"Pojat ne tanssivat ajan rajalla kuin trapetsilla ja aina välillä lanka katkeaa"

Seita Vuorela: Karikko. Kuvittanut Jani Ikonen. 357 sivua. WSOY 2012.

Jos pitäisi nimetä  tämän vuoden tunnelmaltaan vangitsevin teos, se olisi eittämättä Seita Vuorelan (aik. Parkkola) Karikko. Se on hyvällä tavalla itseriittoinen ja oudosta lumouksestaan tietoinen teos, joka on tarkoitettu kaikille niille, jotka eivät halua valmiiksi pureskeltua luettavaa. 

Vuorela on hyvin epäsuomalainen kirjailija.  Hän on hyvä todiste siitä, että  kansainvälistä fantasiabuumia voi hyötykäyttää omiin taiteellisesti kunnianhimoisiin pyrkimyksiin tavalla, joka uudistaa koko lajityyppiä merkittävästi. Vuorela on myös läpäissyt vaikeasti ylitettävän kynnyksen ja saanut romaanejaan Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille.

Vuorelan tyyliä on luonnehdittu maagiseksi realismiksi. Hänen luomansa miljööt ovat osin täysin absurdeja ja taianomaisia. Esimerkiksi aiempi Usva  (2009) sijoittui Tavaratalon materiankylläiseen ja oikeasta elämästä tyystin vieraantuneeseen maisemaan.

Karikon miljöö ammentaa rappiosta ja vääjäämättömästä tuhoutumisen ja luopumisen tunnoista – Vuorelan tekstissä haisee merilevistä nouseva tunkka ja löyhkä, kosteiden tilojen homeen, siitä tuntee ruosteen syövyttämät pinnat ja tuntee ammoin hylättyjen asuntojen melankolian.

Romaanin maisemana on nukkavieru leirintäalue, jonne Mitja äitinsä ja isoveljensä kanssa parkkeeraa perheen matkailuauton, tarkoituksena yöpyä siellä vain yön yli. Auto menee rikki ja pistäytyminen venyy ennalta suunniteltua pidemmäksi. 

Karikosta on vaikea kirjoittaa paljastamatta romaanin jännitteen kannalta olennaisia asioita ja teemoja. Sen keskiössä on kuitenkin perhe, eripariset veljekset, 14-vuotias Mitja ja pari vuotta vanhempi Waldemar, heidän verisiteensä, mutta  myös luopuminen, suru ja syyllisyys. Vuorela rakentaa juonta pala-palalta, takautumien, vihjeiden, irrallisten palasten mosaiikkina. Tekniikka on lukijalle melko haasteellinen, mutta palkitseva.

Kertojana on pääasiassa Mitja, joka ottaa ystävällisesti huomion myös lukijaan ja puhuttelee tätä välillä, ikään kuin kannustaen, että tästä monipolvisesta ryteiköstä kyllä selvitään:

Etenen järjestyksessä, muuten te ette ymmärrä rannan tapahtumia. Te tarvitsette jokaisen askeleen epävarmalla suolla kuten minäkin. Te tarvitsette kaikki kompastumiset ja horjahdukset, jotka minä olen kompastunut ja horjahtanut. Ihan niin kuin minun täytyy astua uudelleen jokainen askel että muistaisin.

Mitja tutustuu pian leirintäalueen liepeillä maleksiviin poikiin, hylkyihin, jotka tuntuvat olevan merkillisellä tavalla Hotelli Horisontissa asuvan Tytön pauloissa.

Tyttö on yksin tässä hotellissa, joka ei ole hotelli enää. Välillä häneen iskee alakulo. Silloin hänen on vaikea keskittyä valmistelemaan juhlaa lähtijöille. Se on tavallaan surullista. Tyttö leikkaa lehdistä kuolinilmoituksia. Kesken kaiken kuolleita lapsia. Usein sellaiset lapset lähtevät vaeltamaan. Sitä tapahtuu tälläkin rannalla.

