Eppu Nuotio & Kristiina Louhi: Pikkumummu ja iso rakkaus. 32 sivua. WSOY 2025.
Lastenkirjallisuudelle on ominaista sen tavattoman laaja ilmaisurekisteri, mikä ulottuu sekä tarinan kerronnan nyansseihin että taipumukseen puhutella toisinaan hyvinkin eri-ikäisiä lukijoita ja kuulijoita.
Eppu Nuotion ja Kristiina Louhen kuvakirjan otollisimmaksi kohderyhmäksi ajattelen aikuisia, jotka ovat hiljattain tulleet ensimmäistä kertaa isovanhemmiksi.
Lapasen kannalta aikuisen elämyksellinen minäkertojan ja -kokijan ääni on nimittäin hiukan haastava.
Puhelin soi varttia vaille kymmenen illalla.
Kauan odotettu uutinen kiirii korviin.
Hän on syntynyt! Tuore ihminen on saapunut
tähän maailmaan. Sydän hakkaa, kädet
tärisevät, silmistä juoksee purot.
Mikä ilo. Mikä uutinen.
Mikä valtava helpotus!
Lapsellani on nyt lapsi ja
minä muutuin mummoksi.
 |
| Ensimmäisen lapsenlapsen syntymä järisyttää pikkumummua ja hänelle tulee tarve huutaa uutinen koko maailmalle! Kristiina Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa Pikkumummu ja iso rakkaus (WSOY 2025). |
Mummoksi muuttuminen on hyvin konkreettista: ensimmäisen lapsenlapsen myötä minäkertoja muuttuu nimittäin aivan pikkiriikkiseksi: ”Pienenen ja pienenen. Olen pikkumummu. Tuskin tulitikun mittainen”.
Mummu ei enää yllä edes katsomaan itseään peilistä, mutta sekään ei haittaa, kunhan hän kokee täyttävänsä ”mummun mitat” muilla tavoilla.
Kristiina Louhi on lukuisissa kuvittamissaan lastenromaaneissa ja kuvakirjoissa mieltynyt peilin symboliikkaan. Hänen lastenkirjojensa päähenkilöt tuntuvat tavan takaa peilaavan itseään. Kyse ei kuitenkaan ole henkilöiden itserakkaudesta tai ulkonäkökeskeisyydestä, vaan pikemminkin uteliaisuudesta katsoa, mitä peilistä näkyy.
 |
| Ensivierailu mummun luona on yhtä huutoa ja parkua. Hämmennys konkretisoituu kuvituksessa simultaanisena kuvakerrontana, joka todistaa, että mitkään hyssyttelykeinot eivät vauvaa hiljennä. Kristiina Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa Pikkumummu ja iso rakkaus (WSOY 2025). |
Eppu Nuotio vaihtaa suoransanaisesta kerronnasta välillä riimitettyyn runoon, mikä tavallaan vahvistaa elämäntapahtuman tunnekylläisyyttä ja pikkumummun elämään yllättäen tullutta tarvetta toisaalta tarttua hetkeen ja toimia spontaanisti.
Isovanhemmuus tuo myös huolta ja valvomista, kun vauva sairastaa tai itkee lohduttomasti ilman näkyvää syytä.
Kun vauva varttuu taaperoksi ja nousee jaloilleen, mummun kokokin palaa entiselleen.
Kristiina Louhen värimaailma ja esinemaailma on tuttuakin tutumpaa monista hänen aiemmista kuvakirjoistaan, kotimiljöön osalta erityisesti Aino- ja Tomppa-kuvakirjasarjoista.
 |
| Vauvan varttuminen taaperoksi palauttaa pikkumummun oikeisiin mittoihin. Kristiina Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa Pikkumummu ja iso rakkaus (WSOY 2025). |
Taaperolle ja leikki-ikäiselle Louhen tunnistettavia arjen yksityiskohtia sisältävät kuvat toimivat mainiosti asioiden, esineiden ja ilmiöiden nimeämisen harjoitteluna.
Lapsen kanssa kuvakirjaa tutkiva aikuinen voi sepittää vapaasti juonta mieleisekseen ohittaen näin pikkumummun tunnekuohan kokonaan.
Eppu Nuotio ja Kristiina Louhi ovat tiivistäneet kuvakirjaan omia tuntojaan isovanhemmuudesta. Niinpä he omistavat kirjan lastenlapsilleen.
2 kommenttia:
Hei ja kiitos hienosta blogistasi, jota alalla toimivana seuraan tiiviisti, täältä löytyy aina hyviä lukuvinkkejä ja monipuolisia arvioita. Yleensä en jätä kommentteja, mutta nyt minua alkoi kiinnostaa, miksi ajattelet kirjojen aikuisen minäkertojan olevan "ongelma"? Miksi lapsi ei voisi kiinnostua minäkertoja-aikuisen tuntemuksista? Kirjan kauttahan juuri opitaan asettumaan toisenlaistenkin ihmisten asemaan ja mikäpä sen osuvampi tapa herätellä empatiaa kuin erilainen minäkertoja? Se, että kirjan kertojahahmo "haastaa" lukijaa ei välttämättä ole ongelma, vaan rikkaus. En itse ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta Erkintalon kirjassa minäkertoja-äiti nimenomaan tuntui kiinnostavan lapsia. Olisi todella mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi tästä.
Kiitos kommentista! Ajattelen, että pienen lapsen, esimerkiksi taaperon, kannalta minäkertoja voi olla haasteellinen, koska oman minän rajatkin ovat vielä häälyviä. Leikki-ikäisellä on jo enemmän perspektiiviä ja näin ollen myös kykyä samastua ja eläytyä muidenkin tunteisiin, kokemuksiin ja näkökulmiin. Tässä tosin nojaan pikemminkin kyökkipsykologiaan kuin tutkimustietoon. Tämä olisi - jälleen kerran - mainio tutkimusaihe: kuinka eri-ikäiset lapset vastaanottavat lastenkirjoja, joissa on yksinomaan minä-kerrontaa!
Lähetä kommentti