Kolmiulotteista nostalgiaa 1970-luvulta

Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto: Sammakkoprinssi.  16 s., Artko 1971.

 

Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto: Kerrohan, mitä kello on! 16 s., Artko 1971.

 

 

 

Kun pikkuprinsessa oli eräänä päivänä leikkimässä lammen luona, hänen kultainen leikkipallonsa kierähti lampeen. Prinsessa tuli kovin surulliseksi. Juuri sillä hetkellä lumpeenlehdelle loikkasi suuri, ruma sammakko. ”Pikkuprinsessa”, sammakko kurnutti, ”jos lupaat olla ystäväni ja jos saan hetken istua vuoteesi satiinipeitteellä, minä tuon sinulle kultaisen leikkipallosi takaisin.”

 

Kesän tulon kunniaksi jotakin ihan erilaista: aikamatka 1970-luvun alun lastenkirjakäännösten kuriositeetteihin.

 

Minulla oli lapsena paljon omia kirjoja ja niistä valtaosa on myös yhä tallella. 

 

Klassiseen ”Sammakkoprinssi”-satuun pohjautuva samanniminen kartonkisivuinen kuvakirja on painettu Japanissa. 

Se on ilmestynyt Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto -sarjassa. 

Kirjan vaillinaiset nimeketiedot löytyvät ensimmäiseltä aukeamalta,
jonka kuvituskuva paljastaa jo, että sammakko tosiaankin pääsee kuninkaalliseen 
juhlapöytään. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta kuvakirjasta
Sammakkoprinssi. 

 

Takakannen mukaan sarjaan kuuluvat myös osat Pienten aapinen, Kuinka monta pikkuintiaania?, Peukaloinen, Tuhkimo ja Kerrohan, mitä kello on!

 

Viimeksi mainitun kirjan löysin äskettäin kirpputorilta, ja nyt huomasin, että kirja puuttuu Lastenkirjainstituutin kirjaston peruskokoelmasta. Niinpä lupasin lahjoittaa kirjan osaksi instituutin kirjaston kokoelmaa.   

 
Sarjan kirjojen jujuna ja erikoisuutena on kannessa oleva hologrammitekniikkaa muistuttava kolmiulotteinen kuva. 

Kyseinen tekniikka oli muistini mukaan ainakin 1970-luvulla yleinen myös postikorteissa, joissa kuva-aihe muuttui hieman, kun korttia kallisti hieman eri asentoon. 

 

Sammakkoprinssin ja muiden sarjan kirjojen kansikuvan kuva-aihe ei kuitenkaan muutu toiseksi, mutta silti kirjan kansikuvan voimakas kolmiulotteisuuden tuntu vaikutti minuun lapsena maagisesti. 

Tässä sammakko tulee kutsumatta kuninkaan linnaan. 
Prinsessan ja hänen äitinsä kehon kieli kertoo totaalisesta
yllätyksestä. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta
kuvakirjasta Sammakkoprinssi. 

 

Sisäsivujen kuvituskuvat ovat todennäköisesti peräisin jostakin nukkeanimaatiosta, jonka jäljille kirjan nimeketiedot eivät kuitenkaan johdata. 

 

Aukeamien kuvat ovat hyvin staattisia, paikalleen jähmettyneitä: nukkehahmojen olemuksessa huomio kiinnittyy käsien asentoihin ja jopa hieman pelottaviin, flegmaattisesti tuijottaviin silmiin. 

 

Silti sekä kuvituskuvissa että lyhennetyssä sadussa on läsnä myös ”alkuperäisen” sadun tenhoa. Olkoonkin, että saatan olla nostalgiassani hieman puolueellinen.

 

Sadun kliimaksia edeltävä kohtaus, jossa sammakko on lopulta
päässyt prinsessan satiinipeitteelle. Seuraavalla aukeamalla 
onkin sitten luvassa jännittävä metamorfoosi sammakosta 
komeaksi prinssiksi... Kuvituskuva Artkon vuonna 1971
julkaisemasta kuvakirjasta Sammakkoprinssi. 

