Kun rahantuloa ei voi millään estää

Mikko With: Saakelin satanen, 195 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Kaisu Sandberg.

 

 

”En minä keksi mitään muuta ratkaisua kuin Salen ryöstäminen.” 

Katson Heikkistä silmiin kärsimättömänä. Heikkinen tuijotti takaisin. Ei sanonut mitään. 

Katseeni harhaili Heikkisen naamassa, väistin silmiä. ”Miksi sä olet ajanut parran vain toiselta puolelta?” kysyin. 

”Akku loppui.” 

Kahden sanan vastaus Heikkiseltä oli jo hyvä alku. Palasin alkuperäiseen aiheeseen. ”Meidän on pakko ryöstää se.” 

”Meidän?”

 

 

Mikko Within (s. 1971) nuortenromaani alkaa poikkeuksellisen vetävästi ja jännite pitää kutinsa loppuun asti.

 

Saakelin satanen on Within ensimmäinen nuortenkirja. Sen tyyli on onnistunut sekoitus kieli poskessa -huumoria, kovaksikeitettyä dekkaria ja realistista nuortenkirjallisuutta. 

Kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta lähimmiksi vertailukohdiksi voisi nimetä Ansu Kivekkään Kylmä kaista -sarjassa ilmestyneet nuortendekkarit Kohti Porkkalaa, Tuli perheen alla ja Täysillä metsään.

 

Uuno Turhanen on 16-vuotias yläkouluaan päättävä nuorukainen, joka saa kesätyön pienen kotipaikkakuntansa rautakaupasta. 

Uunon palomiehenä työskennellyt isä on kuollut neljä vuotta aiemmin työtapaturmassa. Äidin selviytymisstrategiana on paeta surua työntekoon. 

Äiti olettaa poikansa suoriutuvan monista aiemmin isän vastuulla olleista käytännön asioista. Neuvokas poika päätyykin etsimään Youtubesta ohjevideoita vaikkapa tiskikoneen korjaamiseen. 

 

Vauraan perheen vesa, Daniel, on kiusannut Uunoa koko yläkoulun. Kevätjuhlassa  Uuno yrittää maksaa potut pottuina, mutta Daniel onnistuu kääntämään tämänkin  melkein voitokseen.

 

Syy Uunon kostonhaluun löytyy osittain myös yhteisestä ihastuksen kohteesta, Melinasta. 

Uuno pitää päiväkirjaa, jossa hän pisteyttää päivän kohokohtia: 

 

Kriteereideni mukaan yli viiden minuutin juttelu Melinan kanssa nostaisi päivän tähdet neljään, pusu viiteen, intiimimpi kanssakäyminen menisi arvosteluasteikon ulkopuolelle. En tiedä, uskoinko noihin mahdollisuuksiin, en ollut viiden tähden kaveri. 

 

Velmuilevaan lajityyppiin kuuluu myös tietty maskuliininen uhoilu ja tyttöjen ulkonäköön liittyvä siekailematon kommentointi. 

Uunolla on pientä flirttiä Salen kasalla töissä olevan pari vuotta vanhemman Reetan kanssa:

 

Olin aina tykännyt hänestä. Etenkin hänen huumorintajustaan, mutta myös punaisten hiusten, pyöreiden silmälasien ja hieman pullukan vartalon tuomasta persoonallisesta ulkonäöstä.

 

Ihmissuhdepähkäilyistä juoni sakeutuu nopeasti kovemman luokan mafiaseikkailuksi, kun rautakaupassa asioinut hämäräperäinen mies antaa Uunolle merkatun sadan euron satasen, joka johdattaa Uunon ja Heikkisen rikollisliigan rahakätkölle. 

Uuno rikastuu hetkessä, mutta raha ei tunnetusti ole oikotie onneen ja rahanpesukin osoittautuu haastavaksi ja ennen kaikkea työlääksi. 

 

Juonessa on – jälleen lajityypille uskollisesti – pientä epäuskottavuutta, mutta lukija  antaa sen kernaasti anteeksi.

