Marginaaliakin joskus lykästää… eli Evoluutiolle tuplajättipotti

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio. 64 sivua. Avain 2011. 

Toisinaan suomalaisen lastenkulttuurin ailahtelevainen palkintopolitiikka saa kyyneleet silmiin.  Onneksi ihan aina ne kyyneleet eivät synny myötähäpeästä   tai pettymyksestä, vaan ihan puhtaasta riemusta, kun palkinto osuu erityisen hyvin maaliinsa ja joskus jopa tuplasti.

Jani Kaaron ja Väinö Heinosen lasten tietokirja Evoluutio sivuutettiin isossa osassa printtimediaa, mutta blogeissa se on saanut sitäkin enemmän huomiota. 

Yleisemmälläkin tasolla rouva Huusta tuntuu siltä, että keskimääräistä enemmän paneutumista vaativat lapsille tai nuorille suunnatut teokset jäävät nykyisin usein kokonaan katveeseen. Toimittajilla ja kriitikoilla ei ole aikaa, rahkeita tai innostusta tarttua vaikeammin pureskeltaviin, usein myös jonkun eritysalan asiantuntemusta vaativiin opuksiin.

Tämä johtaakin väistämättä siihen, että huomio keskittyy valtamedioissa herkästi vain niihin kirjoihin, jotka tunnetaan jo ennalta ja jotka on isolla rahalla niin sanotusti hyviksi etukäteen markkinoitu.

Kaaro & Heinonen pokkasivat Evoluutiosta reilut pari viikkoa sitten valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan palkinnon, suuruudeltaan 15 000 euroa. Tänään heidät palkittiin toistamiseen lasten- ja nuorten tietokirjallisuuden Tieto-Lauri-palkinnolla, joka on suuruudeltaan 30 000 euroa.

Palkintoa perusteltiin seuraavasti:

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Jani Kaaro on ottanut ensi näkemältä miltei mahdottomalta tuntuvan urakan: selvittää lapsille ja nuorille vain 64 sivun puitteissa nykyaikaista evoluutioteoriaa ja sen syntyä, perinnöllisyyden perusteita ja elämän historiaa ensimmäisistä alkusoluista moderniin ihmiseen.

Kirja alkaa Charles Darwinin elämästä ja oivalluksista, sivuaa maailmansyntymyyttejä – Vanhan testamentin luomiskertomus mukaan luettuna –, esittelee Darwinia edeltäneitä luonnontutkijoita ja etenee Darwinin teorian perusoivalluksiin. Toisessa osassa Kaaro siirtyy perinnöllisyyteen, alkaen munkki Mendelin hernekokeista ja jatkaen geenien muuttumisiin ja niiden vaikutuksiin populaatioissa, siis evoluution toimintamekanismeihin. Kolmas osa on omistettu elämän historialle ensimmäisistä alkusoluista eri maailmankausien kautta ihmiseen, joka on saanut oman, neljännen osansa. Viimeinen osa kertoo ihmisen ja hänen sukulaislajiensa eroista ja yhtäläisyyksistä, fossiilisista ihmislajeista ja inhimillisen kulttuurin synnystä, vihjaisten vielä tulevaisuuteenkin.

On selvää, että näin laajan aihepiirin käsittelyssä joudutaan monin paikoin yksinkertaistamaan sanontaa, oikomaan mutkia suoriksi ja pakkaamaan kovin monia asioita pieneen tilaan. Kaaron suurena ansiona on se, että hän on selviytynyt onnistuneesti vaikeasta tehtävästään: evoluution kulku ja mekanismit tulevat pääpiirteissään selviksi, ja evoluutioteorian vaiheistakin annetaan selkeä käsitys.

Väinö Heinosen iloisen, väliin lähes riehakkaankin kuvituksen avulla kirja täyttää tehtävänsä erinomaisesti. Kuvitus osoittaa, että tieteellisiä teorioitakin voidaan esittää hilpeästi, vailla turhaa vakavuutta, ja monet pienet yksityiskohdat kertovat, että taiteilija on paneutunut evoluutioteorian maailmaan innostuneesti ja oivaltavasti.

Väinö Heinosen karrikoiva kuvitustyyli muistuttaa tv:stä tutun Olipa kerran -animaatiosarjan tyyliä. Humoristinen kuvitus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tieteeseen ja tutkimukseen nojaavat yksityiskohdat eivät pitäisi paikkansa. Tässä kuvassa Heinonen havainnollistaa käsitettä "ekologinen lokero",  Jani Kaaron lasten ja nuorten tietokirjassa Evoluutio, Avain 2011. 

