Tuula Kallioniemi: Villi viikko, Otava 2017, 92 sivua.
Kansikuva Jussi Kaakinen.
Ennen
vanhaan pojat lähtivät seikkailukirjoissa erämaahan miehistymään.
Nyt
elämän realiteetit asettuvat uusiin uomiinsa, kun kaupungin rientoihin tottunut
hemmoltetu sankari lähetetään karuihin olosuhteisiin mummolaan viikoksi.
Näin
käy seiskaluokkalaiselle Viltsulle Tuula Kallioniemen nuortenromaanissa Villi viikko.
Pojan
vanhemmat lähtevät hoitamaan parisuhdettaan etelän lämpöön ja Viltsulle pitää löytyä
turvallinen sijoituspaikka.
Viltsu
on vanhempiensa ainokainen ja siksi tottunut hyvään palveluun.
Mummo
on vanhempien tietämättä vähän muuttanut alkuperäistä suunnitelmaa.
Hän lähtee
omalle kurssimatkalle ja jättää Viltsun ja pari muuta samanikäistä nuorta,
Pinjan ja Kassun, selviytymään
niine hyvineen keskenään alkeellisesti
varustetussa huushollissaan.
Asian
tekee erityisen haasteelliseksi se, että mummo on takavarikoinut nuorison
puhelimet. Hän nimittäin epäilee, että päivittäisten töiden tekemisestä ei
tulisi mitään.
Sopeutuminen karuun tilanteeseen ei käy käden käänteessä:
Ei ollut pitsaa. Ei ollut nakkeja. Ei ollut limsaa.
Ei ollut mikroa
Oli puuhella. Oli ryynejä. Oli soijarouhetta. Oli munia, jotka pitäisi hakea kanalasta. Oli Impi, joka pitäisi lypsää.
Toisilleen
ennestään ventovieraat nuoret löytävät koettelemusten jälkeen yhteisen sävelen.
Mummo on pestannut naapurinsa Mäkisen vähän katsomaan päältä nuorten pärjäämistä.
Mutta
siinä vaiheessa, kun mummon varaamat kellarivarannot häviävät, nuoret eivät enää
usko kaikkea Mäkisen jekkuiluksi.
Tiiviissä
alle sadan sivun mitassa Kallioniemi kehittelee letkeän ja sopivan tiiviin
juoniviritelmän, johon mahtuu myös orastavaa mutta sopivan pidättyväistä
nuorta lempeäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti