Riina Mattila: Silmät avatessa on edelleen pimeää, 184 sivua, WSOY 2021. Kansikuva Riikka Turkulainen.
Riina Mattilan nuortenromaanin kaikkitietävä kertoja tuntuu erityisen freesiltä viime aikoina nuortenromaaneissa yleistyneen minäkertojan ja erilaisten kerrontakikkailujen jälkeen.
Perinteiset realistiset kotimaiset nuortenromaanit ovat selvästi vähentyneet.
Näyttää jopa siltä, että isoilla kustantamoilla olisi tarkat kiintiöt niiden suhteen.
Se on harmi, sillä nuoruuden kuvaus ansaitsee erilaisia ääniä.
Spekulatiivisen fiktion, säeromaanien, historiallisten nuortenromaanien, dekkarien ja chick litin rinnalla tarvitaan mielestäni edelleen realistista, välillä jopa vereslihaan asti kipeää tekeviä nuoruuden tuntoja kiteyttävää nuortenkirjallisuutta.
18-vuotiaat Vilja ja Joel ovat tunteneet toisensa pienestä saakka.
Joelin sisällä kytee kuitenkin kaaos, se on
– – kahteen päinvastaiseen suuntaan keuliva raivo-olento, joka piti häntä otteessaan ja ohjaili häntä kuin pattereilla toimivaa lasten lelufiguuria. Lopulta noiden kahden suunnan välinen matka oli kasvanut niin suureksi, että Joel eksyi. – –
Vilja tarkkailee Joelin muuttuvaa käytöstä.
Hän tunnistaa ”silmiin ilmaantuvan hetkellisen taittovirheen” ja useamman sekunnin viiveet reagoida todellisuuteen.
Välillä Vilja suorastaan riehaantuu ystävänsä tummien jaksojen alta pilkistävistä tuttuuden tunteista.
Joelin käytökselle löydetään selitys, kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Pojan äidille diagnoosi ei tule yllätyksenä, sillä hänen veljensä on kärsinyt samoista oireista.
Mattilan romaanin erityisenä ansiona on perhekuvaus.
Realistisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään kuvattu kliseisesti traumatisoitunutta, turtaa perhettä tai vanhempien kyvyttömyyttä huomata oman elämänkipuilunsa ohessa nuoren hätää ja avun tarvetta.
Sekä Joelilla että Viljalla on fiksut ja välittävät vanhemmat, jotka pystyvät keskustelemaan kipeistä aiheista yhdessä lastensa kanssa.
Erityistä kiitosta ansaitsee myös Joelin ja psykoterapeutin välisten keskusteluiden luontevuus.
Nuorten mielenterveyteen liittyviin häiriöihin haetaan ja saadaan nuortenkirjoissakin jo yhä enemmän apua terapiasta, mutta harvassa kirjassa terapiaprosessia tuodaan näin konkreettisesti esille.
Mattila käyttää tehokkaita kielikuvia:
Asvaltti tuntuu joustavan jalkojen alla kuin trampoliinin pinta.
Mun sisällä pulppuaa. Niin kuin poretabletti olisi vesilasin sijaan mun vatsassa ja aivoissa.
Sivulta 67 alkava kohtaus Viljasta ja Joelista on tavattoman kaunis sekä luonnon että ihmissuhteen kuvauksessa.
Lukuun kiteytyy oivaltavasti ystävyyden kerroksellisuuden lisäksi Viljan lisääntyvä huoli Joelin muuttumisesta.
Luontopolulla Joel huomaa häilyvänsä.
Viljan kantapäät osuvat jäisille pitkospuille tiheämmin kuin hänen ja kuulostavat laiskan tikan nokan tikitykseltä. Joelin jalat tuntuvat irrallisilta, kehoon kuulumattomilta lihaspaloilta, joihin jokin painava on tarrannut kiinni. Kengänpohjat haukkaavat pitkospuiden pintaa jokaisella askeleella, niin kuin niiden pohjissa olisi jääpiikit. Silmät ovat nukkumattomuudesta raskaat, vaikka Joel yrittää ajatella asian olevan toisin.
Minun sisäinen kelloni on rikki, Joel oli kirjoittanut yöllä muistikirjaansa. – –
Lainauksia Joelin muistikirjasta on riittävän vähän.
Romaanin lopussa niiden tilalle tulevat Viljan päiväkirjamerkinnät.
Toimittaja Arla Kanervan Helsingin Sanomien haastattelussa Mattila kertoo, että on joutunut kohtaamaan hyvän ystävänsä itsemurhan. Kokemukset ovat olleet kirjan lähtökohtana, vaikka romaani perustuukin vain löyhästi ystävän tarinaan.
Myös esikoisnuortenomaani Järistyksiä (WSOY 2018) ja Eloonjäämisoppi (Kosmos 2019) pohjaavat osin Mattilan omiin kokemuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti