"Pojat ne tanssivat ajan rajalla kuin trapetsilla ja aina välillä lanka katkeaa"

Seita Vuorela: Karikko. Kuvittanut Jani Ikonen. 357 sivua. WSOY 2012.

Jos pitäisi nimetä  tämän vuoden tunnelmaltaan vangitsevin teos, se olisi eittämättä Seita Vuorelan (aik. Parkkola) Karikko. Se on hyvällä tavalla itseriittoinen ja oudosta lumouksestaan tietoinen teos, joka on tarkoitettu kaikille niille, jotka eivät halua valmiiksi pureskeltua luettavaa. 

Vuorela on hyvin epäsuomalainen kirjailija.  Hän on hyvä todiste siitä, että  kansainvälistä fantasiabuumia voi hyötykäyttää omiin taiteellisesti kunnianhimoisiin pyrkimyksiin tavalla, joka uudistaa koko lajityyppiä merkittävästi. Vuorela on myös läpäissyt vaikeasti ylitettävän kynnyksen ja saanut romaanejaan Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille.

Vuorelan tyyliä on luonnehdittu maagiseksi realismiksi. Hänen luomansa miljööt ovat osin täysin absurdeja ja taianomaisia. Esimerkiksi aiempi Usva  (2009) sijoittui Tavaratalon materiankylläiseen ja oikeasta elämästä tyystin vieraantuneeseen maisemaan.

Karikon miljöö ammentaa rappiosta ja vääjäämättömästä tuhoutumisen ja luopumisen tunnoista – Vuorelan tekstissä haisee merilevistä nouseva tunkka ja löyhkä, kosteiden tilojen homeen, siitä tuntee ruosteen syövyttämät pinnat ja tuntee ammoin hylättyjen asuntojen melankolian.

Romaanin maisemana on nukkavieru leirintäalue, jonne Mitja äitinsä ja isoveljensä kanssa parkkeeraa perheen matkailuauton, tarkoituksena yöpyä siellä vain yön yli. Auto menee rikki ja pistäytyminen venyy ennalta suunniteltua pidemmäksi. 

Karikosta on vaikea kirjoittaa paljastamatta romaanin jännitteen kannalta olennaisia asioita ja teemoja. Sen keskiössä on kuitenkin perhe, eripariset veljekset, 14-vuotias Mitja ja pari vuotta vanhempi Waldemar, heidän verisiteensä, mutta  myös luopuminen, suru ja syyllisyys. Vuorela rakentaa juonta pala-palalta, takautumien, vihjeiden, irrallisten palasten mosaiikkina. Tekniikka on lukijalle melko haasteellinen, mutta palkitseva.

Kertojana on pääasiassa Mitja, joka ottaa ystävällisesti huomion myös lukijaan ja puhuttelee tätä välillä, ikään kuin kannustaen, että tästä monipolvisesta ryteiköstä kyllä selvitään:

Etenen järjestyksessä, muuten te ette ymmärrä rannan tapahtumia. Te tarvitsette jokaisen askeleen epävarmalla suolla kuten minäkin. Te tarvitsette kaikki kompastumiset ja horjahdukset, jotka minä olen kompastunut ja horjahtanut. Ihan niin kuin minun täytyy astua uudelleen jokainen askel että muistaisin.

Mitja tutustuu pian leirintäalueen liepeillä maleksiviin poikiin, hylkyihin, jotka tuntuvat olevan merkillisellä tavalla Hotelli Horisontissa asuvan Tytön pauloissa.

Tyttö on yksin tässä hotellissa, joka ei ole hotelli enää. Välillä häneen iskee alakulo. Silloin hänen on vaikea keskittyä valmistelemaan juhlaa lähtijöille. Se on tavallaan surullista. Tyttö leikkaa lehdistä kuolinilmoituksia. Kesken kaiken kuolleita lapsia. Usein sellaiset lapset lähtevät vaeltamaan. Sitä tapahtuu tälläkin rannalla.

Karikolle on helppoa etsiä taustatekstejä ja -romaaneja, joiden teemat toistuvat omintakeisessa tarinassa. Vuorelan romaanin voi lukea eräänlaisena William Goldingin Kärpästen herran modernina toisintona tai Alexander Mellin (Tammi 2010) Lapsihallituksen tai Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian (WSOY 2008–2010) kaltaisena modernina moraliteettina nyky-yhteiskunnan monista raskaista vaatimuksista, joita yksilöön kohdistetaan.

Kaiken ytimessä Karikossa on Siilo ja siellä sattuneet traagiset tapahtumat, jotka ratkeavat aivan tarinan lopussa. Näiltä osin Vuorelan romaani vertautuu myös islantilaisen Fridrik Erlingssonin Ritari Benjamin Kyyhkyseen (Otava 1996). 

Vuorela on omistanut kirjansa  nuorena kuolleelle pojalle,  Nikolasille, joten teoksen syntyyn lienevät vaikuttaneet myös todelliset, kirjailijaa koskettaneet tapahtumat.

Kovan paikan tullen ihmisessä tapahtuu jotain outoa, sen minä koin tuolla hetkellä, kun palava luoto kehysti surunäytelmän keskiöön joutunutta elämääni. Kun jotain peruuttamatonta tapahtuu, ja siitä minulla tosiaan on kokemusta, ihminen katoaa itseltään. Hän saattaa esimerkiksi toimia kuin kone. Jos hän on hetkeä aikaisemmin soutanut, hän soutaa edelleen. Viimeinen onnettomuutta edeltävä ajatus jää junnaamaan päälle kuin säe biisissä.

Karikon voi tulkita myös lähitulevaisuuteen sijoittuvaksi dystopiaksi sikäli, että maailmanlopun tunnelmat väijyvät taustalla monin eri tavoin. Vanhemmat näyttäytyvät – osin juonenkin kannalta hyvin perustein – värjyvinä, lähes läpikuultavina ja tahdottomina hahmoina, joilla ei ole enää todellista auktoriteettia ja kosketuspintaa lapsiinsa.

Vuorela kutoo tarinaan vanhoja myyttejä, esim. kreikkalaista tarustoa ja suomalaista muinaisuskoa Tuonen tytön hahmossa sekä klassisia satuja, eritoten H. C. Andersenin Villijoutsenet-sadun, jossa sisar kutoo veljilleen paitoja ja uhraa samalla itsensä, jotta veljet vapautuisivat lumouksesta ja saisivat ihmisen muotonsa takaisin.  Etsimättä mieleen tulee myös J. M. Barrien Peter Pan ja kadonneet pojat.

On kiinnostavaa ja kutkuttavaa, että sadut pilkahtelevat nykyisin tämän tästä suomalaisissa nuortenromaaneissa: esim. Lotta-Liisa Joelssonin Vivikassa (Arthouse 2012), Salla Simukan kirjaparissa Jäljellä ja Toisaalla (Tammi 2012) – ja vielä näkyvämmin Simukan tulevassa, keväällä alkavassa Lumikki-jännitystrilogiassa, jonka aloittaa Punainen kuin veri (Tammi 2013).

Karikko on saanut aivan oikeutetusti, kaksoisluokituksen: nuorille ja aikuisille. Jani Ikosen kansikuva on tähän kahden yleisön palveluun huipputyylikäs ja visuaalisesti heti huomion vangitseva. Romaanin taitekohdissa on myös Ikosen mustavalkoisia, valokuvamaisia piirroksia, jotka ovat tulkittavissa mielenmaisemiksi.