Tampereen punaiset tytöt uskovat parempaan tulevaisuuteen

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät, 170 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Laura Lyytinen.

Kevään tärkein kotimainen nuortenromaani taitaa olla tässä. 

Parhaimmillaan historiallinen nuortenromaani onnistuu yhdistämään menneen ja nykyhetken ilman paasaamista siten, että lukija havahtuu tiedostamaan historian taitekohtien merkityksen omassa elämässään.

Laura Lähteenmäen (s. 1973) Yksi kevät tuo yhden kiinnostavan säikeen sisällissodan muistovuoden keskusteluun.

Tarkkavaistoinen lukija löytää sen rivien välistä hentoista historian ja nykyhetken kaksoisvalotusta samaan tapaan Tampereen Yhteiskoulun lukio-opiskelijoiden toteuttaman Kahdeksantoista–teatteriesityksen kanssa.

Kenkätehtaalla yhteen hitsautuneen tyttöviisikon motiivit osallistua sisällissotaan punaisten riveissä selittyvät suurelta osin halulla parantaa maailmaa yleisellä tasolla, mutta he puhuvat myös tyttöjen kapinasta ja halusta hankkia koulutusta ja vähentää epätasa-arvoa paitsi rikkaiden ja köyhien niin myös miesten ja naisten välillä.   

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1918 maaliskuusta myöhäiseen syksyyn.  

Linda kokee itsensä tyttöporukan johtajaksi, onhan hänen setänsäkin punakaartin johtaja. Lindan 15-vuotiaasta pikkusiskosta Katrista piirtyy aluksi herkkä isosiskonsa myötäilijä,  mutta hänen persoonansa vankentuu merkittävästi teoksen loppua kohti.  

Tyttöporukan hauskuttajan rooli on varattu Jennylle ja hänen luonnekuvansa jää kapeaksi, mutta sillekin on syynsä.

Romaanin alussa  tytöt valtaavat hylätyn huvilan ja perustavat sinne vähäisistä ensiaputaidoistaan huolimatta lääkintäosaston lievästi loukkaantuneille sotilaille. 

Valkoiset etenevät Kurusta kohti Tamperetta. Kangasalan ja Oriveden taisteluista kerrotaan huhuja. Kun valkoiset lähestyvät jo Ylöjärveä ja Messukylää, Linda ei enää tyydy ”pelkkään puuhasteluun”,  vaan haluaa liittyä naiskaartiin. Siinä vaiheessa usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiin on vielä luja:

Me olimme totisesti niskan päällä. Me olimme voittajia. 

– –

Meidän täytyy pitää huoli oikeuksistamme, sillä ei niistä kukaan muukaan pidä meteliä, hän sanoi ykskantaan, eikä se hänen sanomanaan tuntunut ihan pähkähullulta, vaikka olihan se melko iso tavoite meikäläiselle.
 

Teos jakaantuu kolmen tapahtumapaikan – Huvila, Katu, Torppa  – mukaan nimettyyn päälukuun. Lähteenmäki onnistuu välttämään turhaa patetiaa hajaannuttamalla kerrontaa: huvilassa kertojana on ailahtelevainen ja herkkä Aada, kadulla kaikkitietävä kertoja ja romaanin päättävässä Torppa-osuudessa tapahtumia siilataan tiedostavan mutta suhteellisuudentajunsa säilyttävän Bean kokemusten kautta.   

Poliittinen jännite kietoutuu nuoruuden vimmaan  lyhyissä havainnoissa, tokaisuissa ja katseissa. 

Lukija samastuu tyttöjen pidätettyyn riehakkuuteen, kun huvilan lakanoita revitään haavoittuneiden kääreiksi: 

Lakanat olivat talossa asuvan perheen, mutta niin me vain leikkasimme ne suikaleiksi. Valkoista palasiksi, Jenny nauroi. Minä en nauranut niin rumille jutuille, mutta puhkaisin minäkin saksien kärjillä uuden lakanan, revin sitä niin että ritinä kuului.

Aada tuntuu olevan äitinsä kuoleman jälkeen erityisen altis ulkopuolisille vaikutteille. Tyttö kaipaa elämään selkeyttä ja muistelee äitinsä opetuksia kaiken kamaluuden keskellä. 

Lukijasta tuntuu siltä, että tyttö vain ajautuu muiden mukana naiskaartiin. Aada itse vakuuttaa, että hän ei ole tyhmä ja että hän seuraa aikaansa ja kuuntelee tarkalla korvalla myös ystäviensä ajatuksia:  

Bea sanoi, että muutos oli välttämätöntä, koska asiat eivät olleet hyvin, meidän tyttöjen asiat varsinkaan. Ja Linda sanoi, että velvollisuutemme oli osallistua kapinaan. Mutta minä en tiennyt. En uskonut, että perheemme köyhyys ratkeaisi taistelulla tai että mikään oikeasti muuttuisi. Minulle se edellinen elämä riitti hyvin, koska silloin me olimme koko perhe koossa.

Romaanin ydin kiteytyy hienosti kohtaukseen, jossa vaikutuksille altis Aada  vertaa itseään puhumaan opettelevaan lapseen. Hän imee aatteen ystäviltään ja toistaa kuulemansa: ”kun joku sanoi ne edeltäni, toistin niitä perässä. Sillä tavalla ne tulivat vähitellen minunkin sanoikseni”.

Huvila-pääluvun jälkeen siirrytään Tampreen kaduille ja taistelun keskelle. 

Tampereen keskusta piirtyy pienin detaljein taistelun näyttämöksi. 

Hyvin nopeasti ihanteet karisevat, ja pian tytöt jo toteavat, että  ”tulevaisuus katoaa nurkan taakse”. 

Osa tytöistä pakenee Pyhäjärven jäitä myöten Bean sukulaisten metsätorppaan odottamaan poliittisen tilanteen rauhoittumista valkoisten voiton jälkeen.

Lähteenmäen yksi tunnusmerkki niin nuorten- kuin aikuistenromaaneissa on tarkoin harkittu, ladattu ja siksi paljon vähässä tilassa kertova kieli. Hän kuvaa tarkkavaistoisesti tyttöjen tunnetiloja, pelosta johtuvia vatsan väänteitä, hiestymistä, punastumista, ihon kihelmöintiä. 

Kaiken lohduttomuuden ja kalman keskelläkin rakkaus leimahtaa. Ja miten kauniisti Lähteenmäki sitä kuvaakaan:

Kun Ville alkoi imeä huulillaan minun huuliani, levisi vartalooni pieniä puroja, jotka voimistuivat vuolaammiksi virroiksi ja lämmittivät varpaita myöten. Kiedoin itseni Villeen ja olimme sillä tapaa liikkumatta, vaikka sisälläni kaikki mullistui ja koin jotakin, mitä en ollut tuntenut ikinä.

Vaikka romaanin loppu jää suurelta osin tyttöjen tulevaisuuden osalta avoimeksi, niin lukijalle jää varmuus siitä, että tytöt pääsevät jaloilleen, kuka mitenkin ja ansionsa mukaan.  

Jälkisanat auttavat nuorta lukijaa rinnastamaan romaanin tapahtumat  osaksi Suomen historiaa.  

Yksi kevät olisi ilman muuta ansainnut kaksoisluokituksen: kerronta etenee jäntevästi ja ihmiskuvaus on uskottavaa. Teoksen voi lukea kakistelematta rinnakkain Anneli Kannon Veriruusujen (Gummerus 2008) kanssa.