 

Kustantaja mainostaa kirjaa helppolukuiseksi. Typografialtaan se on kuitenkin tavallinen nuortenromaani. 

Sujuva juoni avittaa kyllä vähemmän harjaantunuttakin lukijaa siinä mielessä,  että kirjaa ei malta laskea käsistään ennen loppuratkaisua. 

Within velmuun tyyliin sopii se, että Uunon parhaan kaverin, originellin ja yllätyksellisen Heikkisen, mysteeri jää  selvittämättä. 

Lukija voi itse keksiä aukkoiseen juoneen sopivat selitykset! 

Uuden vuosituhannen Me kolme ja jengi

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus, suomentanut Niko Toiskallio, 317 sivua, Otava 2021.

 

 

JA SITTEN KUULUIVAT LAUKAUKSET.
 
Kaikki
juoksi, 
kyyristy,
piiloutu,
paino 
ittensä kasaan.
 
Teki niinku meille
kaikille oli opetettu.
 
Paino huulet 
katuun ja rukoili
ettei jysäys ja sitä seuraava
luodin viuhahdus 
osu meihin. 
 

 
15-vuotiaan Willin isoveli Shawn on ammuttu. 

Pikkuveli on ollut tilanteessa mukana, mutta kukaan ei ilmoittaudu silminnäkijäksi. 

Poliisikaan ei setvi tapahtumia riittävästi ja Will vannoo kostavansa tapahtuneen.
 
Tapahtumat sijoittuvat isoveljen kuolemaa seuraavaan päivään. 

Will kohtaa kotitalonsa hississä ihmisiä, joita hän epäilee osallisiksi veljensä kuolemaan.   

Jason Reynoldsin säeromaani Minuutin mittainen ikuisuus (alk. Long Way Down, 2017) jatkaa ansiokkaasti Otavan aloittamaa kiinnostavien uusien afro-amerikkalaisten nuortenkirjailijoiden tuotannon esittelyä. 
 

Yksi ensimmäisistä oli heti tuoreeltaan myös suomennoksena ilmestynyt Angie Thomasin Viha jonka kylvät (alk. The Hate U Give, 2017). Erityisen kiinnostavaa on se, että Reynoldsin säeromaani  on ilmestynyt Yhdysvalloissa samana vuonna kuin Thomasin romaani, vuonna 2017. 
 
Minuutin mittaisen ikuisuuden suomentaja Niko Toiskallio (s. 1969) tunnetaan rap-artistina mm. taiteilijanimillä MC Nikke T, Nikke T, Chyde, Chydenius, Chydeone ja djsucks. 
 
Olisikin kiinnostavaa vertailla alkuteosta ja Toiskallion suomennosratkaisuja toisiinsa. 

Keskushenkilö Will on mieltynyt anagrammeihin ja käännöksessä nämä ovat varmasti  aiheuttaneet haasteita.
 
Toiskallio käänsi myös  Angie Thomasin uusimpaan suomennokseen (Mun vuoro, Otava 2020) kuuluvat rap-lyyriikat. 

Voisi luulla, että rap-artistien hyödyntäminen kääntäjinä herättää myös alan nuorissa harrastajissa katu-uskottavuutta ja kiinnostusta!
 
Reynoldsin kirjaa markkinoidaan säeromaanina, mutta tarkat lajiluokitukset eivät ole tarpeen. Muutamat osuudet toimivat myös itsenäisinä runoina. 
 
Reynolds ”kikkailee” taitavasti ja tietoisesti välillä myös kuvarunon perinteellä. 

Runon taitolla ja sen luomalla rytmillä on aina tietty merkitys. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Will miettii maanjäristystä, sanat on mielivaltaisesti ja tavutussääntöjä rikkoen erotettu toisistaan.
 
Reynolds on valinnut tarkkaan tietyt symbolit ja topokset, jotka ovat teoksen ymmärtämisen ja juonen kannalta tärkeitä. Kiehtovia nostoja ovat esimerkiksi  isoveljen vuoteen vieressä olevan lipaston jumiutunut laatikko ja hissi ahtaan suljetun paikan symbolina.
 