Tieto-Lauri jaetaan joka kolmas vuosi ansiokkaalle lasten tai nuorten tietokirjalle. Tänään vasta toista kertaa jaettua palkintoa tavoittelivat syyskuun 2009 ja syyskuun 2012 aikana ilmestyneet teokset. Palkinnon tarkoituksena on kannustaa tietokirjailijoita laatimaan teoksia, jotka innostavat lapsia ja nuoria syventymään eri tiedon aloihin ja jotka ottavat huomioon kotimaisen kieli- ja kulttuuriympäristön.

Tieto-Lauri -palkinnon myöntää ja sitä rahoittaa Lauri Jäntin säätiö, joka on vuodesta 1985 alkaen tukenut suomenkielistä tietokirjallisuutta jakamalla vuosittain palkintoja tietokirjailijoille.  

Lastenkirjahylly ja rouva Huu onnittelevat Kaaroa ja Heinosta kansainvälisessäkin vertailussa loistavasti pärjäävän kotimaisen lasten ja nuorten tietokirjan menestyksestä.

Lastenkirjoja kirjoittamalla voi rauhoittaa myös omaatuntoaan

Tapani Bagge ja Jusa Hämäläinen: Konstaapeli Mutanen ja kanien arvoitus. 24 sivua. Tammi 2010. Sarjan ulkoasun suunnittelu Mikko Hiltunen.

Tapani Bagge: Konstaapeli Mutanen ja kadonneen kirjaston arvoitus. Kuvitus Pasi Pitkänen. 127 sivua. Tammi 2011.

Tammen oppikirjamateriaalien vuonna 2010 lanseeraama Jylhäkoski-sarja on kiinnostava ilmiö. Jylhäkosken kaupunki on fiktiivinen miljöö, joka on entuudestaan tunnettu Tammen äidinkielen Kirjakuja-oppikirjasarjasta. 

Tunnetut suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat ovat kirjoittaneet Jylhäkoskelle sijoittuvia seikkailuja,  Tapani Baggen lisäksi Karo Hämäläinen, Eppu Nuotio ja Tomi Kontio, kuvittajinaan Jusa Hämäläinen, Pasi Pitkänen, Pauliina Högman, Heli Pukki, Anita Polkutie ja Salla Savolainen.

Jylhäkoski-sarjassa on ilmestynyt hyvinkin erilaisia lajityyppejä: niin satuja, kuvakirjoja, lyriikkaa, sarjakuvaa kuin dekkarimaista  toimintaromaaniakin.  

Sarjan otollisimmaksi kohderyhmäksi on ajateltu alakouluikäisiä lapsia, 6–13-vuotiaita ja kirjat tarjoavat näin viihdykettä erilaisiin lukutaidon vaiheisiin. Verkkaisemmin lukutaidon haltuun ottavat voivat aloittaa kuvakirjoista ja runoista ja siirtyä sitten asteittain enemmän tekstiä sisältäviin kirjoihin.

Keskeisinä hahmoina Jylhäkoskella seikkailevat fiksujen ja hoksaavaisten lasten kanssa konstaapeli Mutanen ja kirjastonhoitaja Moilanen, molemmat omalla tavallaan karismaattisia ja ammattiaan roimasti parodioivia hahmoja.

Konstaapeli Mutasella on liikaa vapaa-aikaa ja hän päättää joutessaan kokeilla muun muassa pitsinnypläystä. Jusa Hämäläisen kuvitusta Tapani Baggen kuvakirjaan Konstaapeli Mutanen ja kanien arvoitus, Tammi 2010. 

Kuvakirjassa Konstaapeli Mutanen ja kanien arvoitus tutustutaan leppeään konstaapeliin, joka etsii elämäänsä sisältöä muun muassa pitsinnypläyksestä, kunnes hankkii itselleen lemmikkikanin. Pian Alma ja sille seuraksi hankittu Pertta kuitenkin lisääntyvät, ja Mutanen on ymmällään…

Konstaapeli Mutanen ja kadonneen kirjaston arvoitus ratkoo nimetöntä uhkauskirjettä, jossa pyydetään lunnaita tai muutoin uhataan tuhota kirjastonhoitaja Moilasen ylpeydenaihe, kaupunginkirjasto, kokonaan. Kohelluksen täyteisessä dekkariparodiassa tehdään pilaa turhantärkeistä virkamiehistä.

Tapani Baggesta on moneksi. Hän on haamukirjoittanut Jerry Cottoneita, tehnyt dekkareita sekä lapsille, nuorille että aikuisille, kirjoittanut Muumi-sarjakuvaa ja herkkää helppolukuista Kaisa-sarjaa. 

