Ahtautumisen maailmanennätys?

E. Bulatova & O. Vasiljeva: Vaarin kinnas. Ukrainalainen satu. Suomentanut Vilho Jokela. 33 sivua. Kansankulttuuri 1977. 2. painos SN-kirjat 1986.














Myönnetään. Tämä ei ehkä ole paras hellepäivän kirjavinkki, mutta menköön.

Rouva Huu käveli pitkästä aikaa Tampereen Kuninkaankatua keskustasta ylös Mältinrantaan päin ja huomasi että pikantti tilataideteos on yhä paikallaan. Tiettävästi kukaan ei ole virallisesti ilmoittautunut tämän kinnasinstallaation tekijäksi.




Finlaysonin palatsin puuaidalle on kertynyt viime talvesta lähtien satoja parittomia lapasia, sormikkaita ja hansikkaita. Määrä tuntuu karttuvan jatkuvasti.

Vehreää kesämaisemaa vasten vanuttuneet lapaset näyttävät liikuttavilta. Vaihtuvat säätilat ovat niitä hiukan nujuuttaneet, mutta silti ne seisovat ylväästi – tai nuokkuvat vähän väsähtäneesti – yhä paikallaan.

Tampereella erilaisista vaatekappaleista tehdyillä installaatiolla on pitkät perinteet. Kuvanveistäjä Kaarina Kaikkonen on tehnyt monumentaalisia taideteoksia miesten puvuntakeista, paidoista ja naisten kengistä. Kaikkosen Satakunnankadulle Finlaysonin tehtaan ja Frenckellin välille tien yläpuolelle vuonna 1999 rakentama miesten puvuntakeista koostuva installaatio Varjo oli sykähdyttävä.


Lapasiin liittyvän lastenkirjallisuuden aatelia on ehdottomasti venäläiseen kansansatuun pohjaava nidottu, lapasen muotoon leikatulla kannella somistettu kuvakirja Vaarin kinnas.

Perinteisestä kirjan kantikkaasta muodosta poikkeavat kuvakirjat ovat aina lapselle mieluisia.

Ja tässä sadussa lasta viehättää käsitykseni mukaan erityisen paljon myös ison eläinjoukon ahtautuminen pieneen, mutta viihtyisään tilaan. Lapsihan rakastaa rajattua, ahdasta leikkitilaa: majaleikkien ja nukkekotileikkien suosio perustunee paljolti lapsen halulle kiepahtaa pieneen pesäntuntuiseen turvalliseen ja pienuutensa takia helposti kontrolloitavaan tilaan.

Vaari pudottaa kintaansa kinokseen. Hiiri löytää kintaan ja päättää tehdä sen omaksi pesäkseen. Hiiri sisustaa siitä itselleen sievän asunnon.




Vaan eipä aikaakaan, kun kintaaseen kurkistaa sammakko-pomppija… ja sitten jänis-loikkija, kettu-sipsuttaja, susi-vipeltäjä, villikarju-kulmahammas ja karhu-kuomanen. Kinnas natisee jo saumoistaan, mutta kaikki eläimet mahtuvat kintaan sisälle.

Mutta sillä välin vaari huomasi, että kinnasta ei ollut missään. Hän lähti silloin sitä etsimään. Ja koira edellänsä juoksi.
Juoksi, juoksi ja sitten huomasi: siinä makaa kinnas ja ikään kuin kihisee. Koira silloin haukkumaan:
– Hau, hau, hau.
Eläimet pelästyivät ja ryntäsivät ulos kintaasta pitkin metsää eri suuntiin. Ja vaari tuli ja korjasi kintaanta talteen.

Kirjan jutusteleva ja verkkainen tyyli sekä eri eläimille annetut sointuvat hellittelynimet viehättävät ja kuvat herättävät kaikessa neukkunostalgiaa nostattavassa retrohenkisyydessään lämpimiä tunteita.

Kun sinulta on viety kaikki

Ally Condie: Tarkoitettu. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2011. 326 sivua. Kansikuvan suunnittelu Theresa Evangelista. Valokuva Samantha Alde.












Dystopiasta näyttää tulleen todellinen trendi scifi-pohjaisessa nuortenkirjallisuudessa. Dystopiallahan tarkoitetaan synkkiä tulevaisuuden visioita. Dystooppisissa romaaneissa kuvataan usein alistavaa ja yksilön oikeuksia tiukasti kontrolloivaa yhteiskuntaa ja hallintoa.

Yhdysvaltalaisen Ally Condien trilogian avausteos Tarkoitettu vetoaa varmasti teiniparisuhdetempoilussaan Stephanie Meyerin vampyyriromantiikkaan hurahtaneisiin lukijoihin.