Minuutin mittainen ikuisuus kertoo komeasti ja samastuttavasti surutyöstä ja traumaattisesta asiasta toipumisesta. 
 

– – Ihmiset aina
rakastaa toisiaan enemmän sit kun ne on kuolleita. 

 
Kiinteän kaveriporukan välinen lojaalius ja veljesten luja tunneside on kuvattu hienosti, ja näiltä osin Reynoldsin teosta tekee mieli verrata S. E. Hintonin nuortenkirjaklassikkoon Me kolme ja jengi. 
 
Reaali-aikaan ja mielikuvitukseen sijoittuvien tapahtumien hahmottaminen ja erottaminen toisistaan vaatii lukijalta erityistä tarkkaavaisuutta. Näiltä osin kyse on ns. aukkoisesta ja monitulkintaisestakin säeromaanista, josta hyviä kotimaisia esimerkkejä ovat Kirsti Kurosen Paha puuska, Pönttö ja Merikki.
 
On kiinnostavaa, että romaanin analyysin tueksi verkosta löytyy luetun ymmärtämistä helpottavaa "tukimateriaalia", kysymyksiä, jotka auttavat tapahtumien tulkinnassa.

 
Säeromaanilla on pohjaa tosielämässä eli se täyttää avainromaanin määreet. 

Reynolds joutui 19-vuotiaana käymään läpi hyvän ystävänsä väkivaltaisen kuoleman. Hän jopa suunnitteli ystäviensä kanssa kostoa, mutta tekijää ei pystytty koskaan jäljittämään. 
 

Jason Reynolds (s. 1983) varttui merkittävät kasvuvuotensa Marylandissa ja innostui jo nuorena rap-lyriikasta, joka antoi hänelle työkaluja omaan kasvuun mustaihoisena poikana. Kirjoja hän ryhtyi omien sanojensa mukaan lukemaan vasta 17-vuotiaana.

Hän on omistanut romaaninsa ”Kaikille nuorille veljille ja siskoille nuorisokodeissa ympäri maata. Niille, jotka olen tavannut, ja niille, joita en. Teitä rakastetaan”.

 

 

 

 

 

 

 

Iloa uudesta kirjasta, osa 9: Selkomukautuksia alakouluun

 

Häntä jäässä ja muita juttuja. Kuvitus Tiina Konttila. Selkomukautus Ari Sainio. Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen. 264 sivua. Opetushallitus 2021. 

 

Selkokielen asema on viime vuosina parantunut ja opettajatkin ovat entistä tietoisempia siitä, että selkokieli hyödyttää monia lapsia. 

 

Häntä jäässä ja muita juttuja on alakoulun 3.–4. luokille suunnattu ja juuri ilmestynyt selkomukautettu kertomuskokoelma, jota minulla on ollut ilo olla toimittamassa. 

 

Siihen on valittu yli 40 satua, tarinaa, kertomusta kotimaisilta lastenkirjailijoilta. Kaikki tekstit on julkaistu aiemmin muissa yhteyksissä lastenkirjoissa ja kokoelmissa. 

 

Mukana on kaksi tai useampi teksti Tuula Kallioniemeltä, koululaisvitsien kerääjältä Pirkko-Liisa Perttulalta, Kreetta Onkelilta, Mari Möröltä, Riina Katajavuorelta, Timo Parvelalta ja Jukka Itkoselta sekä yksittäisiä tekstejä Sari Peltoniemeltä,  Katri Tapolalta, Johanna Venholta ja Tittamari Marttiselta. 

Mukana on myös muutamia suomalaisia kansansatuja.

 

Ari Sainio on tehnyt niistä selkomukautukset ja kuvittaja Tiina Konttila piirtänyt jokaiseen tarinaan uuden kuvituskuvan. 

 

Tarinoita on testattu kohdeyleisöllä ja myös opettajien mielipiteitä on kuunneltu. 

 

Kirjaan liittyy myös lähiaikoina avautuva opettajan verkkoaineisto, joka sisältää vinkkejä ja kuvallisia apuvälineitä tekstien käsittelyyn. 