Karikolle on helppoa etsiä taustatekstejä ja -romaaneja, joiden teemat toistuvat omintakeisessa tarinassa. Vuorelan romaanin voi lukea eräänlaisena William Goldingin Kärpästen herran modernina toisintona tai Alexander Mellin (Tammi 2010) Lapsihallituksen tai Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian (WSOY 2008–2010) kaltaisena modernina moraliteettina nyky-yhteiskunnan monista raskaista vaatimuksista, joita yksilöön kohdistetaan.

Kaiken ytimessä Karikossa on Siilo ja siellä sattuneet traagiset tapahtumat, jotka ratkeavat aivan tarinan lopussa. Näiltä osin Vuorelan romaani vertautuu myös islantilaisen Fridrik Erlingssonin Ritari Benjamin Kyyhkyseen (Otava 1996). 

Vuorela on omistanut kirjansa  nuorena kuolleelle pojalle,  Nikolasille, joten teoksen syntyyn lienevät vaikuttaneet myös todelliset, kirjailijaa koskettaneet tapahtumat.

Kovan paikan tullen ihmisessä tapahtuu jotain outoa, sen minä koin tuolla hetkellä, kun palava luoto kehysti surunäytelmän keskiöön joutunutta elämääni. Kun jotain peruuttamatonta tapahtuu, ja siitä minulla tosiaan on kokemusta, ihminen katoaa itseltään. Hän saattaa esimerkiksi toimia kuin kone. Jos hän on hetkeä aikaisemmin soutanut, hän soutaa edelleen. Viimeinen onnettomuutta edeltävä ajatus jää junnaamaan päälle kuin säe biisissä.

Karikon voi tulkita myös lähitulevaisuuteen sijoittuvaksi dystopiaksi sikäli, että maailmanlopun tunnelmat väijyvät taustalla monin eri tavoin. Vanhemmat näyttäytyvät – osin juonenkin kannalta hyvin perustein – värjyvinä, lähes läpikuultavina ja tahdottomina hahmoina, joilla ei ole enää todellista auktoriteettia ja kosketuspintaa lapsiinsa.

Vuorela kutoo tarinaan vanhoja myyttejä, esim. kreikkalaista tarustoa ja suomalaista muinaisuskoa Tuonen tytön hahmossa sekä klassisia satuja, eritoten H. C. Andersenin Villijoutsenet-sadun, jossa sisar kutoo veljilleen paitoja ja uhraa samalla itsensä, jotta veljet vapautuisivat lumouksesta ja saisivat ihmisen muotonsa takaisin.  Etsimättä mieleen tulee myös J. M. Barrien Peter Pan ja kadonneet pojat.

On kiinnostavaa ja kutkuttavaa, että sadut pilkahtelevat nykyisin tämän tästä suomalaisissa nuortenromaaneissa: esim. Lotta-Liisa Joelssonin Vivikassa (Arthouse 2012), Salla Simukan kirjaparissa Jäljellä ja Toisaalla (Tammi 2012) – ja vielä näkyvämmin Simukan tulevassa, keväällä alkavassa Lumikki-jännitystrilogiassa, jonka aloittaa Punainen kuin veri (Tammi 2013).

Karikko on saanut aivan oikeutetusti, kaksoisluokituksen: nuorille ja aikuisille. Jani Ikosen kansikuva on tähän kahden yleisön palveluun huipputyylikäs ja visuaalisesti heti huomion vangitseva. Romaanin taitekohdissa on myös Ikosen mustavalkoisia, valokuvamaisia piirroksia, jotka ovat tulkittavissa mielenmaisemiksi.   

Niukin-naukin vai yllin-kyllin?

Johanna Venho & Annastiina Syväjärvi: Yllin kyllin. 28 sivua. WSOY 2012. Graafinen suunnittelu Annastiina Syväjärvi.

Kulutushysteria ja tavaranpaljous ei juurikaan näy lastenkirjoissa. Ajatellaanpa vaikka Kristiina Louhen Aino- ja Tomppa-kirjoja, joissa vallitsee niukka ja Steiner-pedagogisesti esteettinen linja, mitä tulee lapsiperheen leluihin ja  kodin sisustukseen.

