Outoja katoamisia Tuonijärvellä

Eeva Klingberg: Neljäskin katoaa, 279 sivua, Kumma-kustannus 2026. Kansikuva Janne Hiltunen.

 

Nuorille suunnattu vetävä kotimainen esikoisdekkari on aina erityisen ilon aihe. 
 
Eeva Klingberg on aiemmin kirjoittanut romaanin aikuisille, Syvän maan juuret (Gummerus 2020). Neljäskin katoaa on hänen ensimmäinen nuortenkirjansa. 

Kotisivujensa ja bloginsa mukaan hän on kiinnostunut kirjoittamaan myös lapsille. 
 
Kirjan nimi jäljittelee yhdysvaltalaisten nuorille suunnattujen murhamysteerikirjojen tyyliä ”paljastamalla” jo nimessään olennaisen asian kirjan juonesta. 
 
Klingbergin kirjan erityinen vahvuus on sen miljöössä.

14-vuotias Irakista Suomeen äitinsä kanssa muuttanut Ammaar on sijoitettu äidin sairastelun ja elämänhallinnan menettämisen takia Tuonijärven autioituneessa teollisuuskaupungissa  sijaitsevaan perhekotiin, missä ”suljetun paperitehtaan raato häilyi keskustan laitamilla ja heitti varjonsa kaupungin ylle”. P

aikkakunnan kanta-asukkaiden kuvataan olevan ”juroja ja vähän epäystävällisiä, mutta tiukan paikan tullen he pitävät kyllä yhtä ja huolehtivat toisistaan”.
 
Perhekodissa ja Tuonijärvellä liikkuessaan poika saa heti ongelmatapauksen leiman, joka lyödään häneen erityisesti epämääräisen lähiötaustan ja ruskean ihonvärin takia. 
 
Janne Hiltusen suunnittelemassa kannessa on tehokas kuva-aihe: risuista punottu variksenpelätin, joka on rikoksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa.

Perhekodista on aiemmin kadonnut eri aikoina kolme poikaa hämärissä olosuhteissa, viimeisimpänä Matias.  Poliisi ei ole kiinnostunut pojista, koska heidän on oletettu lähteneen hatkaan. 
 
Matiaksen sisko Ida ei usko veljensä lähteneen vapaaehtoisesti, ja niinpä nuoret ryhtyvät selvittämään katoamista. 
 
Tutustuminen Idaan aiheuttaa pojassa monenlaisia tunteita:
 

Ammaarin suku oli hajalla ympäri maailmaa. Hänellä oli täti Saksassa, yksi setä Kanadassa ja pari enoa Briteissä. Hänellä oli serkkuja Irakissa, Amerikan mantereella ja Ruotsissa. Silti Ammaarilla ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua suoraan. Ei siskoa, jolta olisi oppinut millaisia tytöt ovat. Ei vanhempaa serkkupoikaa, jolta olisi voinut saada vinkkejä tyttöjen kanssa jutusteluun. Ammaarille ei ollut koskaan ollut kaveria, joka olisi ollut tyttö, tyttöystävästä puhumattakaan. – – 

 
Klingberg nostattaa jännitystä taitavasti. 

Perhekodin nuorten lisäksi myös perhekodin aikuisilla työntekijöillä on risainen lapsuus ja sukupolvelta toiselle periytynyttä taakkaa kannettavanaan. Epäilyt kohdistuvat useampaankin aikuiseen. 

Jopa paikkakunnan poliisi on yhdessä vaiheessa epäiltyjen listalla. 

Nuoret hakkeroivat epäiltyjen tietokoneita ja murtautuvat huoneisiin ja rakennuksiin. 
 
Varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa harjoitetaan nykyisin usein suorasukaisesti kirjallisuuskasvatusta. 

Perhekodin työntekijä Elmi puolustelee Ammaarille kiinnostustaan viihdekirjoihin.
 

–      – ”Viihdekirjoilla on hömppäkirjojen maine, mutta on ne silti paljon syvällisempiä kuin kaikki ne trillerit, joita tyrkytetään miehille isänpäivänä ja joulun alla. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mun lukemista, jos sanon pitäväni dekkareista, mutta viihdettä? Sen lukemista saa puolustella jatkuvasti, ja kuka nyt sellaista jaksaa.

 
 
Yksi oikolukukierros olisi tehnyt käsikirjoitukselle vielä hyvää, kielellisissä ilmaisuissa on pientä horjuvuutta ja Ammaaarin nimi esiintyy välillä muodossa Anmaar. 
 
Loppu kiertyy onnelliseksi: Ammaar muuttaa asumaan Saksaan tätinsä luokse ja elvyttää loitontuneet suhteensa isäänsä.