Parhaillaan on työn alla selkomukautettu kokoelma myös 5.–6.-luokkalaisille. 

 

 

Herneitä nenässä ja ruokalautasella… Lasten ravintokasvatuksessa kaikki keinot ovat sallittuja

Hannamari Ruohonen: Ei Rane, ei! 32 sivua, Etana Editions 2020.

 

Sanna Pelliccioni: Onni-poika keittiössä, 32 sivua, Etana Editions 2021.

 

Eppu Nuotio & Liisa Kallio: Oho, miten hyvää! 22 sivua, WSOY 2021.

 

Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne, 25 sivua,  Lasten Keskus 2021.

 

 

Ruokaan, ruokakulttuuriin ja terveelliseen ravitsemukseen liittyvät ilmiöt näkyvät nyt kaikkialla. 

 

Ei siis ihme, että ruokateemaisia lastenkirjojakin ilmestyy ihan ruuhkaksi asti. 

Aihe oli Lastenkirjahyllyssä esillä jo alkuvuodesta.

 

Ruokailuun liittyvät tilanteet ovat lapsiperheiden arjessa usein hyvin tunnepitoisia. 

Siksi monet ruokailusta kertovat lastenkirjat sopivat hyvin myös tunnetaitojen harjoitteluun.

 

Hannamari Ruohosen Ei, Rane, ei! aloittaa uuden sarjan, jonka sankarina on räyhäkkä gorilla. 

Ranella on vielä selvästi paljon opittavaa asiallisista ruokailutavoista.   

 

Uhmaikäinen Rane-gorilla ei ehkä aikuisen mielestä
ole paras ruokatapojen opettaja, mutta lapsella on sen
 kanssa taatusti hauskaa... Hannamari Ruohosen
kuvitusta kuvakirjaan Ei Rane, Ei! (Etana Editions 2020). 

Kuvakirjan jujuna ovat joka aukeamalla esitetyt kysymykset, joihin Ranea fiksumpi lapsi saa vastata aina lähes tulkoon samoin sanoin kieltävin sanoin… kunnes kirjan lopussa Rane yllättää: se työntääkin herneen suuhunsa! 

Hannamari Ruohosen pitkäraajainen, ilmeikäs ja ketterä Rane on hahmona veikeä uusi kuvakirjatuttavuus.  

 

Pienillä tehokeinoilla eli erivärisillä pystyviivoilla syntyy 
vaikutelma Ranen pehmeästä turkista.
Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan 
Ei Rane, Ei! (Etana Editions 2020).

Katri Kirkkopellon Molli ja tämän ystävä Sisu ovat tuttuja jo aiemmista tuoteperheen kuvakirjoista. 

Uudessa kooltaan pienemmässä kirjasarjassa Mollin kanssa harjoitellaan monia lapsiperheen pieniä pulmatilanteita. Aiemmin sarjassa on ilmestynyt Mollin  iltahepuli (Lasten Keskus 2020). 

 

Molln vatsa kurisee ja Sisu ryhtyy tekemään keittoa, johon tulee erivärisiä ja terveellisiä ruoka-aineita. 

Mutta ruokailusta ei tule mitään, kun Molli huomaa, että keitossa on myös inhottavia vihreitä herneitä. YÖK. 

Sisu kuitenkin lupaa, että herneitä syömällä tulee vahvaksi. 

 

Katrki Kirkkopelto onnistuu taltioimaan tunnistettavasti
erilaisia ilmeitä ja eleitä. Kirkkopellon kuvitusta kuvakirjaan
Molli ja hirveä herne (Lasten Keskus 2021). 

Sisun on maaniteltava kaikin mahdollisin keinoin Mollia edes maistamaan. 

 

Katri Kirkkopelto tavoittaa jälleen lukuisia eri ilmeitä, joihin lapsen on helppo samastua ja jopa jäljitellä niitä kirjan ääneen luvun aikana. 

Kirjassa on myös paljon interaktiivisia elementtejä, joilla lapsi voi omalla toiminnallaan osallistua tarinan eri käänteisiin.