 

Satuklassikoiden lisäksi sarjassa julkaistiin kolme kuvatietokirjaa, joissa opetellaan aakkosia, lukusanoja ja kellonaikoja. 

 

Kerrohan, mitä kello on! -kirjassa tyttö ja poika heräävät aamukahdeksalta, nauttivat aamiaisen ja lähtevät ulos leikkimään. 

Iltapäivällä vieraillaan sukulaistädin luona ja leikkejä jatketaan puoli viiteen asti. 

Tasatuntien lisäksi kirjassa opetellaan myös neljännes- ja
puolituntisia. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta 
kuvakirjasta Kerrohan, mitä kello on! 

 

Tasan kello kuusi syömme päivällistä. Oioi, kylläpä meillä onkin jo nälkä! Mitähän hyvää äiti on tänään valmistanut? ”Meillä on pikkuisen kiire, sillä televisiosta alkaa kiva lastenohjelma viisitoista minuuttia yli kuusi.”
”Eipäs pidetä kiirettä”, isä sanoo. ”Ruoka täytyy ensin syödä kunnolla.”

 

Iltayhdeksältä lapset menevät ”kiltisti nukkumaan”.

 

Pikkulasten kuvakirjoissa on tyypillistä, että
koetaan keskushenkilöiden kanssa päivänkierto aamusta iltaan.  
Puuhakkaan päivän jälkeen lapset menevät tyytyväisinä nukkumaan.
Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta 
kuvakirjasta Kerrohan, mitä kello on!. 

Yläkoulun alkuun liittyy paljon ristiriitaisia tunteita

Veera Salmi: Ihan tavallinen Fiona. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 159 sivua.  Otava 2025. 

Katie Kirby: Lottie Brooksin päiväkirja. Kuvitus tekijän. 436 sivua. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2025. 

Rintsikat, kuukautiset, säärikarvat, pojat ja hienhaju! Kamalasti ajateltavaa. Välillä haluaisin kasvaa nopeasti isoksi ja välillä leikkiä tyytyväisenä lattialla My Little Poneilla. 

/ Lottie Brookin päiväkirja. 

 

Mä olin innoissani siitä, että viimein koitti yläasteen ensimmäinen päivä! Totta kai jännitti, mutta silleen kivalla tavalla. Yläaste tarkoitti sitiä, että oltiin aika isoja jo, eikä enää missään vauvakoulussa. Teki mieli melkeen huutaa ääneen, en tiedä mitä, mutta jotain. 

Mutta en siis tietenkään huutanut mitään. Sehän olisi ollut ihan hullua ja lapsellista, ja tänään en todellakaan halunnut olla kumpaakaan.  

/ Ihan tavallinen Fiona.

 

Yläkoulun aloittavan tytön kasvukivut ovat aiheena kahdessa juuri ilmestyneessä uutuudessa. Kumpikin kirja aloittaa uuden sarjan. 

Helppolukuisuuden vaikutelma syntyy kirjoissa tekstin rytmittämisestä erillisiksi kappaleiksi, joiden väleissä on tyhjä rivi. 

Kummassakin kirjassa on näyttävä kuvitus. 

Katie Kirbyn mustavalkokuvitus on sananmukaisesti erittäin pelkistettyä tikku-ukkotyyliä, kun taas Emmi Jormalaisen kuvitus luo tunnelmaa, eläytyy tarinaan ja parhaimmillaan kuljettaa sitä jopa kokonaan tai lähes sanattomilla aukeamilla kuvien varassa eteenpäin. Välillä Jormalaisen kuvitus muuntuu sarjakuvaksi. Kumpikin kirja hyödyntää myös puhelimen viestiketjuja. 

 

Emmi Jormalaisen kuvituksessa kaupunkimiljöö on näkyvästi esillä.
Jormalaisen kuvitusta Veera Salmen varhaisnuortenkirjaan
  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025). 

Vertailussa voiton vie kirkkaasti Veera Salmen ja Emmi Jormalaisen Ihan tavallinen Fiona kaikilla "mittareilla" katsottuna – eli tarinan, keskushahmon uskottavuuden sekä kuvituksen osalta. Fionasta piirtyy kuva herkästä tarkkailijasta, joka tekee teräviä huomioita paitsi itsestään niin myös perheenjäsenistään ja luokkakavereistaan. 