 

Tämä lastenhuoneen interiööri on selvässä vaikutevelassa Ilon Wiklandin kuvituksista löytyville lukuisille ruotsalaisille lastenhuoneille. Salla Savolaisen kuvitusta Riina Katajavuoren kirjaan Mennään jo kotiin. Tammi 2007. 

Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo kotiin –kuvakirjassa (Tammi 2007) tosin on ahtaitakin lapsiperheiden koteja, joissa tavarat ovat kodikkaasti sikin-sokin ja mullin-mallin.

Johanna Venho ja Annastiina Syväjärvi nostavat asian kuitenkin niin sanotusti pöydälle. Yllin kyllin kertoo osin samoista särmikkäistä eläinhahmoista kuin tekijäparin aiempi Kissanpissa (WSOY 2011).

Kyllin huone on jo muuttopäivänä kaaoksessa. Annastiina Syväjärvi on levittänyt koko pikkutyttöyden ytimen pienine tilpehööreineen huoneen lattialle. Syväjärven kuvitusta Johanna Venhon kuvakirjaan Yllin kyllin (WSOY 2012).

Kylli-koira perheineen muuttaa kerrostalosta omakotitaloon. Uusi koti tuntuu vieraalta, kun se on täynnä pahvilaatikoita. Muuton jälkeistä ahdistusta ja vierauden tuntua Kylli purkaa vanhempiinsa ja mankuu uutta puhuvaa ponilelua itselleen. 

Äidin mielestä ei voi aina saada kaikkea mitä haluaa. Tosin saman tien äitikin haaveilee hankkivansa uuden valkoisen sohvan nuhjautuneen vanhan sohvan tilalle.

Kylliä aikuisten tohotus kyllästyttää, ja hän lähtee ulos. Raikkaassa pakkasilmassa onkin äkkiä hauska katsoa uutta kotia ulkoa päin ja huomata kuinka viihtyisältä sisältä loistavat valot näyttävät.

Tavarakaaoksen jälkeen Kyllin mieli lepää uutta kotitaloa ja sisältä huokuvaa lämmintä valoa katsellessa. Annastiina Syväjärven kuvitusta kuvakirjaan Yllin kyllin (WSOY 2012).  

Pulkkamäessä Kylli tutustuu myös Oiva-oravaan, joka näyttää oman salamajansa. Siellä on upea käpytalli hevosineen!

Johanna Venhon teksti on lapsentahtista ja mikä parasta, tekstiosuudet ovat riittävän lyhyitä ja ne on taitettu aukeamille sopivina kokonaisuuksina, jotka seurustelevat yksi-yhteen Syväjärven runsaiden kuvien kanssa. 

Syväjärven omintakeista tyyliä voisi luonnehtia retro-ornamentiikaksi. Sininen väri tiukkuu pakkasta, keltainen huokuu lämpöä , vaaleanpunainen tyttöenergiaa ja valkoinen rajaa näitä värejä rauhoittaen kokonaisuutta.

Jo hiljalleen lukutaitoa haltuunsa ottavalle lapselle kuviin on siroteltu myös lyhyitä tekstipätkiä esim. pahvilaatikoihin ja kuvista löytyy usein pieniä puhekuplia. Hauskasti ja tilan käytön kannaltakin oivaltavasti tarina alkaa heti sisäetukannesta, jossa muuttokuorma saapuu Kyllin uuden kodin ovelle. 

Tarina lähtee liikkeelle jo ensimmäiseltä aukeamalta. Vasemmalla Kyllin muuttokuormaa tarkkailee Oiva-orava, josta tulee kirjan mittaan Kyllin uusi ystävä. Annastiina Syväjärvi leikittelee mittasuhteilla lumihiutaleiden ja käpyjen kokoa paisuttelemalla kuvakirjassa Yllin kyllin (WSOY 2012).

Ja viisaasti, ilman sormenheristystä, Venho ja Syväjärvi osoittavat, että yhteisiin leikkeihin ei aina tarvitakaan niitä sesonkileluja. Tärkeintä on yhteinen mielikuvitus ja yhdessä olemisen riemu.