Bagge on hyödyntänyt kovaksikeitetyn dekkarin tuntemustaan myös monissa nuortenromaaneissaan, Korhonen-sarjassa (WSOY 1993–1995),  ekodekkarissa Suden hetki (WSOY 1999) sekä Pikkuveli- ja Tuhlaajafaija -kirjoissa (Tammi 2001 ja 2003),

Tammen oppimateriaalit siirtyivät SanomaPro:lle yrityskaupoissa, mutta sarja näyttää karttuneen vielä kesällä ainakin yhdellä uudella osalla,  Konstaapeli Mutanen ja loma-arvoitus. Sen toisena kirjoittajana mainitaan Baggen lisäksi hänen tyttärensä Marikki.

Toimittaja Tuomo Väliahon syntymäpäivähaastattelussa tämän päivän Helsingin Sanomissa kerrotaan Baggen pitävän hallussaan dekkaristien epävirallista Suomen ennätystä, mitä tulee ruumiiden aikaansaamiseen. Baggen ja toimittajan yhteinen summittainen arvio huitelee jossain tuhannen tietämissä.

Haastattelussa Bagge kertoo rauhoittelevansa tolkuttoman ruumistehtailun takia kolkuttavaa omaatuntoaan kirjoittamalla lastenkirjoja.

Kun tuntee Baggen entuudestaan ja tietää hänet äärimmäisen lempeänä, leppoisana ja hyväntuulisena kirjailijana, niin ei tästä lausumasta voi edes suivaantua…

Lastenkirjahylly ja rouva Huu onnittelevat lämpimästi tänään 50 vuotta täyttävää Tapani Baggea.

Muistetaan tämä: lapsetkin osaavat ajatella

Aina välillä aikuiset terhakoituvat kantamaan huolta vanhojen lastenkirjaklassikoiden sopivuudesta lapsille.

Tuoreinta skandaalia puitiin viime viikolla Ruotsissa, missä nousi häly  Hergén Tintti-sarjakuvista.

Niitä oltiin nimittäin kiireellä poistamassa Tukholman Kulturhusetin lasten- ja nuortenkirjaston valikoimista rasistisen ja ennakkoluuloisen, kolonialistista ajattelutapaa vahvistavan luonteensa vuoksi. Asiasta ilmoitti kirjaston taiteellinen johtaja  Dagens Nyheterissä. Ilmoitus poiki nopeasti vastaliikkeen sosiaalisessa mediassa sillä seurauksella, että poistaminen peruttiin.

”Jos noudatetaan samaa logiikkaa, niin kaikki kirjat jotka ovat rasistisia, homofobisia tai naisvihamielisiä, tulee poistaa. Tämä tarkoittaa että Peppi Pitkätossu, etsivä Ture Sventon, Strinberg ja Raamattu tulee hävittää kirjaston hyllyiltä", kirjoitti eräs Twitter -käyttäjä.

Nettikeskustelussa korostuikin näkemys siitä, että kirjallisuus on aina aikansa tuotos ja sen hävittäminen ei ole oikea ratkaisu. Moni on toivonut sensuurin sijasta kriittistä keskustelua rasismista ja kolonialismista. 

Kesän lopulla Iso-Britanniassa uutisoitiin Hodder-kustantamon Enid Blytonin Viisikko-sarjan kielen modernisointiprojektista, joka herätti aikuisissa faneissa suurta vastustusta. He kyseenalaistivat rakastettujen lastenkirjaklassikoiden peukaloinnin sillä verukkeella, että kirjat uppoaisivat myös krantuksi tiedettyyn nykyiseen lapsisukupolveen, joka on ihan pihalla monista vanhoista sanonnoista.    

Guardianin artikkelissa ei mainita, missä määrin Blytonin ulkomaalaisiin ja rikollisiin liittyviä stereotypioita olisi tässä uudessa editiossa siistitty.  Eritoten 1970-luvulla syytökset Blytonia kohtaan kovenivat, sillä hänen seikkailukirjoissaan rosvot olivat lähes säännönmukaisesti romaneja, joiden kliseistä ulkonäköä tyypitettiin esimerkiksi ”hoitamattomiin mursunviiksiin” ja ”oveliin rotan silmiin”. 

Blytonia tutkineen David Ruddin mukaan kyse oli pikemminkin 1940–50-luvun ajan hengestä kuin Blytonin yltiö-rasistisesta ajattelutavasta: monet muutkin Blytonin aikalaiskollegat kirjoittivat tuolloin nationalistisen paatoksen läpi tavalla, jota nykyään pidetään rasistisena. 

Ja tässä yhteydessä kannattaa muistaa myös, että suomalaisessa poikakirjallisuudessa 1920–40-luvuilla ryssiteltiin venäläisiä vallan avoimesti.

Kuvittaja Ingrid Vang Nymanin näkemys Peppi Pitkätossun isästä Peppi-kirjojen yhteisniteessä Peppi Pitkätossun tarina.

