Havainnollinen luettelo kuvakirjasarjoista

Anna-Riitta Hyvärinen ja Tuija Mäki (toim.): Babar, Pingu ja Pau-Pau, kuvakirjoja sarjoina. BTJ Kustannus 2009. 200 sivua.










Tämä valikoimaluettelo todentaa hyvin, että kuvakirjallisuuden sarjoittuminen ei ole mikään ihan uusi ilmiö.

Kirjastonhoitajien Anna-Riitta Hyvärisen ja Tuija Mäen toimittama luettelo kattaa samasta henkilöstä/ eläimestä/ satuhahmosta kertovia kuvakirjoja 1950-1960-luvun taitteesta lähtien. Tuolloin ilmestyivät muiden muassa ensimmäiset Richard Scarryn ja Jean de Brunhoffin kuvakirjojen suomennokset. Luettelo on myös hyvä muistutus siitä, että monesta eri mediasta tuttuja kuvakirjasankareita on toki ollut entisaikaankin, joskin ilmiö on 2000-luvulla entisestään yleistynyt.

Luettelosta on taatusti iloa bibliofiileille tai vähemmän kunnianhimoisimmille tietyn kirjasarjan kerääjille, jotka kartuttavat lapsuutensa kirjasarjaa.

Sarjoiksi on laskettu jo kaksikin samasta kuvakirjasankarista kertovaa kirjaa. Valikoimaluettelon nimeketietoihin on hieman takaperoisesti kelpuutettu kahden tekijän kuvakirjoissa vain toinen kirjan tekijöistä, ja useimmiten kirjailija, vaikka kuvakirjoissa kuvittajan panos on vähintään puolet koko lopputulemasta.

Rouva Huu koki lämpimiä läikähdyksiä löytäessään valikoimaluettelosta omia suosikkejaan vuosien varrelta. Rouva Huu muistaa Jean de Brunhoffin isokokoiset Babarit Forssan Finlaysonin lastentarhan kirjahyllystä suloisen 1970-luvun alusta... Kaunokirjoitettu teksti herätti minussa, vielä lukutaidottomassa, kunnioitusta ja teksti vaikutti kumman ryhdikkäältä ja luottamusta herättävältä.

Kiinnostava ilmiö kuvakirjallisuuden sarjoittumisen kannalta on myös japanilainen Chizuko Kuratomin ja Kozo Kakimoton Otso-herra -kuvakirjasarja, jota Lasten Keskus julkaisi suomennoksina vuodesta 1978 lähtien yhden ja parhaimmillaan jopa kahden osan vuosivauhtia.

Jane Carruthin ja Tony Hutchingsin Älä välitä -sarjan kirjoihin (Satukustannus 1982–1985) Rouva Huu lupaa palata kohdakkoin tarkemmin.

Pääsiäisen kunniaksi: Muna

Lennart Hellsing & Fibben Hald: Muna. 28 sivua. Suomentanut Ulla Ropponen. Weilin+Göös 1979.












Rouva Huu pitää parasta aikaa Tampereen yliopistossa Suomen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoille luentosarjaa otsikolla Lastenkirjallisuus ja nonsense.

Yhden luennon aiheena on ruotsalaisen Lennart Hellsingin nonsense-sävytteinen lastenkirjatuotanto. Ja mikäs sopiikaan paremmin pääsiäisen ajan lukemistoksi kuin Lennart Hellsingin ja Fibben Haldin kuvakirja Muna!

Muna on itse asiassa niitä harvoja Lennart Hellsingin tuotannon suomennoksia. Lennart Hellsing (s. 1919) on Ruotsin oma Kirsi Kunnas, jonka kieli-iloittelu on vaikuttanut voimakkkaasti ruotsalaisen modernin lastenkirjallisuuden kehitykseen.

Hellsingiä on suomennettu tuiki vähän: Munan lisäksi satunnaisia runoja erilaisiin lastenkirja-antologioihin sekä Omppu, pomppu, loruja, riimejä ja leikkejä (Weilin+Göös 1984, suom. Kaija Pakkanen) ja Sven Otto S:n kuvittama kuvakirja Lentävä kurpitsa (Weilin+Göös 1976, suom. Kaija Pakkanen).

Muna on proosatarina munasta ja se unelmista tulla joksikin erityiseksi. Se on filosofinen ja kujeileva tarina elämänkierrosta.

Olipa kerran outo lintu. Sen mielestä elämä ei ollut osoittautunut aivan niin hyväksi kuin se oli toivonut. Se levitti siipensä, huokaisi ja muni munan.

Sitten se lensi – herra ties minne!

Siinä muna sitten makasi eikä voinut muutakaan. Toistaiseksi.

Muna ei tyydy vain olla köllöttelemään: se miettii olemassaolon tarkoitustaan: olisiko siitä moderniksi taidemunaksi taidemuseoon? Ei, muna ei tosiaankaan haluaa jäädä niille sijoilleen: se kuvittelee itselleen jalat, siivet ja olemisen tarkoituksen:



Muna näkee painajaisia… pääsiäisestä. Munat eivät nimittäin pidä pääsiäisestä – ymmärrätte varmaan, miksi.

