Varhaisteinin aikalaisdokumentti Ukrainasta

  

Jeva Skaletska: Ette tiedä mitä sota on. Ukrainalaistytön päiväkirja. Suomentanut Maria Lyytinen. 240 sivua. Otava 2022. Kansikuva Anastasija Stefurak. 

 

 

 

Yhdessä hirvittävässä hetkessä elämä on mennyt mullin mallin ja lähtenyt ihan outoon suuntaan. Ennen sotaa elämässä oli tietysti ongelmia, mutta silti se oli hyvää. Muistan, miten me yritettiin luokkakavereiden kanssa ehtiä ajoissa kouluun. Muistan, miten yritin näyttää nätimmältä isompien poikien edessä. Kaikki oli niin kuin pitikin. Yhtenä päivänä olen poikki synttärijuhlieni keilaamiskisasta. Yhtäkkiä olenkin poikki, koska joudun kömpimään kellariin aina uudestaan ja uudestaan, uuvuksissa pelosta, jonka tämän sodan joka ikinen päivä tuo tullessaan. – – (Skaletska: Ette tiedä mitä sota on, s. 205–206).

 

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on näkynyt myös lastenkirjatarjonnassa.  

 

Viime huhtikuussa Tammi julkaisi Larysa Desynenkon ja Masha Foyan kuvakirjan Maja ja ystävät. Sen synty juontuu jo vuoteen 2017 Venäjän vallattua Krimin ja miehittäessä väliaikaisesti osan Donetskin ja Luhanskin alueista. 

 

Piakkoin ilmestyy Tammelta toinen Desynenkon tekstiin perustuva ja Olena Londonin kuvittama kuvakirja   Ilmahälytysten lapset.

Enostone julkaisee niin ikään pian ukrainalaisen kuvataiteilijan ja kuvittaja-kirjailijan Olja Grebennikin Sotapäiväkirjan, joka kiinnostaa varmasti yläkoululaisia ja sitä vanhempia lukijoita. 

 

Harkovassa asuva Grebennik joutui heti hyökkäyksen alussa viettämään perheineen pitkiä aikoja pommisuojassa, missä aikuiset koettivat pitää kiinni normaalista pitämällä lapsille koulua ja tekemällä ruokaa ja muita jokapäiväisiä askareita. Grebennik tallensi luonnosvihkoonsa äkisti muuttunutta arkeaan.  

 

Maaliskuussa ilmestyvässä Sotapäiväkirjassa ja 12-vuotiaan Jeva Skaletskan kirjassa Ette tiedä mitä sota on varmasti paljon yhteneväisyyksiä. 

Grebennik pakeni Ukrainasta Puolaan ja Jeva Skaletska pakeni isoäitinsä kanssa Unkariin, mistä he pääsivät brittiläisen Channel 4 -tv-kanavan kuvausryhmän myötävaikutuksella ja tuella jatkamaan Irlantiin. 

 

Skaletskan kirjassa päiväkirjamerkinnät alkavat reilu viikko ennen Venäjän hyökkäystä ja viimeiset merkinnät ovat toukokuun alusta.  

Vaikka Jeva pääsikin varsin nopeasti turvaan sodan keskeltä, niin päiväkirjamerkinnöissä mainitaan useamman kerran paniikki- ja pelkokohtaukset. Kirjoittamisen lisäksi tyttö tasaa mieltään piirtämällä ja soittamalla pianoa.   

Olisi kiinnostavaa kuulla, kuinka suomalaiset varhaisnuoret ja nuoret ovat ottaneet Skaletskan kirjan vastaan. 

Venäjän hyökkäyssota on ollut läsnä päivittäisessä uutisvirrassamme jo vuoden ajan: uutisten välittämää sotakuvastoa on vaikea välttää. Lapsia ja nuoria haastatellaan keskellä pommituksia ja vanhukset, babuskat, itkevät sydäntä särkevästi suoraan kameralle.  

 

Kirjan dramaturgian kannalta on hyvä ratkaisu, että päiväkirjamerkintöjen kupeeseen on koottu myös ukrainalaisten, amerikkalaisten ja brittiläisten sanomalehtien ja TV-kanavien uutisotsikoita. 

 

Päiväkirjamerkintöjen oheeen on taltioitu myös Jevan yhteydenpitoa koulukavereihinsa älypuhelimen viestiketjujen keskusteluissa. 

 

Kirjan lopussa ääneen pääsevät myös viisi Jevan ystävää, joista moni on jäänyt Ukrainaan. 

 

Ukrainalaistytön päiväkirjan voisi ajatella toimivan myös ystävyyden siltana ukrainalaisten pakolaisten ja suomalaisten koululaisten välillä. Jeva aloitti koulun Irlannissa, mutta aluksi hänen oli  haastavaa sopeutua luokkaan ilman yhteistä kieltä muiden luokkatoverien ja opettajien kanssa.  

Varhaisteini-ikäisen Jevan varhaiskypsät ajatukset koskettavat varmasti myös eri puolilta maailmaa Suomeen tulleita pakolaisia: 

 

En voi sietää sanaa ”pakolainen”. En ole ikinä voinut. Kun mummi alkoi pujua meistä pakolaisina, pyysin häntä heti lopettamaan sen sanan käyttämisen. Se tuntui hävettävältä. Olen vasta nyt tajunnut, miksi. Minua hävettää myöntää, ettei minulla ole kotia… Se on tuntunut minusta sietämättömältä aina siitä asti, kun me paettiin meidän asunnosta kellariin. Haaveilen, että meillä olisi taas pian oma koti.  

 

Aikuislukijakin tuntee olonsa tukalaksi, kun Jeva kertoo tuntojaan kuultuaan, että hänen lapsuudenkotiinsa on osunut räjähde: 

 

Tuntuu todella pahalta. Se on lapsuudenkotini. Hyökkäys kotiini on sama kuin olisin itse saanut osuman. Tuntuu kuin sydän rusentuisi.

– – Olen monta kertaa nähnyt unta sodan ensimmäisestä päivästä. Unessa olen lähdössä, menossa johonkin turvalliseen paikkaan, ja sitten sanon itkien luokkakavereilleni, että me ei tavata enää koskaan. 

Jevan päiväkirjasta kuultaa kuitenkin toiveikkuus ja usko rauhan syntymiseen. 

Kirjan saatesanat on kirjoittanut brittiläinen kirjailija Michael Morpurgo, joka tunnetaan Suomessa lukutaidon alkuun suunnatuista lastenkirjoistaan sekä romaanistaan  Sotahevonen (Gummerus 2012).  Morpurgo on antanut tukeaan ja asiantuntemusta kirjan editoinnissa.