Kulttuuriseen korrektiuteen liitetyt seikat nousevat Suomessakin aika ajoin esille rakastettujen lastenkirjaklassikoiden uusien suomennosten yhteydessä. Kyse on tällöin yleensä korrektiin kielenkäyttöön liittyvistä tarkistuksista.  

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossussa  Pepin isä muuntui Kristina Rikmanin uusimmassa vuoden 2007 suomennoksessa ”neekerikuninkaasta” ”hottentottien kuninkaaksi”. 

Suomennoksen hienosäätö ei kuitenkaan ulottunut systemaattisesti koko teokseen. Peppi kertoo Annikkan äidin kahvikutsuilla tarinan Mandista, kotiapulaisesta, joka oli ”niin viimeisen päälle sottapytty.  – – Isoäiti uskoikin pitkään, että hän oli neekeri, niin mustaihoinen hän oli, mutta pesunkestävää likaa se vain oli.”.

P. L. Travers mukautui jo 1960-luvulla yleisen painostuksen alla muokkaamaan Mary Poppins -lastenromaaniaan (1934). Teos suomennettiin vain parin vuoden viipeellä ja vuoden 1936 suomennoksessa tutustutaan muun muassa palmulehdossa asustavaan, valkoihoista vauvaa kummastelevaan ”neekerirouvaan”, joka kehottaa laittamaan vähän kenkävoidetta vauvan poskille. 

Rasismisyytösten lisääntyessä 1980-luvulla Travers kirjoitti kohtauksen kokonaan uudelleen. "Neekerirouvan" tilalle hän vaihtoi päähenkilöksi viidakossa elävän linnun, hyasinttiaran, ja näin ihonväriin liittyvä kiistanalainen rinnastus poistui kokonaan. Tämä uusi kohtaus ilmestyi ensi kerran suomeksi vasta vuonna 2010 Marika Maijalan uudelleen kuvittamassa Jaana Kapari-Jatan uudessa suomennoksessa.

Isobritannialaisen Roald Dahlin lastenromaanin Charlie and the Chocolate Factory (1964, suom. Jali ja suklaatehdas, 1971) uudelleen kuvitetussa ja Nina Pitkäsen muokkaamassa suomennoksessa Sulo ja suklaatehdas (Otava 1998) päädyttiin sitä vastoin toisenlaiseen ratkaisuun. 

Umppa-Lumpat vyöryttävät valtavaksi mustikkapalloksi paisunutta Orvokkia mehustamoon. Quentin Blaken kuvitusta Roald Dahlin lastenromaaniin Sulo ja suklaatehdas, Otava 1998. 

Uuteen laitokseen otettiin mukaan pari aiemmasta suomennoksesta karsittua sivua, joissa kuvaillaan herra Vonkan suklaatehtaassa työskentelevää tummaihoista Umppa-Lumppien heimoa. Dahlin teoksen ilmestyessä 1960-luvulla kirjailijaa syytettiin tämän kotimaassa kovin sanoin rasismista, sillä Umppa-Lumpat nähtiin liian räikeänä muistutuksena brittiläisestä siirtomaaherruudesta.

Yhdysvalloissakin  on vähän aikaa sitten taitettu peistä lasten- ja nuortenklassikoista. Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn -romaanista  (1884, 1. suom. Huckleberry Finnin seikkailut, 1904) on toimitettu kielellisesti uudistettu laitos, jossa muun muassa romaanissa yli 200 kertaa esiintyvä nigger on korvattu sanalla slave ja sana injun on muutettu muotoon Indian. 

Menettelyä on perusteltu sillä, että editoinnin ansiosta kirjaa voitaisiin jälleen käyttää koulujen kirjallisuuden opetuksessa. Editointi on herättänyt kuitenkin pahennusta erityisesti Twainin tuotantoa ihailevissa aikuisissa, koska heidän mielestään teokset kertovat omasta ajastaan ja sellaisina puhuvat myös omaa karua kieltään Yhdysvaltain verisestä historiasta ja orjakaupasta. 

Twainin käyttämä tietoinen ironia vaatiikin opettajia paneutumaan teoksen historiallisten taustojen selvittämiseen eri-ikäisille oppilaille heidän kehitystään ja historiatietojaan vastaavalla tavalla.    

Jokainen lastenkirja on aina oman aikansa peili ja suodattaa näin myös ilmestymisaikansa tai varhemman ajan kasvatusihanteita, moraalista eetosta ja yhteiskunnallista ajankuvaa. 

Aikuisen kasvattajan –ja kustantajan –  kannalta kirjojen modernisointi on tietysti helppo ratkaisu, mutta rouva Huu tahtoisi luottaa myös lasten ymmärrykseen erilaisten nyanssien tulkitsijana. 

Lastenkirjakin on aina historiallinen aikamatka, joka voi herättää monenlaisia ajatuksia menneestä ja nykyhetkestä ja tulevasta.