 

Eppu Nuotion ja Liisa Kallion uuden Oho!-sarjan aloittava kartonkinen katselukirja Oho, miten hyvää! tarkastelee asioita ryömivän ja konttaavan vauvan näkökulmasta. 

Vauva ottaa suutuntumaa kaikkeen, mitä eteen sattuu: ruoan lisäksi vauva maistaa syöttötuolin jalkaa, mattoa, koiran turkkia, siivousharjaa… ja isän kenkää. 

 

Isä nostaa lapsen syliinsä ja vähin erin uni voittaa pienen tutkimusmatkailijan.

 

Vauva maistelee ilman nirsoilua kaikkea eteen tulevaa. Liisa Kallion kuvitusta Eppu Nuotion
tekstiin kuvakirjassa Oho miten hyvää! (WSOY 2021). 

 

Liisa Kallion ihmishahmoissa on sopivasti särmää, mutta selkeä rajaus tekee kuvista helposti hahmotettavia.

 

Sanna Pelliccionin uusimmassa Onni-poika -kirjassa Onni ja pikkuveli Olavi tekevät isälle syntymäpäiväksi aamiaisen ihan kahteen pekkaan. 

Veljekset loihtivat jääkaapista ja ruokakomeroista löytyvistä aineksista aamiaisen, jossa on monia isälle mieluisia asioita. 

Arkiset tutut asiat ovat kuvakirjassa lapselle usein tärkeitä.
Jääkaapista löytyy monta nimettävää yksityiskohtaa.
Sanna Pelliccionin kuvitusta kuvakirjaan Onni-poika 
keittiössä (Etana Editions 2021). 

Onni-poika -sarja on hyvä esimerkki pikkulasten kuvakirjasarjasta, jonka yksinkertaisesta arkitarinasta löytyy paljon tietoa: harvoin lastenkirjoissakaan kurkataan jääkaappiin tai nähdään kodin erilaisia kierrätysratkaisuita! 

 

Luontevasti kirjassa käsitellään myös ruokailuun liittyvää sosiaalisuutta ja eri maiden ruokakulttuureja: naapurit tulevat illalliselle nauttimaan Onnin italailaissyntyisen isän lempireseptillä valmistettua pizzaa. 

Tuoksuilla ja mausteillakin on kirjassa tärkeä rooli. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Terapiakirja, kiinnostava ilmiö

 

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen, suom. Juhani Lindholm, 123 sivua, Nemo 2020.

 

"Voimme vapaasti valita miten suhtaudumme asioihin. Se on jo paljon."

 

Huomisesta emme tiedä mitään”, sanoi hevonen, ”riittää kun tiedämme että rakastamme toisiamme”.

 

Voisi luulla, että brittiläisen Charlie Mackesyn (s. 1962)  Poika, myyrä, kettu ja hevonen olisi syntynyt tilauksena koronaepidemian aiheuttaman lohduttomuuden, hämmennyksen ja turvattomuuden tunteisiin. 

Kirjan alkuidea juontaa kuitenkin kauemmas, noin vuoteen 2019, jolloin Mackesy julkaisi Instagramissa rohkeutta käsittelevän tekstin tussipiirroksineen. 

Makeille kakuille perso myyrä edustaa tarinassa
arkijärkistä, käytännönläheistä ajattelua. Charlie Mackesyn
kuvitusta kirjaan Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020).

 

Sarjakuvapiirtäjänä ja lehtikuvittajana aiemmin tunnettu Mackesy onnistui havainnollistamaan, kuinka tärkeää on ymmärtää osoittaa heikkoutensa ja tulla vähitellen rohkeammaksi. Rohkeus-teemaa hyödynnettiin vakavasti sairastuneiden kuntoutuksessa sairaaloissa, terapiassa ja jopa armeijan koulutuksissa. 

 

Yksittäiset ihmiset ja yhteisöt kannustivat Mackesyä kirjoittamaan laajemman kirjan. Siitä tuli nopeasti kansainvälinen hittiteos. Kirjan viesti puhutteli myös brittiläisiä Brexitiin liittyvän epävarmuuden aikana. 

