivan tiiviin juoniviritelmän, johon mahtuu myös orastavaa mutta  sopivan pidättyväistä nuorta lempeäkin.

Kesä on kasvun ja ihmettelyn aikaa

Ralf Efraimsson & Pia Beckman: Sormet multaan! Istutetaan siemeniä, sipuleita ja pistokkaita, suomentanut Kaisu Tupala, Kustannus-Mäkelä 2018.

Christina Björk & Lena Andersson: Linnea kylvää ja kasvattaa, suomentanut Marja Kyrö, Otava 1989.




Alkukesän lämpö on innostanut isoja ja pieniä kotipuutarhureita kokeilemaan uusia siemeniä ja kesäkukkia.

Kustannus-Mäkelän kierresidoksinen ruotsalainen Sormet multaan! tuo heti mieleen varhaisemman edeltäjänsä, Christina Björkin & Lena Anderssonin Linnea kylvää ja kasvattaa -kirjan, jonka konstailematon faktaa ja fiktiota yhdistävä ote hurmaa yhä 40 vuotta ensimmäisen laitoksensa jälkeenkin. 

 Linnean opastajana on puutarhuri Blomkvist, joka tietää huone- ja
puutarhakasvien kasvun salat. Lena Anderssonin kuvitusta Christina Björkin
tekstiin lasten tietokirjassa Linnea kylvää ja kasvattaa (Otava 1980). 

Ralf Efraimssonin & Pia Beckmanin kirja onkin ilmestynyt alunperin Ruotsissa vuonna 1985, vaikka vuosilukua ei suomennoksen nimeketiedoista löydykään.   

Beckmanin kuvitustyyli tuo oitis mieleen Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna -katselukirjat. 


Pelkistetty mustavalkoinen, ainoastaan vihreää tehostevärinä hyödyntävä kuvitustyyli koituu tässä koko kirjan eduksi: se antaa selkeille ohjeille pääosan.

Lasten kuvatietokirjoja ilmestyy nykyisin todella paljon. 

Sormet multaan on manio esimerkki siitä, että tiedon rajaaminen ja kuvituksen pelkistäminen toimii parhaimmillaan pienen lukijan innostajana paljon paremmin kuin liian runsaasti kuvitettu ja tietotekstillä kuormittava teos! 

Kirja johdattaa napakasti aiheeseensa:

Nyt sormet multaan ja ikiomaa ikkunapuutarhaa perustamaan! Pääset vihreään alkuun tavallisilla keittiöstä löytyvillä antimilla: porkkanoilla, perunoilla ja sipuleilla. Kokoa vaikka pieni purkkipuutarha ikkunalaudalle. 

Tämän kirjan neuvoilla voit kasvattaa itse kasveja siemenistä, pistokkaista ja sipuleista. Voit myös kokeilla kasvattaa huonekasveja eksoottisista hedelmistä. Kukkasipuleilla saat aikaan oikean kukkaloiston!

Ruusupapu on kiitollinen multapeukalon ensimmäiseksi siemenestä
kasvatettavaksi kasviksi, sillä otollisissa oloissa se kasvaa ihan silmissä.
Pia Beckmanin kuvitusta Ralf Efraimssonin tekstiin tietokirjassa
Sormet multaan! Istutetaan siemeniä, sipuleita ja pistokkaita
(Kustannus-Mäkelä 2018). 

Efraimssonin ja Beckmanin kirjan selkeät ohjeet sopivat myös aikuiselle multasormelle. 



Muokattu 18.6.2018, lisätty maininta Sormet multaan -kirjan alkuteoksen ilmestymisestä 1985. 

Kuvakirja, jossa tuoksuu kesä

Eppu Nuotio & Saara Vallineva: Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä, 30 sivua, Bazar 2018.

Saara Vallineva: Pienen pienessä saaressa. Näyttely Haiharan taidekeskuksen tallissa, os Haiharankatu 30, Tampere. Avoinna 1. heinäkuuta asti  ti–su klo 12–18 (suljettu 23.–24.6.) Vapaa pääsy.

Joistakin kirjoista muodostuu lapselle aivan erityisiä.

Pian 25 vuotta täyttävän esikoistyttären ensimmäinen oma-aloitteisesti alusta loppuun lukema kirja oli Mirja Orvolan Minäpä luen itse –sarjassa ilmestynyt Salla Savolaisen kuvittama Elmeri (Lasten Keskus 2000, kuv. Salla Savolainen).