Ja kuten arvata saattaa, Condien kirjojen pohjaltakin ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa elokuvaa. Limenvihreä hempeä kansikuva, jossa päähenkilö Cassie on kuvattu tanssiaismekossaan lasikuplan sisään, on kirjan sisältöön nähden liiankin tyttömäinen: Condien tulevaisuusivisiot viihdyttävät käsitykseni mukaan yhtälaisesti poikia. Condie on työskennellyt aiemmin lukion englannin ja kirjallisuuden opettajana, joten hänen voisi uskoa tietävän, mistä narusta nuoret saa lukemisen pauloihin.

Cassie asuu uudessa uljaassa Yhteiskunnassa tarkemmin määrittelemättömästä tulevaisuudessa. Yhteiskunta toimii rationaalisesti ja ennalta arvattavien rutiinien varassa. 17-vuotissyntymäpäivän jälkeen tietokone esittelee nuorille heidän tulevat puolisonsa, joiden valinnassa on pyritty täydelliseen ja parhaiten yhteiskuntaa hyödyttävään lopputulokseen

Cassien sydämen valituksi valikoituu yllättäen ja vastoin odotuksia hänen paras ystävänsä Xander. Pian tietokone antaa Cassielle häivähdyksen myös toisesta mahdollisuudesta, Kystä, jolla on hämmentävä menneisyys ja tyystin erilainen sosiaalinen tausta kuin Cassiella. Kielletty rakkaus leimahtaa liekkiin ja se vaatii uhrauksia myös muilta perheenjäseniltä.

Rouva Huun kaltaista paatunutta humanistia kauhistutti Condien kehittelemä ajatus siitä, että yhteiskunta on seulonut menneestä sadan taideteoksen valiolistoja, sillä

--- Kulttuurissa on liikaa tungosta ja epäjärjestystä. Silloin muodostettiin komiteoita valitsemaan sata parasta kaikesta: Sata laulua, Sata maalausta, Sata tarinaa, Sata runoa. Loput tuhottiin. Iäksi. "Ihmisten parhaaksi", Yhteiskunta sanoi, ja kaikki uskoivat, koska siinä oli järkeä. "Miten voisimme arvostaa jotakin täydestä sydämestämme, jos hukumme runsauteen?"

Condien romaani ottaakin kiinnostavalla tavalla kantaa 2000-luvun ihmisen tietoähkyyn ja haluun down-shiftata elämäänsä. Uusi Yhteiskunta on nimittäin korjannut edeltäneen yhteiskunnan tekemät virheet:

Teknologia oli kaikkien ulottuvilla, sitä oli liikaa, ja seuraukset olivat tuhoisat. Nyt meillä on vain tarpeellinen perusteknologia – päätteet, lukulaitteet, kirjoittimet – ja tieto on tarkoin rajattua. Ravitsemusasiantuntijoiden ei esimerkiksi tarvitse osata ohjelmoida ilmajunia, eikä ohjelmoijien tarvitse osata valmistaa ruokaa. Kun ihmiset saavat erikoistua tällä tavalla, he eivät huku tiedon tulvaan. Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Ja niin kuin Yhteiskunta meitä aina muistuttaa, tieto teknologia eivät ole sama asia. Tieto ei voi pettää.

Kullakin yhteiskunnan kansalaisella on siis oma roolinsa ja tehtäväänsä. Cassia oivaltaa, että hänen sukunsa on tuomittu lajittelemaan erilaisia asioita, kun taas Kylla on myös taito luoda uutta. Ky opettaa Cassialle kaunokirjoitusta salaa, ja tyttö lumoutuu kirjainten kaarevista muodoista ja kauneudesta. Dylan Thomasin runoudella on Cassialle ja Kylle aivan erityislaatuinen merkitys.

Yhteiskunta suhtautuu järkiperäisen käytännönläheisesti myös maalliseen mammonaan: jokaisella kansalaisella saa nimittäin olla vain yksi omistusesine. Cassia saa isoisältään (ennen tämän ennalta määrättyä kuolemaa 70-vuotiaana) vanhan puuterirasian, kunnes yhteiskunta päättää että omistusesineistäkin on luovuttava, sillä ne synnyttävät eriarvoisuutta kansalaisten välille. Niin ikään muistot ovat kiellettyjä, sillä eihän kukaan halua tietää mitään menneisyydestä. Tarpeen mukaan muistoja voidaan myös pyyhkiä kemiallisesti pois mielestä ja näin ylläpidetään yhteiskunnan seesteistä harmoniaa.