 

 

Tumma tähtitaivas luo vahvan kontrastin valkoiselle taustalle.
Charlie Mackesyn kuvitusta kirjaan 
Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020).

 

Kirja on hyvä esimerkki uudesta yhteisöllisestä tavasta tehdä taidetta ja julkaista nopeasti kansainväliseksi ilmiöksi ja miljoonapainoksiin nouseva teos.

 

Poika, myyrä, kettu ja hevonen herättää jo selailuvaiheessa ikärajattoman elämänfilosofiansa ja visuaalisuutensa vuoksi voimakkaita assosiaatioita A. A. Milnen Nalle Puhiin ja Antoine de Saint Exupéryn Pikku prinssiin.   

 

Mackesy avaa johdannossa sympaattisesti omaa kuvavetoista ajatteluaan: "minä tosiasiassa tarvitsen kuvia, ne ovat kuin saaria, paikkoja joihin rantautua sanojen merellä".

 

Virtaava vesi toimii myös vertauskuvana
elämänhalulle ja kaiken jatkuvuudelle.
Charlie Mackesyn kuvitusta kirjaan 
Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020).

 

Tarina itsessään on lastenkirjamainen: utelias  pieni poika tapaa ensin myyrän, joka on perso kakuille. Pian joukkoon liittyy ansalankaan joutunut elämän kolhima kettu ja lopuksi viisas ja vakaa hevonen. 

Kohtaamiset ja nelikon fragmentaariset keskustelut tuovat esille elämän suuria ydinkysymyksiä, joihin jokainen tuo oman näkökulmansa.  

Poika, myyrä, kettu ja hevonen on ennen muuta kuvitettu aikuisten kirja, joka näyttää totee sen, että kuvituksella voi olla merkittävä rooli myös   aikuistenkirjallisuudessa.

 

Tussia ja vesiväriä yhdistävät kuvitukset muistuttavat etenkin pojan hahmon ja miljöiden osalta E. E. Shepardin klassisia Nalle Puh -kuvituksia.

Charlie Mackesy on omistanut kirjansa kaikille 8–80-vuotiaille. 

 

Kun kirjaa lähdettiin Iso-Britanniassa markkinoimaan, mietittiin ensin ankarasti, mihin kirjastoluokkaan se pitäisi luokitella: elämänfilosofiaan, etiikkaan vai lastenkirjoihin. 

 

Kirjakaupoissa ja tavarataloissa haaste on ratkaistiin lopulta käytännöllisesti sijoittamalla kirjapinot kassojen läheisyyteen… 

 

Käsivaraista tussitekstausta jäljittelevä kirjasin on lapselle itse luettavaksi haastava ja luonnosmainen tussipiirroskin voi olla monelle lapselle vaikeasti hahmotettava. 

Toisaalta juuri perinteisestä kuvavirrasta poikkeava esitystapa voi parhaimmillaan toimia lapsellekin herätteenä tarttua kirjaan. 

 

Kun yksi kirja muuttaa kertaheitolla koko perheen elämän

Christine Nöstlinger & Helme Heine: Tomaanien elämää, suomentanut Auli Hurme-Keränen, 26 sivua, Kustannus-Mäkelä 1989.

 

 

Välillä tekee hyvää lukea hieman vanhempia kuvakirjahelmiä, jotka keskustelevat kiinnostavasti nykyisen lastenkirjatarjonnan  ja sen uusimpien trendien kanssa. 

 

Käännetyn kuvakirjallisuuden, lukutaidon alkuun suunnattujen helppolukuisten lastenkirjojen ja kädentaitokirjojen kustantajana profiloitunut  Karkkilassa toimiva pienkustantamo Mäkelä viettää kuluvana vuonna 50-vuotisjuhlavuottaan.

 

Suuri osa Mäkelän kuvakirjatarjonnasta on lapsiperheen arjessa tärkeää käyttökirjallisuutta: kirjoja, jotka sopivat tiettyyn lapsen kehitysvaiheeseen ja jotka käsittelevät lapselle tuttuja arkisia tilanteita.