Rouva Huulle tuli Yllin kyllin –kuvakirjaa lukiessa hauska muistuma oman lapsuuden lukuelämyksestä, Leena ja Inari Krohnin Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1973). "Tavaran Taara" -kertomuksen keskiössä on perheenäiti, joka rakastaa tavaraa enemmän kuin miestään ja lapsiaan:

Juoksuaskel-hyppy olisi Taaran olohuoneessa ollut mahdoton suoritus. Mikäli siellä ylipäänsä aikoi liikkua, oli vedettävä vatsa selkärankaan ja pujoteltava kylkimyyryä tammisten, tiikkisen ja jakarandapuisten sohvakalustojen viidakossa. Varjelkoon sitä vetoketjujen ja silkkikerrastojen, nuppineulakansioiden ja joustosukkahousujen määrää, mikä romahti niskaan nurkkakaapista, jos onnettomuudeksi sattui avaamaan sen oven.

Inari Krohn visuaalistaa Tavaran Taaran kodin esinemaailmaa. Nykypäivän näkökulmasta Taaran mieltymykset ovat kirppari- ja retrotyyliä parhaimmillaan! Kuvitusta Leena Krohnin kertomuskokoelmaan Tyttö joka kasvoi, Tammi 1973.

Taaran mies lapsineen on jo aikapäiviä sitten muuttanut ullakolle, sillä asuinhuoneistossa ei enää ole tilaa normaaliin elämiseen. 

Eräänä päivän Taaran päässä niin sanotusti kilahtaa ja hän rahtaa kaiken tavararyönän ulos. Hän päättää lahjoittaa omaisuutensa sitä oikeasti tarvitseville. 

Ja niin Tavaran Taarasta tuli Taara vain.

Ihmeiden aika… ei se ole ohi!

Hannele Huovi: Ihme juttu! Runoja isoista ja pienistä ihmeistä. Kuvittanut Karoliina Pertamo. 48 sivua. Kirjapaja 2012. Taitto Iiris Kallunki.

Hannele Huovi lukeutuu yhdessä Jukka Itkosen ja Maria Vuorion kanssa suomalaisen lastenlyriikan ihmettelijöiden joukkoon. Huovi kyykistyy pienimmänkin kastepisaran ääreen ja kiteyttää runossa koko maailmankaikkeuden olevaisuuden lapsen tajuttavaan ja huikaisevaan muotoon.

Uusin runokokoelma onkin saanut nimekseenkin Ihme juttu. Runoja isoista ja pienistä ihmeistä. Se on samaa sukua Huovin varhaistuotannon, Salaperäisen rasian, (1985 Weilin+Göös) kanssa.

Huovi elollistaa luontoa, ihmettelee silmujen puhkeamista, talven valoa, eläinten ominaisuuksia ja ihmisen pienuutta luonnon suuruuden edessä.

Vaikka nykylasten luontosuhteesta on oltu jo pidemmän aikaa huolissaan, niin Huovi uskoo lapsen ja luonnon kumppanuuteen väkivahvasti. Runossa ”Matti meni metsään” poika jopa konkreettisesti juurtuu puuksi metsään!

Lastenlyriikassa metsä on lapselle usein lohduttava syli, johon lapsen on hyvä paeta murheitaan tai huoliaan. Karoliina Pertamon metsä on valoisa ja kutsuva lehtimetsä. Pertamon kuvitusta Hannele Huovin runokokoelmaan Ihme juttu!, Kirjapaja 2012. 

