Mikael Niemi: Aivot pellolle. Suomentanut Outi Menna. 209 sivua. WSOY 2011. Kansikuva Frida Äxiö-Gellgren/ Frida Sthml.
Mikael Niemen kaksi edellistä nuortenromaania Kirkon piru ja Verenimijät (Schildt 2002 ja 2003) olivat pikantti sekoitus kauhua, huumoria ja murrosiän kipuilua.
Selkeämmin realistiseksi nuortenromaaniksi määriteltävä Aivot pellolle angstaa jos mahdollista vielä näitä kahtakin enemmän, mutta senkin makaaberi viehätys piilee tyylilajien sumeilemattomassa yhdistelyssä.
Aivot pellolle -romaanin suomennos ilmestyi vain hiukan ennen Norjan Utøyan saaren ampumistragediaa. Tuntui mahdottomalta esitellä kirja silloin heti tuoreeltaan.
16-vuotias nuorukainen, Niemen romaanin minäkertoja, asuu kahdestaan perushoitajana sairaalassa työskentelevän äitinsä kanssa. Heidän suhteensa on lämmin, mutta normaalimittapuin tarkasteltuna silti outo. Äiti rekisteröi kyllä poikansa epämääräisissä tilanteissa saamat ruhjeet ja hoitaa niitä ammattinsa edellyttämällä kunnianhimolla mutta pojan sisäisiä ruhjeita hän ei silti pysty näkemään. Isäänsä poika kutsuu etunimellä ja lakisääteiset tapaamiset etenevät tietyn jähmeän ja ennalta arvattavan kaavan mukaan.
Kliseisesti, mutta silti runollisesti, tapahtumat lähtevät liikkeelle kohtauksesta, jossa poika tulee torjutuksi:
– – Työnnän ruusuja lähemmäs, niin että hänen on pakko ottaa kimppu käteensä.
– Koska rakastan sinua.
Käytävän läpi pyyhkäisee aalto, ionisoitunut kaasu peittää alleen satojen sivustakatsojien lauman. Kohtaus on kuin elokuvasta, vaikka se on täyttä totta. Ja puolen sekunnin kuluttua kaikki tajuavat tilanteen koomisuuden. Silloin ilmoille repeää nauru. Nauru joka saa hampaat jauhamaan ja valkoiset hammaskiilteen peittämät terät kalisemaan. Tyttö pudottaa kukat likaiselle lattialle, kääntyy ja kävelee pois. Minä jään seisomaan ja hampaat jatkavat jauhamistaan, ne syövät minua, nakertavat rintakehääni luiden läpi sydämeen saakka, ja silloin minä kuolen. Koko koulu näkee minun kuolevan. Se tapahtuu juuri siinä, kaikkien silmien edessä. Kuusitoistavuotinen elämäni on ohi.
Kaukoihastuksen kohteelle tarkoitetut ruusut päätyvät teollisuusalueen hiekkakuopalle. Poika kaataa niiden päälle tärpättiä ja ne roihahtavat humahtaen rovioksi.
Mikael Niemen romaanin päähenkilö ei ole mikään tapettiin sulautuva nössöpoika: hän tekee kaiken isosti ja tunteella. Hänen elämänsä ja sisäinen maailmansa on kaukana ”harmaasta ja tavanomaisesta”, vaikka hän itse sen sellaiseksi luokitteleekin.
Poika pukeutuu – marttyyrin elkein – äitinsä vanhaan siivoustakkiin. Sen jälkeen hän on tietysti oivallinen maalitaulu koulun pilkkakirveille. Mutta onneksi erään vihreäsilmäisen tytön mielestä siivoustakki on tosi cool. Ja niin poika on taas pelastettu elämälle. Hän ”haluaa kulkea vastavirtaan pelosta piittaamatta”. Mutta tyttö vaikuttaa tavoittamattomalta: hän ei huomaa ”harmaata metsävarista”, vaan näyttää valitsevan toisen, jonka ”päässä on litra piimää ja minulla taas virtasi aivoissani biologisten rikkauksien koko kirjo”.
Pojalla on sentään yksi ystävä, Pålle, jonka aiempi nörttiys on vähitellen muuttunut ”hitaaksi itsevarmuudeksi”. Pålle esittelee pojalle oman pakopaikkansa, armeijan bunkkerin, jonne hän on varannut kaiken tarvittavan hengissä säilymiseen. Pålle on pihistänyt myös isänsä revolverin.
Se joka on lukenut Niemen aiemmat suomennetut nuortenkirjat, ei kavahda nytkään mitä moninaisimpien eritteiden yksityiskohtaista kuvausta. Sikiönesteet, mädäntynyt liha, perunamuusi, räkä, sylki ja muut ruumiin eritteet kuvataan antaumuksellisesti ja siekailematta. Niemi yhdistää makaaberin, burleskin ja realismin toisiinsa samaan tapaan kuin kohutussa ja mainetta niittäneessä Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä -romaanissaankin. Niemen maneereista joko pitää… tai sitten ei.
Nuoren miehen pettymys hukkuu – identiteetin etsintätarinalle jälleen kliseisesti – kirjallisuuteen, itseilmaisuun ja sanoihin. Hän ryhtyy lukemaan Sartrea, Knut Hamsunia ja Gunnar Ekelöfiä ja ryhtyy kirjoittamaan... aluksi melkein itseltäänkin salaa. Aggressiiviset, rakkaudennälkäiset säkeet päätyvät koulun ilmoitustaululle ja lopulta myös spreijattuina koulun seinälle ja niiden merkitysyhteys muuttuu. Koko koulu on – pojan tietämättä – symbolisella tasolla mukana tässä agitaatiossa.
Minä kiertelin vaivihkaa kuuntelemassa oppilaiden keskusteluja. Hartioita ja selkää särki öisen epämukavassa asennossa työskentelyn jäljiltä, olin roikkunut puoliksi ulkona ikkunasta ja melkein pudonnutkin pari kertaa. Mutta se oli ollut kaiken vaivan arvoista. Tällä kertaa koululle oli tapahtunut jotain. Tappamalla sen olin samalla herättänyt sen henkiin. Se oli hiljalleen alkanut hengittää.
Sitten rehtori saa nimettömän puhelinsoiton, jossa kerrotaan kouluun piilotetusta pommista. Uhkaus todetaan perättömäksi, mutta Pållella on suunnitelmia, joihin hän tarvitsee pojan apua. Romaanin dramaattinen huipennus jää – varmasti tarkoituksella – melko tulkinnanvaraiseksi.
Oliko kyse sittenkin vain pojan painajaisesta vai oliko Pålle uhkauksiensa kanssa sittenkin tosissaan? Pållen tragedia jää lopulta kokonaan vaille selitystä, mikä tekee lukukokemuksesta rankan. Päähenkilölle sen sijaan käy hyvin, kuten asiaan kuuluu. Hän ryhtyy kirjoittamaan, kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti, eikä lopulta rakkauskaan näytä aivan poissuljetulta tunnetilalta hänen elämässään.
Nuoren miehen angsti on tänä syksynä esillä myös Pasi Lampelan Helsingin kaupunginteatterissa viime viikolla kantaesitetyssä näytelmässä Meidän poika sekä Lampelan romaanissa Kiusaajat (WSOY 2011). Lampelan romaani olisi voinut ilmestyä – pienin varauksin – myös nuortenkirjana. Intensiteetti, jolla siinä kuvataan nuoren mielen vähittäistä pirstoutumista ja suorituspaineita, tuo mieleen Mika Wickströmin Sebastianin (WSOY 1996).