Keskimmäisen suosikki kuusivuotiaana oli Kirsti Mäkisen suorasanaisesti kertoma Suomen lasten Kalevala (Otava 2002), jossa oli Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitus. Poika tempautui Kalevalan seikkailuihin siinä määrin, että halusi kuulla ääneenlukuna  monta tarinaa ja kärtti vielä senkin jälkeen lukemaan lisää. 

Kuopus leimautui  parivuotiaana Richard Scarryn kuvakirjaan Mitä ihmiset tekevät ja kirjaa piti lukea joskus montakin kertaa päivässä. Ja kun kerran ”unohdin” ottaa kirjan mukaan mummolareissulle, kuopus löysi sen riemukseen paikallisesta kirjastosta ruotsinkielisenä Vad gör folk hela dagarna.

Eppu Nuotion & Saara Vallinevan Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä –kuvakirja aukaisi seitsemänvuotiaaan siskon tytön  omaehtoiseen lukemiseen liittyvän lukon. 

Kun tyttö oli lukenut kirjan moneen kertaan, syntyi halu etsiä kirjastosta lisää luettavaa. Näinhän se ihannetilanteessa menee, että oikea kirja löytää juuri oikeaan aikaan oikean lapsen luokse.

Kuvakirjatarina on idealtaan pelkistetty. Tekstiä on niukasti ja hoksattavaa on jätetty myös kuvitukseen. 

Kuvakirjan voi lukea pikkulasten mysteerinä, jolle tarjoutuu parikin ihan yhtä uskottavaa selitystä.  

Kirjan jujuna ovat tamperelaisen kuvittajan ja miniatyyritaiteilija Saara Vallinevan  luomat pienoismaailmat, joiden äärellä ei voi kuin ällistellä lopputulosta. Tarkasti katsoessa huomaa, että ruohikko on villalankaa ja puutarhakäytävä kudottua mattoa.

Tästä ei idylli parane. Pirkko Punarinta asuu pienellä
saarella keskellä merta pikkuruisessa talossaan. Saara Vallinevan
miniatyyrimaisemakuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä (Bazar 2018). 

Pirkko Punarinta asuu pienelle saarella keskellä merta. Se hoitaa puutarhaansa ja tapaa mielellään ystäviään. 

Aamulla asioille lähtiessä Pirkko huomaa harmikseen, että polkupyörä on kadonnut. Se lähtee etsimään pyörää ympäri saarta ja kyselee havainnoista myös ystäviltään. 

Hän tekee ilmoituksen ja kiinnittää sen lyhytpylväisiin ja kaupan ilmoitustaululle ja uimakopin seinään. Ilmoituksessa lukee: 

"SINÄ JOKA VEIT PYÖRÄNI, OLE NIIN KILTTI JA TUO SE TAKAISIN. EN OLE SINULLE VIHAINEN ENKÄ ALA HUUTAA. TARJOAN TEETÄ JA LETTUJA." 

Kadonnut: sininen polkupyörä.Saara Vallinevan
miniatyyrimaisemakuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä (Bazar 2018). 

  

Eppu Nuotion sydämellinen tarina puhuu jakamisen ilosta ja alttiudesta järjestää kiperässäkin tilanteessa juhlat. 

Haiharan taidekeskuksen tallirakennuksessa Tampereella on kesäkuun ajan nähtävillä Vallinevan näyttely Pienen pienessa saaressa. 

Näytteillä on Pirkko Punarinta -kirjan kuvitusten lisäksi miniatyyrikuvaemia ja postikorttikuvituksia.  

Pirkon halu jakaa puutarhansa kauneutta paljastaa myös
 kadonneen polkupyörän arvoituksen. Saara Vallinevan
miniatyyrimaisemakuvitusta Eppu Nuotion tekstiin
kuvakirjassa Pirkko Punarinta ja kadonnut
polkupyörä (Bazar 2018). 

Pirkko Punarinnan seikkailut jatkuvat myöhemmin.

Television lastenohjelmissa nukkeanimaationa toteutetut sarjat ovat viime vuosina tai vuosikymmeninä vähentyneet. Ehkä juuri siksi tällainen miniatyyrimaailman ideaan pohjaava kuvakirja taas lumoaa sekä pienet että suuret lukijat. 

