Ylisukupolvista vallankäyttöä ja kuolleita undulaatteja: Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo riuhtaisee lukijan aikamatkalle 1980-luvulle

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo, 437 sivua, WSOY 2026. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.
 
 

Kerran täällä oli kesä. Kerran autot ajoivat kylän läpi ja joskus joku niistä pysähtyi. Kerran kuulimme lintujen laulun. Kerran oli iltarusko ja kerran aamunkoi. Kerran meilläkin oli kasvot. Kerran jokainen meistä lauloi. Kerran jokaisella oli ääni ja jokainen tunsi omansa. Sitten tapahtui, että joku valitsi meidän joukostamme ne, joiden siivillä uskoi voivansa lentää. Eikä se tapahtunut vain kerran. Se tapahtui neljästi.
 
Yksi kuoli.
Toinen katosi.
Kolmas sekosi.
Neljäs kosti.

 
 
 
Kaksoisluokituksen N84.2 / 84.2 saanut Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo on lukijansa omituisella tavalla kylläiseksi tekevä ja kiehtova romaani, jonka miljöön voi laskea yhdeksi keskushenkilöksi.  
 
Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuosissa 1985–1986 ja nykyhetkessä. 

Nuori nainen, Veronika, saapuu moottoritien alle jyrättyyn ja autioituneeseen Takaristin kylään tekemään podcastia. 
 
 

–  – ”Paikka on kuin tietokonepelin koodaamaton alue”, Veronika puuskuttaa, ”niin salainen, että sen ohi voi vahingossa vaikka kävellä. Kerrotaan, että tien alle on lautojen ja tiilien lisäksi hautautunut luita ja synkkiä salaisuuksia. Niistä minä olen tullut ottamaan selvää”. 

 
 
Veronika pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä Marttaan, joka on aloittanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen luokanopettajan opinnot.  Tyttöjen välillä on myös eroottista latausta.
 
 
1980-luvun todellisuudessa koulun tasainen arki vinksahtaa monin tavoin raiteiltaan, kun Mutapohjan tilalle muuttaa  kaupungista kaksi uutta, luonteeltaan ja ajatuksiltaan rohkeaa oppilasta, Karina ja Anna.  

Tyttöjen poikkeavuutta korostavat heidän lemmikkinsä, keltaiset undulaatit. Koska kylässä on vain vähän lapsia, kaikki oppilaat käyvät samaa yhdistelmäluokkaa. 

Oppilaiden välillä on vahvaa keskinäistä hierarkiaa. Esimerkiksi kaikkein nuorimpia luokan oppilaita kutsutaan vähättelevällä nimellä puutarhatontuiksi. 

Romaanin alussa lukijaa koetellaan 1980-luvusta kertovissa osuuksissa  lukuisilla taajaan vaihtuvilla näkökulmakertojilla.

Läheskään kaikki heistä eivät ole kokonaisuuden ja juonen kannalta relevantteja, mutta  oppilaiden näkökulmien yksilöinti on silti romaanin uskottavan ja tihentyvän dramaturgian kannalta tarpeen, sillä kyse on vähittäisestä lasten ja varhaisnuorten voimaantumisesta ja me-hengen syntymisestä.

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään esitetty toistuvasti äärimmilleen karrikoituja muotokuvia opettajista. 

Mykkien lintujen museon Takaristin koulun miesopettaja, käytökseltään mielivaltainen, oppilaitaan monin tavoin jopa sadistisesti alistava maisteri Jylhä, on opettajan karikatyyrinä ylivertainen ja äärimmäinen esimerkki.

Maisteri Jylhän olemukseen tiivistyy sellaisia vallankäytön ja äärimmäisen henkisen väkivallan piirteitä, jotka palauttavat ihmiskuvauksen raadollisuudessa mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. 

Heti romaanin alussa on  vaikuttava kohtaus uuden oppilaan laulukokeesta, jota opettaja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa  ja onnistuu pienillä mikroeleillä saamaan 

 muun luokan puolelleen.
 

 
Maisteri Jylhä pitää oppilaitaan kurissa ja nuhteessa. Kertojana hän on epäluotettava ja ylimalkainen, iätön ja ajaton,  likipitäen messiaaninen hahmo.  