Condie yhdistää notkeasti teiniromantiikan ja tieteiskirjallisuuden visiot toisiinsa. Tarkoitettu on viihdyttävä lukuromaani, joka antaa ajattelemisen aihetta monenikäisille lukijoille. Ja ennen muuta sen luettuaan tuntee äärettömän suurta kiitollisuutta rikkaasta, moniäänisestä ja perinnetietoisuutta arvostavasta kulttuurista, joka arvostaa yksilöllisiä ja alati muuntuvia taide-elämyksiä.

Myös Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen vast ikään ilmestynyttä nuortenromaania, Routasisaruksia, (WSOY) mainostetaan "tyylipuhtaana kotimaisena dystopiana". Synkkiä tulevaisuuden visioita löytyy myös Seita Parkkolan Viimasta (WSOY 2006) ja Usvasta (2009).

Kuvittajapalkinnot konkarikuvittajalle, läpimurron tehneelle ja uudistajalle

Kuvittajat ry:n joka toinen vuosi jaossa olevat kuvittajapalkinnot myönnettiin eilen Oili Tanniselle, Jussi Kaakiselle ja Carlos Da Cruzille.

Oili Tannisen Kieku-palkinto on elämäntyöpalkinto. Tanninen (s. 1933) on julkaissut yli 20 kirjaa, sekä tehnyt useita tv-animaatioita. Tunnetuimpia näistä ovat hänen Miiru- ja Nunnu-sarjansa, joihin Rouva Huun aikainen lapsisukupolvi tutustui kuvakirjojen lisäksi myös televisioanimaatioina.

Oili Tannisen ensimmäinen kuvakirja, Miiru menee kalaan (1961), syntyi omien lasten viihdykkeeksi perheen asuessa Tannisen miehen, Yleisradion kirjeenvaihtajan Aarne Tannisen , työkomennuksen takia Moskovassa.

Koska taiteilijatarvikkeista oli pulaa, Tanninen käytti kuvitukseen revittyä ja leikattua väripaperia. Palkintoperusteluissa kiitetään Tannisen modernia, graafista kuvitustyyliä, joka näyttää rohkealta ja raikkaalta vielä 50 vuotta myöhemminkin. Tannisen teoksia on käännetty useille kielille, esimerkiksi japaniksi, italiaksi ja saksaksi.

Kaiku-palkinnon läpimurrosta kuvittajana sai Jussi Kaakinen (s. 1978). Hän on monipuolinen kuvittaja, joka vaihtaa sulavasti tyyliä toteuttaen jokaisen kuvituksensa taidokkaasti erilaisia kuvitustekniikoita yhdistellen.

Kaakinen on kuvittanut tieto- ja lastenkirjoja sekä kirjankansia ja tehnyt lehtikuvituksia ja sarjakuvia. Hänen kuvittamiaan teoksia ovat muun muassa Suomen lasten historia , Suomen lasten taidehistoria ja Risto Isomäen kirjan perustuva Sarasvatin hiekkaa -sarjakuva-albumi. Viime vuonna ilmestyi Timo Parvelan tekstiin perustuva Taro maan ytimessä (WSOY), joka on ensimmäinen Kaakisen kuvakirjakuvitus.





Kukko-palkinto ansioista oppikirjankuvittajana myönnettiin ranskalaiselle Carlos Da Cruzille. Da Cruz on tyylillisesti kiinnostava poikkeus suomalaisessa oppikirjankuvituksessa. Sekä Suomessa että Ranskassa kuvittajana työskentelevä Carlos da Cruz ilmoitti jo koululaisena haluavansa sarjakuvapiirtäjäksi, ja sarjakuvamaisuus näkyykin hänen kuvituksissaan, jotka ovat täynnä toimintaa.

Hän on muun muassa kuvittanut ja taittanut useita Tammen oppimateriaalien Treenikirjaston kirjoja sekä kuvittanut Tammen matematiikan oppikirjoja sekä WSOY:lle kielten oppikirjoja.

Kuvittajat ry on jakanut Kieku- ja Kaiku-kuvituspalkintoja vuodesta 2005. Kukko-palkinto lisättiin Kuvittajien palkintoihin vuonna 2007. Palkintona annetaan 5 000 euroa ja käsintehty kuvitusoriginaali.

Lastenkirjahylly onnittelee kaikkia kuvittajapalkinnon saaneita alansa taitajia. On hienoa, että korkeatasoinen ja jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja etsivä lastenkirjataide huomioidaan säännöllisesti palkinnoilla.