Muita erikoisesti kuvitettuja lastenkirjoja

Mysi Lahtinen: Taikurien talo, Weilin+Göös 1983 / nukkekotimiljöö

Suvi-Tuuli Junttila: Missä, tässä, jossakin, WSOY 2011;  Minne matka, Lapanen, Schildt & Söderströms  2014/ pienoismaailmat

Sanna Pelliccioni: Sokerileipuri Mata-Mii seikkailee, Tammi 2013/ muovailuvaha

Riina Katajavuori, Anne Vasko & Erika Kallasmaa: Onerva kokkaa, Tammi 2012 / ruoka-aineet ja kollaasi

Jarkko & Laura Antikainen: Lumottu saari, Minerva 2013/ kuvankäsittely

Hans Malmberg & Gunnel Linde: Ikimetsässä, WSOY 1966 / kuvankäsittely

Heljä Liukko-Sundström: Olli ja Dolli, tarina ystävyydestä,  Otava 2005/ keramiikka

Heljä Liukko-Sundström: Jäniksenpoika, Otava 1981 / keramiikka

Heljä Liukko-Sundström: Toi rusakko, Kirjapaja 2008 / keramiikka

Kaarina Helakisa & Eeva Hakkarainen: Taivaskissa; Kukonkerääjä, Otava 1988 / emalitekniikka

Anne Vasko: Jellona Suuri, WSOY  2010; Jellona toinen, WSOY 2012/ tilkkutyöt

Tampereen punaiset tytöt uskovat parempaan tulevaisuuteen

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät, 170 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Laura Lyytinen.

Kevään tärkein kotimainen nuortenromaani taitaa olla tässä. 

Parhaimmillaan historiallinen nuortenromaani onnistuu yhdistämään menneen ja nykyhetken ilman paasaamista siten, että lukija havahtuu tiedostamaan historian taitekohtien merkityksen omassa elämässään.

Laura Lähteenmäen (s. 1973) Yksi kevät tuo yhden kiinnostavan säikeen sisällissodan muistovuoden keskusteluun.

Tarkkavaistoinen lukija löytää sen rivien välistä hentoista historian ja nykyhetken kaksoisvalotusta samaan tapaan Tampereen Yhteiskoulun lukio-opiskelijoiden toteuttaman Kahdeksantoista–teatteriesityksen kanssa.

Kenkätehtaalla yhteen hitsautuneen tyttöviisikon motiivit osallistua sisällissotaan punaisten riveissä selittyvät suurelta osin halulla parantaa maailmaa yleisellä tasolla, mutta he puhuvat myös tyttöjen kapinasta ja halusta hankkia koulutusta ja vähentää epätasa-arvoa paitsi rikkaiden ja köyhien niin myös miesten ja naisten välillä.   

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1918 maaliskuusta myöhäiseen syksyyn.  

Linda kokee itsensä tyttöporukan johtajaksi, onhan hänen setänsäkin punakaartin johtaja. Lindan 15-vuotiaasta pikkusiskosta Katrista piirtyy aluksi herkkä isosiskonsa myötäilijä,  mutta hänen persoonansa vankentuu merkittävästi teoksen loppua kohti.  

Tyttöporukan hauskuttajan rooli on varattu Jennylle ja hänen luonnekuvansa jää kapeaksi, mutta sillekin on syynsä.

Romaanin alussa  tytöt valtaavat hylätyn huvilan ja perustavat sinne vähäisistä ensiaputaidoistaan huolimatta lääkintäosaston lievästi loukkaantuneille sotilaille. 

Valkoiset etenevät Kurusta kohti Tamperetta. Kangasalan ja Oriveden taisteluista kerrotaan huhuja. Kun valkoiset lähestyvät jo Ylöjärveä ja Messukylää, Linda ei enää tyydy ”pelkkään puuhasteluun”,  vaan haluaa liittyä naiskaartiin. Siinä vaiheessa usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiin on vielä luja:

Me olimme totisesti niskan päällä. Me olimme voittajia. 

– –

Meidän täytyy pitää huoli oikeuksistamme, sillä ei niistä kukaan muukaan pidä meteliä, hän sanoi ykskantaan, eikä se hänen sanomanaan tuntunut ihan pähkähullulta, vaikka olihan se melko iso tavoite meikäläiselle.
 

Teos jakaantuu kolmen tapahtumapaikan – Huvila, Katu, Torppa  – mukaan nimettyyn päälukuun. Lähteenmäki onnistuu välttämään turhaa patetiaa hajaannuttamalla kerrontaa: huvilassa kertojana on ailahtelevainen ja herkkä Aada, kadulla kaikkitietävä kertoja ja romaanin päättävässä Torppa-osuudessa tapahtumia siilataan tiedostavan mutta suhteellisuudentajunsa säilyttävän Bean kokemusten kautta.   

Poliittinen jännite kietoutuu nuoruuden vimmaan  lyhyissä havainnoissa, tokaisuissa ja katseissa. 