Runo ”Ihmekirjoitus” asettuu hauskan perinnetietoisesti jatkumoksi Immi Hellénin runolle ”Luonnonkirjaa lukemassa”, joka alkaa säkeillä:

Ukki on luvannut viedä Mirjan/ lukemaan lehviä luonnonkirjan./ Suuntaavat kulkunsa metsäteille,/ poluille, kukkakumpareille. – –

Huovin runossa lapsi liikkuu luonnossa itsenäisesti, ilman ohjeistavaa ja tietävää aikuista:

Tänään luen ihmekirjaa,/ koukeroa, vänkyrää,/ kummallista kirjoitusta, / jonka joku ymmärtää. – –

Hauskasti Huovi myös uudistaa vanhojen leikkilorujen perinnettä, esimerkiksi ”Virvon varvon” –lorussa on hyvinkin potentiaalia joko syrjäyttää tai tulla tutun virpomislorun varteenotettavaksi vaihtoehdoksi:

Virvon, varvon sinut täällä,

kevätpajun oksanpäällä,

kiedon valonsäteisiin,

käärin tuulta purjeisiin.

Tunteet suorin siloiseksi,

mielen kampaan iloiseksi.

Koko vuoden että jaksat

– hymylläsi palkan maksat!

”Kukkaviikko” on myös mainio vastine iänikuiselle ”maanantaina makkarat tehtiin-” leikkilorulle. Kielellistä näppäryyttä ja hoksaavuutta testaa hauskasti Aapo ja Ville- kysymys- ja vastausruno.

Vähän aikaa sitten valitin Lastenkirjahyllyssä sauna-aiheisen lastenkirjallisuuden vähäisyyttä. Runo ”Saunatontun löylykoulu” on lajissaan yliveto löylynheittoloru, jonka toivoisi vakiintuvan kaikkien kotisaunojen lauteille! (Ja tällä viikolla hyllyssä esillä olleessa Konstan leirikoulu –lastenromaanissa oli siinäkin saunaperinteet esillä!)

Talvisia tunnelmia runoissa Löylykoulu ja Talvimummo, Karoliina Pertamon kuvitusta Hannele Huovin runoihin kokoelmassa Ihme juttu!, Kirjapaja 2012. 

Monet Huovin tunnelmalliset, visuaalisesti vahvat runot kuulee heti mielessään sävellettyinä, esim. ”Talvimummo”, ”Kaikki laulaa tavallaan” ja ”Valonsäde”. Huovi onkin tehnyt paljon yhteistyötä Sibelius-Akatemian lehtorin, musiikkikasvattaja Soili Perkiön kanssa. Kenties näitäkin runoja jo piankin kuullaan sävelten siivittämänä?

Ihme juttu! on tuiki tarpeellinen hiljentymiskirja ja ihmettelykirja. Nykylapsi tarvitsee hektisen arjen vastapainoksi tunnelmarunoja, jotka antavat luvan makustella sanoja, kummastella pieniä ihmeitä, joista tuumailun jälkeen kasvaa huimia seikkailuja.

Ihme tämäkin: lapsi kuvittelee isänsä leijaksi taivaalle - kenties vapaana kaikista työn ja arjen kurimuksista? Karoliina Pertamon kuvitusta Hannele Huovin lastenrunokirjaan Ihme juttu!, Kirjapaja 2012. 

Runossa ”Leija” lapsi fantasioi tekevänsä isästä leijan. ”Pörtsikkä” on puutarhassa lymyilevä jättimäinen ahnas toukka, joka syö kaiken vastaan tulevan.

Karoliina Pertamon kuvitus on samanaikaisesti herkkä ja räväkkä. Värikylläisyys ja tyylitellyt muodot ovat Pertamon valtteja. 

Pieni sininen otus elää omaa itsellistä elämäänsä monilla aukeamilla lasten iloksi. Lastenrunokokoelmissa kuvittaja joutuu monen haasteen eteen  sitoessaan aukeamille pari tai kolmekin  erilaista runoa kekseliäästi taittoon, väritykseen ja rytmiin liittyvillä ratkaisuilla, jotka tekevät aukeamista levollisia ja miellyttäviä katseluelämyksiä. Hyvä kuvitus pysähdyttää lapsen runon ääreen pidemmäksikin aikaa, ja näin käy Pertamon kuvia katsoessa kerran jos toisenkin. 

Runokirjan ulkokirjallisena bonuksena on, että sen tuotosta osa menee Yhteisvastuu-keräykseen.