 
Opettajalla on esimerkiksi kieroutunut tapa vaatia oppilaitaan uhraamaan erityisenä Unohtamisen juhlan päivänä itselleen jotakin ainutkertaista ja rakasta kokossa poltettavaksi: 
 

 
– – ”Joskus on osattava luopua myös siitä mikä on kaikkein arvokkainta, hän sanoo, ”sillä tärkeimmästä luopuminen jalostaa sekä sielua että ruumista. Se jos jokin on miehen työ, opettaa opettaja Jania.

Opettajan vaikutusvallasta kertoo paljon sekin, että hän on opettanut myös oppilaidensa vanhempia, ja hän uhoaa opettavansa jopa vielä oppilaidensa  jälkeläisiäkin: 
 

Opettajan ennustus on kammottava. Että Annikan lapsetkin istuisivat tässä luokassa, kuuntelisivat opettajaa ja kärsisivät. Ajatus on niin kauhea, että Annikalle tulee tarve nostaa pulpetinkansi ylös mutta hän pidättelee itseään tekemästä niin. Pidättelemisestä tulee mieleen pissahätä. Hän tuntee kuinka housuun lirahtaa. Se tapahtuu vaikka hän juo niin vähän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi käydä koulupäivien aikana huusissa.

Rasi-Koskinen nostattaa jännitystä vähäeleisesti mutta juuri siksi tehokkaasti pääluvuissa, joissa vihjataan yhden keskushenkilön vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. 

Takaristin kylältä on  13 vuoden välein kadonnut epäselvissä olosuhteissa jo kolme tyttöä tai nuorta naista.  

 
Rasi-Koskinen lataa jännitettä ja joa suoranaista kauhua myös paikannimiin: esimerkiksi opettajan huvilan kerrotaan sijaitsevan Immenuuman rannalla. 

Kylän nimi Takaristi ilmaisee itsessään olennaisen: kylä on maailman laidalla ja siksi tulevat traagiset tapahtumat ovat ikään kuin uskottavampia. Myös Annan ja Karinan kotitilan nimi,  Mutapohja,  viittaa tehokkaasti  kaiken tapahtuneen  höttöisyyteen ja epävarmuuteen. 
 
 
 

Menneen 1980-luvun aikaikkunassa maisteri Jylhän oppilaat nousevat lopulta yhteistuumin kyseenalaistamaan opettajansa hirmuvallan. 
 
Maagis-realistiset piirteet vahvistuvat loppua kohden. Onko reaali-ajan oudoissa näyissä  kyse Veronikan todellisuudentajun hämärtymisestä vai oikeasti yliluonnollisista tapahtumista?   
 
Kirjan jälkisanoissa Rasi-Koskinen kertoo, kuinka hänellä oli lapsena tapana kertoa sisarensa Seita Vuorelan (1971–2015) kanssa tarinaa kahdesta sisaruksesta. 

Mykkien lintujen museo on kuitenkin Rasi-Koskisen itsenäinen teos, mutta tulkintani mukaan se on myös tunnustus sielunsisaruudesta ja mielikuvituksen kantavasta voimasta sisarusten välisissä suhteissa. 
 
Seita Vuorelalla (aik. Parkkola) oli ilmiömäinen taito kuvata nuortenromaaneissaan jättömaita ja hylättyjä rakennuksia, jotka saattoi halutessaan nähdä myös keskushenkilöiden mielenmaisemina.
 
Myös Rasi-Koskinen hemmottelee lukijaa vahvan miljöön lisäksi lyhyillä, täsmällisillä havainnoillaan ohikiitävistä, mutta merkittävistä tunnelmista, jotka ovat keskushenkilöille merkityksellisiä ja jotka samalla auttavat lukijaa hahmottamaan paremmin tapahtumia:  

Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa oli elokuu, ja tällainen elokuu se oli: Sirkat sirittivät. Paarmat pörisivät. Taivas oli vaaleansinisen huopakynän värinen ja viljapelto kullankeltainen. Oli kuumempaa kuin elokuussa yleensä, asfaltti politti varvastossujen läpi siellä missä kapea maantie leikkasi pellon metsäksi. Viinimarjapensaat notkuivat kypsien marjojen painosta. Kuningattarensa hylkäämät ampiaiset etsivät lihaa ja sokeria syödäkseen ja varisparvi lehahti siivilleen ohikiitävien autojen tieltä.

 
Rasi-Koskisen vahva miljöönkuvaus muistuttaa elokuvan kerrontaa: maisemat ja pienet, mutta vähitellen voimaantuvat lapset ovat osa eräänlaista  panomaarama-näkymää.