Lukija samastuu tyttöjen pidätettyyn riehakkuuteen, kun huvilan lakanoita revitään haavoittuneiden kääreiksi: 

Lakanat olivat talossa asuvan perheen, mutta niin me vain leikkasimme ne suikaleiksi. Valkoista palasiksi, Jenny nauroi. Minä en nauranut niin rumille jutuille, mutta puhkaisin minäkin saksien kärjillä uuden lakanan, revin sitä niin että ritinä kuului.

Aada tuntuu olevan äitinsä kuoleman jälkeen erityisen altis ulkopuolisille vaikutteille. Tyttö kaipaa elämään selkeyttä ja muistelee äitinsä opetuksia kaiken kamaluuden keskellä. 

Lukijasta tuntuu siltä, että tyttö vain ajautuu muiden mukana naiskaartiin. Aada itse vakuuttaa, että hän ei ole tyhmä ja että hän seuraa aikaansa ja kuuntelee tarkalla korvalla myös ystäviensä ajatuksia:  

Bea sanoi, että muutos oli välttämätöntä, koska asiat eivät olleet hyvin, meidän tyttöjen asiat varsinkaan. Ja Linda sanoi, että velvollisuutemme oli osallistua kapinaan. Mutta minä en tiennyt. En uskonut, että perheemme köyhyys ratkeaisi taistelulla tai että mikään oikeasti muuttuisi. Minulle se edellinen elämä riitti hyvin, koska silloin me olimme koko perhe koossa.

Romaanin ydin kiteytyy hienosti kohtaukseen, jossa vaikutuksille altis Aada  vertaa itseään puhumaan opettelevaan lapseen. Hän imee aatteen ystäviltään ja toistaa kuulemansa: ”kun joku sanoi ne edeltäni, toistin niitä perässä. Sillä tavalla ne tulivat vähitellen minunkin sanoikseni”.

Huvila-pääluvun jälkeen siirrytään Tampreen kaduille ja taistelun keskelle. 

Tampereen keskusta piirtyy pienin detaljein taistelun näyttämöksi. 

Hyvin nopeasti ihanteet karisevat, ja pian tytöt jo toteavat, että  ”tulevaisuus katoaa nurkan taakse”. 

Osa tytöistä pakenee Pyhäjärven jäitä myöten Bean sukulaisten metsätorppaan odottamaan poliittisen tilanteen rauhoittumista valkoisten voiton jälkeen.

Lähteenmäen yksi tunnusmerkki niin nuorten- kuin aikuistenromaaneissa on tarkoin harkittu, ladattu ja siksi paljon vähässä tilassa kertova kieli. Hän kuvaa tarkkavaistoisesti tyttöjen tunnetiloja, pelosta johtuvia vatsan väänteitä, hiestymistä, punastumista, ihon kihelmöintiä. 

Kaiken lohduttomuuden ja kalman keskelläkin rakkaus leimahtaa. Ja miten kauniisti Lähteenmäki sitä kuvaakaan:

Kun Ville alkoi imeä huulillaan minun huuliani, levisi vartalooni pieniä puroja, jotka voimistuivat vuolaammiksi virroiksi ja lämmittivät varpaita myöten. Kiedoin itseni Villeen ja olimme sillä tapaa liikkumatta, vaikka sisälläni kaikki mullistui ja koin jotakin, mitä en ollut tuntenut ikinä.

Vaikka romaanin loppu jää suurelta osin tyttöjen tulevaisuuden osalta avoimeksi, niin lukijalle jää varmuus siitä, että tytöt pääsevät jaloilleen, kuka mitenkin ja ansionsa mukaan.  

Jälkisanat auttavat nuorta lukijaa rinnastamaan romaanin tapahtumat  osaksi Suomen historiaa.  

Yksi kevät olisi ilman muuta ansainnut kaksoisluokituksen: kerronta etenee jäntevästi ja ihmiskuvaus on uskottavaa. Teoksen voi lukea kakistelematta rinnakkain Anneli Kannon Veriruusujen (Gummerus 2008) kanssa. 

Olennaisen eli kirjan äärellä

Jeanne Willis & Tony Ross: Enemmän kuin kirja, suomentanut Raija Rintamäki, 24 sivua, Kustannus-Mäkelä 2018.

Andy Lee & Heath McKenzie: Älä avaa tätä kirjaa, suomennos Elina Vuori, 31 sivua, Tactic 2017.

Suomessa etsitään – jopa houkuttelevien rahapalkintojen  avulla – uusia keinoja eri ikäisten lukemaan innostamiseen. 

Mainosalalla mietitään uusia raflaavia hokemia, jotka innostaisivat ihmisiä takaisin kirjojen pariin. 

Myös lukemiseen liittyviä kuvakirjoja ilmestyy lapsille nyt todella paljon.

Tässä kaksi mainiota käännöskuvakirjaa esimerkkinä tekijöiden kekseliäisyydestä. 