 

Isoveli Zenkku on muuttanut jo pois kotoa ja Fionalla on veljeä ikävä, vaikka tämä asuukin ihan lähellä. 

Salmi havainnollistaa esiteinien mielenterveyden haasteita ja aikuisten huolta: 

Sekä koulun aikuiset että koko maailman aikuiset on aika yksimielisesti sitä mieltä, että puhelin on huono juttu lapsille. Kaikki meidän vaikeudet johtui siitä, että me käytettiin liika puhelimia. Kaikki meidän keskittymishäiriöt, levottomuus, oppimisvaikeudet, masennukset, pelot, päänsäryt, silmätulehdukset, huono kunto, huono ryhti, tylsistyminen ja yksinäisyys johtui puhelimista. 

 

Fionan tempoilu lapsuuden ja nuoruuden välitilassa tulee hyvin havainnollistetuksi suhteessa alakoulun aikaiseen ystävään, Kirsikkaan, joka haluaisi vielä jatkaa vanhoja kivoja leikkejä Fionan kanssa. 

Fiona joutuu kerran jos toisenkin hyssyttelemään ystävänsä hiljaiseksi, jotta välttyisi noloilta tilanteilta.

Emmi Jormalaisen kuvitus hyödyntää välillä oivaltavasti
sarjakuvakerrontaa. Jormalaisen kuvitusta Veera Salmen
varhaisnuortenkirjaan  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025).

Yläkoulun aloittaminen äityy lopulta niin pahaksi, että Fiona kokee pienimuotoisen burnoutin: 

–     – ja sitten kaikki muuttui yhä huonompaan suuntaan. Ensin mua alkoi väsyttää. Olin väsynyt aamulla ja päivällä ja illalla. Olin ihan poikki siitä portaiden ramppaamisesta ja siitä että piti muistaa kaikkea niin paljon. Piti tehdä läksyjä. Piti lukea vaikeita juttuja vaikeisiin kokeisiin. Piti kestää. Piti olla iso. Piti olla yksin. 

 

Fiona miettii sitäkin, että ”jos en jaksaisi yläastetta, miten jaksaisin kasvaa aikuiseksi?”

Salmi vie lukijansa yllättävän syviin vesiin, mutta varhaisnuortenromaani tasapainoilee hallitusti kepeyden ja tummien tuntojen välimaastossa.

 

Fionan asiat ratkeavat vähitellen, vaikka  Fionan äiti suunnittelee jo koulunvaihtoakin. Vähitellen lukukauden edetessä Fionan olo paranee. Ja ennen pitkää uusienkin luokkakaverien coolin olemuksen takaa löytyy halu leikkiä ja hullutella. Pienryhmätyöskentely auttaa tutustumaan luokan tyttöihin, joiden kanssa tehdään kaikkea pähkähullua, kuten mennään yhdessä Hop-Loppiin.  

Mustavalkoisen ja nelivärisen kuvituksen vaihtelu
tuo kirjan taittoonkin tervetullutta keveyttä. Emmi Jormalaisen
kuvitusta Veera Salmen varhaisnuortenkirjaan
  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025).

Katie Kirbyn Lottie Brooksin päiväkirjojen alussa yläkoulua aloittava Lottie on vielä 11-vuotias. 

Kun luokkakaveri tulee äidin aloitteesta yllättäen kyläilemään, oman huoneen  Sylvania Families -lelut nolottavat Lottieta.

Nostin pari vuotta sitten esille Jani Kiiskilän Huppu seiskalla -nuortenkirjan arvion yhteydessä poikapäähenkilön kokeman ristiriidan leikin ja yläkoulun alkamisen suhteen: huoneen legorakennelmat näyttivät Hupun mielestä jo liian lapsellisilta. 