 

Itävaltalaisen lastenkirjailija Christine Nöstlingerin (1936–2018) laajasta, noin 140 kirjan tuotannosta Suomessa tunnetaan nuortenkirjojen lisäksi parhaiten helppolukuiset Mini- ja Eppu -sarjat. 

 

Tomaanien elämää on Nöstlingerin ainoa suomennettu kuvakirja. Tarina on peräisin jo vuodelta 1974, mutta kuvakirjana se ilmestyi vuonna 1976 nimellä Das Leben der Tomanis. 

 

Kuvakirjan voi tulkita satiirisena kannanottona lastenkasvatusmenetelmiin. 

Laila ja Leila ovat 8- ja 9-vuotiaat sisarukset. 

He joivat mallaskahvia, vaikkeivät pitäneet mallaskahvista. Koulussa he saivat pelkkiä kymppejä. He neuloivat isä-Möttöselle sukkia. Äitienpäiväksi he virkkasivat patalappuja. He eivät koskaan riidelleet. He eivät koskaan näyttäneet kenellekään kieltä. He tulivat heti, kun äiti kutsui heitä. Lisäksi he kuivasivat astioita, kitkivät rikkaruohoja, sanoivat aina ole hyvä ja kiitos, pesivät kätensä kuusi kertaa päivässä ja tervehtivät aina kohteliaasti.

Lailaa ja Leilaa koulitaan kodinhengettäriksi. Helme Heinen
kuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin kuvakirjassa 
Tomaanien elämää (Kustannus-Mäkelä 1989).

 

Tytöt ovat vanhempiensa silmäteriä. Isä tuo heille usein töistä tullessaan pieniä lahjoja: neulepuikot, parsimussienen tai ompelulankaa.

 

Mutta eräänä päivänä isä tuokin tytöille kapteeni Onkilan kirjoittaman kirjan Tomaanien elämää, jossa Onkila kertoo kohtaamistaan omituisista olennoista. 

Kirjan lukeminen tekee tyttöihin lähtemättömän vaikutuksen: he lukevat Tomaani-kirjaa päivät läpeensä ja vähitellen heidän käytöksensä ja lopulta myös ulkomuotonsa muuttuu. 

Tietyn kirjan lukeminen otollisella hetkellä
voi aiheuttaa pysyviä muutoksia lukijan olemukseen!
Helme Heinen kuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin
kuvakirjassa Tomaanien elämää 
(Kustannus-Mäkelä 1989).

Tytöistä tulee vantteria, paksutukkaisia, iholtaan sinertäviä maahisia, jotka eivät käytä enää lainkaan vaatteita. Ja tytöille kasvaa häntä!

Äiti järkyttyy muodonmuutoksesta ja yrittää salailla asiaa kaikin keinoin,  mutta isä tokenee nopeammin. 

 

Lailan ja Leilan äidin havahtumisen hetki liittyy
kauppamatkaan. Äiti asettuu puolustamaan
tyttäriään uteliaiden kaupunkilaisten reaktioilta. 
Helme Heinenkuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin
kuvakirjassa Tomaanien elämää 
(Kustannus-Mäkelä 1989).

Ja eikös käy niin, että vanhemmatkin paneutuvat Tomaani-kirjan lukemiseen.

He myyvät kaiken omaisuutensa ja ostavat veneen, jolla koko perhe matkustaa Tomaanisaarelle.

Nöstlingerin tarina on salaviisas ja riehakas. 

Se ilkkuu avoimesti vanhempien vimmaiselle halulle kasvattaa lapsia ympäristön paineiden mukaisesti. 

 

Saksalaisen kuvittaja-kirjailija Helme Heinen (s. 1941) kuvitus kiteyttää koko perheen muodonmuutokseen tarinan ytimen: liika auktoriteettiusko, sääntöjen ja suositusten orjallinen noudattaminen, tekee ihmisestä kulmikkaan, särmäisen ja ennen kaikkea onnettoman. 

Tomaanien elämää puhuttelee edelleen nykyvanhempia, jotka saavat eri kasvatusalojen asiantuntijoilta keskenään jopa ristiriitaisia ohjeita lasten kasvattamiseen.