Lukemisesta saadut ilot ja hyödyt ovat aiemmin olleet kaikkien tiedossa ilman erityistehostusta. Nyt viesti pitää ujuttaa lastenkirjaan hauskoina oivalluksina tai vitsinä.  

Muistan hyvin lapsuuden leikkejä, joissa olen käyttänyt kirjoja rakennuspalikoiden tapaan. 

Usein tein myös pikkueläimille ja tai nukeille suojaisia majoja isoista kuvakirjoista.

Aukeamien kuvat toimivat hyvin keskustelun inspiraationa. Lapsi keksii
varmasti lukuisia muitakin luovia käyttötapoja kirjalle! Tony Rossin kuvitusta
Jeanne Willisin tekstiin kuvakirjassa Enemmän kuin kirja (Mäkelä 2018). 

Rautaisen tekijäkaksikon, Jeanne Willisin & Tony Rossin, uusin kuvakirja esittelee aluksi, kuinka monella tavalla kirjaa voi käyttää arjessa.  

Osa käyttötarkoituksista lähentelee puritaanisimman kirjan ystävän mielestä kaltoin kohtelua. 

Kirjan avulla voi nimittäin tasapainottaa kiikkerää pöytä, valuttaa maitoa ämpäriin lehmää lypsäessä ja kirjan väliin voi kuivata kukkia. 

Mielikuvitus, tunnemaailma ja lukemisen muu erityiset riemut 
tulevat lopulta nekin esiin. Tony Rossin kuvitusta Jeanne Willisin 
tekstiin kuvakirjassa Enemmän kuin kirja (Mäkelä 2018).

Vähin erin päästään kuitenkin lähemmäs kirjan ydintä, kun todetaan esimerkiksi:   

Sen taakse voi piilottaa ujouden. Kirjalla karhun voi hätistää… … ja keijun lennosta pyydystää.

Kirjan todetaan myös herättävän tunteita ja se voi välillä myös unettaa ja viisastuttaa.

Lopuksi todetaan, että eniten kirjasta saa irti, kun sitä lukee ja rakastaa.

Laittamattomasti sanottu! 

Raija Rintamäen suomennos kulkee leppeästi riimitettynä.

Andy Leen & Heath McKenzien Älä avaa tätä kirjaa uskoo enemmän siihen, että ankaran kiellon kautta päästään maaliin ja sytytetään näin lapsen kiinnostus kirjaa kohtaan.  

Pitkäjalkainen munamies yrittää parhaansa mukaan kieltää jokaisella aukeamalla lasta lukemasta enempää ja kääntämästä seuraavaa sivua.

Munamies epäilee ensin, että kirjan avaaminen oli silkka vahinko...
 Heath McKentzien kuvitusta Andy Leen tekstiin kuvakirjassa
Älä avaa tätä kirjaa (Tactic 2017)

Ukko uhkailee jopa kertovansa vanhemmille lapsen kovapäisyydestä ja tottelemattomuudesta: 

Selvä! Mä varoitin. Nyt kerron vanhemmillesi. 

ÄITI!!! ISÄ!! Lapsesi availee sivuja ja häntä TÄYTYY RANGAISTA! 

Lähettäkää hänet huoneeseensa! 

EI ILTAPALAA viikkoon. 

TAKAVARIKOIKAA kaikki kirjat, myös tämä. 

NO NIIN! Katsotaan, vieläkö sivu kääntyy.

Kun kiellot eivät näytä tepsivän, sanktiot kovenevat... Heath 
McKentzien kuvitusta Andy Leen tekstiin kuvakirjassa 
Älä avaa tätä kirjaa (Tactic 2017). 

Lopussa on kliimaksina todiste kirjojen, mielikuvituksen ja sadun magiasta: todellakin, mitä tahansa voi tapahtua, kun avaa kirjan. 

Lisää lastenkirjoja, joissa kirja myös esineenä on keskiössä:

Antero Kajanto & Joel Räsänen: Kirjapaja metsässä, Tammi 1944.

Sirppa Kauppinen: Kirja ja minä, Otava 1957.

Garth Williams: Ensimmäinen kirjani, suomentanut Marjatta Kurenniemi, Tammi 1962, Tammen Kultaiset kirjat –sarja.

Aliki: Näin kirja syntyy, suom. Ulla Ropponen, Weilin+Göös 1988.

Jan Kåhre & Nora Kitinmäki: Detta är en bok. För smarta barn som vill veta mer om böcker, PQR 2013.

Bob Staake: Katso! Kirja! suomentanut Maisa Tonteri,  Vaukirja 2013.