Niinpä pidänkin tärkeänä, että myös tytöille annetaan varhaisnuortenkirjoissa aiempaa selkeämmin "lupa olla oma itsensä" ja leikkiä sydämensä kyllyydestä myös yläkouluikäisenä, vaikka samaan aikaan myös ensimmäiset pusut ja tykkäämiset ovat entistä isommassa roolissa arjen eri käänteissä. 

Kirby tuo Salmen Fiona-kirjaa enemmän esille sosiaalisen median eri alustojen aiheuttamia paineita. Lottie esimerkiksi katsoo kasvojen varjostusvideoita Youtubesta ja miettii, miksi hänellä on Instagramissa vain 13 seuraajaa, kun Kim Kardashianilla on yli kaksisataa miljoonaa...

Lottie tarkkailee omaa kehoaan lähinnä huolestuneena.   

Hän päättää hankkia rintaliivit, koska kaikilla muillakin on ja hän pelkää joutuvansa muutoin kiusatuksi. Sitten hän huomaa, että häntä kiusataankin siksi, ettei hän oikeasti vielä tarvitse niitä, koska rinnat eivät ole vielä kasvaneet!   

Äiti antaa deodorantin ja hankkii varalta myös kuukautissiteitä, jos niille olisi yllättäen tarvetta.

Lottie Brooksin päiväkirja on moderni variantti perinteisestä tunnustuksellisesta päiväkirjaformaatista, jota on käytetty paljon tyttökirjoissa. 

Tuhti sivumäärä, yli 400 sivua, antaa varmasti otolliselle kohderyhmälle onnistumisen kokemuksen. Hieman tottumatonkin lukija suoriutuu kirjasta rivakasti, sillä kuvituksen ja tekstin väljä sijoittelu tekee lukukokemuksesta isosta sivumäärästä huolimatta sujuvan. 

 

 

 

 

 

 

”Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa”

  

Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 2: Kotikumpu, kuvittanut Satu Kontinen, 189 sivua, Tammi 2025.

 
Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 3: Tiiraluoto, kuvittanut Satu Kontinen, 172 sivua, Tammi 2025.

 

 

 

Harvemmin palaan uuden sarjan jatko-osiin, mutta Satu Rämön ja Satu Kontisen Satujen saaret -sarja on sen verran kiinnostava ilmiö, että se antaa monta syytä seurantaan.
 

Satu Rämön tuotteliaisuutta havainnollistaa se, että aikuisten dekkarien kupeessa hän on ennättänyt yhdessä Satu Kontisen kanssa kirjoittaa tälle keväälle peräti kaksi uutta osaa viime vuonna alkaneeseen lasten dekkarisarjaan.

 

Serkukset Saga ja Satu käyvät vuoroin vieraissa. Kotikummussa Satu pääsee joululoman viettoon Islantiin ja Tiiraluodossa Saga tulee syyslomalle Suomeen ja Lauttasaareen.

 

Sarjan eri osissa luonto tuntuu olevan serkusten ohella yksi tärkeä päähenkilö. Kummassakin osassa sakea sumu tai usva on jännityksen nostatuksen kannalta tärkeässä roolissa. Myös myytit ja uskomukset ovat näyttävästi esillä. 

 

Kotikumpu-osassa Satu Rämöllä on kotikenttäetu. Tosin Hildur-dekkareihin verrattuna Islantiin liittyvän tapakulttuurin kuvaus jää vähemmälle (Kotikummun lopussa esitellään islantilaiset särmikkäät joulupukit, jotka ovat ahneita kiusanhenkiä, jotka jekuttavat ennen joulua ihmisiä parhaansa mukaan). 

Tytöt pääsevät todistamaan menninkäisten rituaalia.
Satu Kontisen kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan
lastenromaaniin Kotikumpu. 

 

Sagan puheenparressa vilahtelee paljon islantilaisia sananlaskuja. Kuumien lähteiden sijasta serkukset menevät kuitenkin uimaan tuiki tavalliseen uimahalliin. 

Sagan äiti on kiireinen ja uralleen omistautunut tulivuoritutkija, mutta taksikuskina työskentelevä isä ennättää Sadun isän tavoin loihtia tytöille monta kertaa päivässä maistuvia aterioita tai eväitä. 