Kun tämä muna heräsi oli pääsiäinen – onneksi – ohi. Oli kevät ja käki kukkui niin kovaa ja niin usein että muna sai hikan ja halkesi! Se mikä oli sisällä ja mistä piti tulla jotain mönki ulos.

Ja kirjan lopussa ollaan taas samassa tilanteessa kuin kirjan alussa: munasta kuoriutunut lintu on varttunut – ja kenties myös viisastunut – ja munii munan, jolle sälyttää kaikki toteutumattomat toiveensa…

Aikuinen lukee tietysti munan elämäntarinaa aivan toisesta vinkkelistä kuin lapsi, joka viehättynee ennen muuta absurdista nonsense-tarinasta, joka ei pääty koskaan.

Muna on myös mainio rakkaudentunnustus nonsense-kirjallisuuden klassikkohahmolle, Hanhiemon runoista tutulle Tyyris Tyllerölle!


Pitkäperjantain lisäksi tänään vietetään myös kansainvälisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järjestön IBBY:n (International board on books for young people) aloitteesta kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää, H. C. Andersenin syntymäpäivän kunniaksi.

Yön ritarit suurien tunteiden ja taisteluiden tuoksinassa

Katri Tapola & Virpi Talvitie: Unilintu ja Uljas sankari. 40 sivua. Teos 2010. Graafinen suunnittelu Emilia Ahonen ja Virpi Talvitie.











Satukuvakirja Unilintu ja Uljas sankari on taitavan ja idearikkaan naiskaksikon tiiviin yhteistyön onnistunut tulos.

Kirjailija Katri Tapola ja kuvittaja Virpi Talvitie ovat tehneet yhteistyötä jo aiemmin Lastenkirjahyllyssä mainitussa ns. Pohjanmaa-trilogiassa (Tammi 2002–2005), joka perustuu suurelta osin heidän omiin lapsuuden muistoihinsa sekä kuvakirjassa Satu joka oli totta (Tammi 2004) ja aikuisten tarinasikermässä Ihmetyksiä: tarinoita ja kuvia hämmästyneille (Tammi 2006).

Uuden kuvakirjan filosofisessa, runollisessa ja lasta kunnioittavassa otteessa on myös samansukuisuutta Talvitien kuvittamille Timo Parvelan lastenromaaneille Keinulauta ja Karuselli (Tammi 2006 ja 2008).

Tarinan lähtötilanteessa poika on nurkkaan ajettu ja isompien kiusaama. Poika suggeroi itsensä lohtumatkalle äidin vitivalkoisen pöytäliinan avulla Unilinnun luokse:

Minä saattelen unet kankaalle. Unet ovat vähän kuin ilmaa, ne huokaavat ja kahahtavat, ne tulevat ja menevät siiveniskujen myötä. Unet ovat kevyitä kuvia. Puhallan kuviin hengen ja ne leijuvat höyheninä sisälläni. Höyhenet kutittavat ja minä kuulen oman nauruni.

Yön maassa on hätätilanne: valtakunnansalin avain on pudonnut kuorsaavan kuninkaan taskusta ja uhkana on, että pahanunenlintu saa sen vuoksi vallan ja yön maan asukkaat nousevat toisiaan vastaan. Uljas ja hänen ystävänsä Aatos päättävät pelastaa valtakunnan tuholta, sillä ”rohkein on se joka menee pelko päin!”



Tapolan kieli on lyyrisen helskyvää, mikä on pienessä ristiriidassa rinnastettuna minäkertojapojan elämänkokemukseen ja käytännönläheiseen ajatteluun. Näiltä osin mieleen tulee Kaarina Helakisan rönsyilevät sadut, joissa kielestä tuli välillä itsetarkoituksellista helskyttelyä varsinaisen pääjuonen kustannuksella.

Unimatka on odotuksenmukaisesti pojan identiteettiä eheyttävä: herätessään uuteen päivään, juuri kahdeksan vuotta täyttäneenä, Uljas on selättänyt aiemmat ongelmat ja suuntaa kaiken mielenkiintonsa vastasataneeseen ensilumeen ja naapuriin muuttaneeseen poikaan, joka jo on ulkona rakentamassa lumilinnaa. Unimaan Aatos on siis yön aikana tullut todelliseksi ystäväksi.



Virpi Talvitielle tunnusomainen raapekuvitus diabolololla temppuilevine narreineen, vaakaa kannattelevine marmorinaisineen ja hajamielisine tohtoreineen on surrealistisen unenomainen. Rohkeus ja korskea seikkailu konkretisoituvat Talvitien toiminnallisissa kuvissa, joissa on välillä myös tummia, lähes painajaismaisia juonteita.

Kirja tuntuu – unenomaisesta ja filosofisesta perussäikeestään huolimatta – mittatilauskirjalta ritarileikkeihin ja räväkkään taisteluun mieltyneille pojille!