Näiltä osin Kontinen ja Rämö luottavat Enid Blytonin Viisikko-kirjojen nostalgiaan, sillä ruokia kuvataan antaumuksellisesti...  jopa eväsleipien käärepaperien rapinaa myöten.

 

Maahisten tanssia kaupungin yössä. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Kotikumpu. 

Sagan isä on mukana kunnallispolitiikassa. Läheisen tallin takana sijaitsevalle joutomaalle  on suunnitteilla asuntoja. Tallin yksi hevonen tuntuu voipuneelta, ja pian tytöt ovat selvittämässä tallilla hevosten häntäjouhien lisäksi myös mysteeriä, johon liittyy epäilys siitä, että maahiset vihoittelevat mailleen tunkeutumista. 

 

Menninkäiset testaavat tyttöjen tarkoitusperiä ja vilpittömyyttä.

 

–      –  Puhtaat sydämet eivät lankeaisi menninkäisten vaikutusyrityksiin vaan pysyisivät vahvoina ja kirkkaina. Sellaiset ihmiset, joiden sydämessä on häilyvyyttä, tarttuisivat menninkäisten ajatusansoihin ja tuntisivat vetoa menninkäisten maailmaan. He seuraisivat menninkäisiä kiven sisään eivätkä pääsisi sieltä enää koskaan pois. Heistä tulisi menninkäisten palvelijoita. 

 

Serkusten luonteet täydentävät toisiaan. Saga rakastaa viikinkejä, hevosia ja matematiikkaa. Satu on arempi, mutta hänellä on erikoinen kyky ymmärtää eläinten puhetta. Sagan seurassa hän ei kuitenkaan pelkää ja lähtee empimättä mukaan serkkunsa uhkarohkeisiinkin tempauksiin. Sagan mottona onkin, että ”joka päivä pitää tehdä jotain vähän vaarallista”. 
 

 

Tiiraluodossa jännitys tihentyy, kun luonnonsuojelualueen, Tiiraluodon, rauhaa rikotaan ja alueen ikääntyneet kanta-asukkaat kertovat luotoon liittyvästä kirouksesta. 

Musta joutsen pesii kallionkolossa ja hautoo ikuisesti yhtä munaansa: 

 

Jos luodon rauhaa rikotaan eli jos joku astuu jalallaan luodolle, muna särkyy eikä joutsen saa koskaan poikasta. Silloin se tulee hakemaan hyvitystä menetykselleen. 

 

Satu Kontisen perspektiiveillä leikittelevät kuvitukset ovat kuin
kuva-arvoituksia, joiden hahmottaminen voi toisinaan
kestää esittävää kuvitusta kauemmin. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Tiiraluoto.

Samaan aikaan tienoon lapset sairastuvat ja joutuvat omituisten oireidensa vuoksi jopa sairaalahoitoon.

 

Lasten sairastumisen syy vilahtelee Tiiraluodossa vihjeinä siellä-täällä, joten lukija saattaa keksiä ratkaisun jo ennen Satua ja Sagaa. 

 

Toisaalta Saga toteaa, että vaikka huikeat tarinat ja legendat joskus osoittautuvat perättömiksi, se ei haittaa, sillä

 

–      Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa, ja siellä asiat on aina ihan niin totta kuin haluaa. 

 

Esimerkki esittävästä kuvituksesta, mutta tässäkin
on hyödynnetty samaa kehystävää kuvaideaa kuin 
Satujen saaret -sarjan muissakin osissa. Satu Kontisen
kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Tiiraluoto.

Satujen saaret -sarjan yksi erikoisuus löytyy Satu Kontisen kuvituksesta, joka käyttää tehokeinona kehystävää kuvakerrontaa. Osa kuvituskuvista on melkein kuin kuva-arvoituksia, niiden hahmottamiseen voi mennä tovi. 

Kuvissa on voimakas kolmiulotteisuuden tuntu. Konttinen leikittelee usein yllättävillä perspektiiveillä.

 

Tiiraluodossa on enemmän ”esittävää” kuvitusta.