Yhteistyöllä toki aina selvitään, mutta…

Ursula Vuorenlinna: Suuri pyörätuoliseikkailu/ Det stora rullstoläventyret. Kuvitus/ Illustration Victor Bäck. 96 sivua. Scriptum 2012.

Ursula Vuorenlinna (s. 1960) on lähtöisin Vaasasta ja asuu nyttemmin Helsingissä. Vuorenlinna on ammatiltaan kielenkääntäjä ja hän pitää erityisenä rikkautena maamme kaksikielisyyttä.

Kolme Vuorenlinnan aiempaa suomen- ja ruotsinkielellä samaan niteeseen sidottua ns. kääntökirjaa, Kymmenen-tuhatta-kolmen tarina ; Historien om tio-tusen-tre; Kuinka Pellervo perhosentoukka huijasi kuolemaa = Hur fjärilslarven Fjalar lurade döden ja Kuinka kävi kun Heino heinäsirkka halusi perustaa orkesterin = Hur det gick när gräshoppan Grels skulle bilda en orkester, ovat ilmestyneet omakustanteina. 

Viime vuoden kääntökirjauutuus on tullut julki Scriptum-kustantamon kautta.

Vanhoista eläinsaduista ja -saturomaaneista tutulla tavalla Vuorenlinna hyödyntää allegoriaa käsitellessään monia nykyhetken ilmiöitä lapsentajuisessa muodossa. 

Muurahaiset ovat olleet opettavaisessa lastenkirjallisuudessa suosittuja mannekiineja ahkeruudelle ja joukkovoimalle aina Aisopoksen "Heinäsirkka ja muurahainen" -faabelista alkaen.  

Hiljattain on ilmestynyt myös kaksi erilaista kuvitusta  Zacharias Topeliuksen "Muurahainen lääkärissä" -sadusta Kristina Segergrantzin ja Aleksander Lindebergin Lindebergin kuvittamina kuvakirjoina Muurahainen lääkärissä ja Muurahainen, joka lähti lääkäriin (WSOY 2005 ja 2011; molemmat on arvioitu taannoin Lastenkirjahyllyssä). 

Hiukan vanhempi kuriositeetti on Kristiina Taivalvuon, Jyrki Joensuun ja Auvo Taivalvuon muurahaiskuvakirja Caru (Lasten Keskus 1981), jonka innoittamana Arabia on tehnyt jopa seinälautasia. Caru on seikkaillut aikoinaan myös tv:n lastenohjelmissa!

Rouva Huu kiinnostui Vuorenlinnan kirjasta aluksi sen nimen perusteella. 

Liikuntavammaisista ei nimittäin ole viime vuosina lasten- ja nuortenkirjoissa juurikaan kirjoitettu.  Äkkiseltään muistuu mieleen vain Reuhurinteen alakoulun oppilas Verneri Tuula Kallioniemen kirjasta Kaahailua ja kepposia (Otava 2011) ja Terhi Rannelan Jäämeri, jäähyväiset ja minä -nuortenkirjan (Otava 2010) 17-vuotias Ilari, jotka molemmat liikkuvat pyörätuolilla. CP-vammainen Ykä on yksi Tuula Kallioniemen Rottaklaanin (Otava 2005) sankareista ja liikauttelee hyvää tekevästi poikaporukan ennakkoluuloja. 

Aihe ei siis enää taida olla trendikäs siinä määrin kuin vielä 1970–1980-luvulla, jolloin ilmestyi paljonkin lastenkirjoja kehitysvammaisista tai liikuntavammaisista lapsista tai nuorista. Niiden tarkoituksena oli hälventää ennakkoluuloja ja lisätä suvaitsvaisuutta.

Ruotsalaisessa kuvakirjassa koulutyttö esiintyy aktiivisena ja tasa-arvoisena muihin luokkatovereihinsa nähden. Mariaa ei jätetä yksin liikuntavammansa takia ja kaikki miettivät yhdessä, kuinka esteettömyyttä voitaisiin lisätä koulun eri tiloissa. Margareta Bergner Samuelssonin kuvitusta Jan Lundbergin kuvakirjaan Maria on liikuntavammainen (Gummerus 1980). 

Vuorenlinnan kirjan päähenkilönä on jo esikoisteoksesta tuttu kekomuurahainen, Kymmenen-tuhatta-kolme. Muurahaisyhteisön hektinen elämä on käynyt sille kestämättömäksi. Se on muuttanut rohkeasti omilleen ja  löytänyt elämälleen uutta sisältöä. Uuden elämän symbolina se myös nimeää itsensä uudelleen Meeriksi.    

Suuren pyörätuoliseikkailun kuvitus  on viehättävän yksinkertaista ja 
taltioi hauskasti eläinten tunnelmia: tässä Meeri ja uudelleen nimetty onnetomuudessa vammautunut  Milli rentoutuvat rankan marjanhakureissun jälkeen. Viktor Bäckin kuvitusta Ursula Vuorenlinnan Suureen pyörätuoliseikkailuun (Scriptum 2012). 

Meeri on sosiaalisesti herkkä ja oikeudentuntoinen. Puolukkametsältä palatessaan se kuulee avunhuudon. Läheisen muurahaiskeon työmuurahainen on jäänyt männynkävyn alle ja loukkaantunut vaikeasti. Meeri tarttuu toimeen ja saa yksinään kammettua kävyn pois loukkaantuneen päältä:

Viisitoista-tuhatta oli likainen ja rikkinäinen, mutta kaikkein pahinta oli, että sen takajalat olivat ihan litteät. Se yritti kävellä, mutta litteät jalat raahautuivat perässä, tekivät uria hiekkaan ja saivat muurahaisen tuupertumaan itkuiseksi pieneksi kasaksi.

Toimelias Meeri ei jää tilannetta surkuttelemaan, vaan rakentaa pyörätuolin puolukasta, kävyn suomusta ja ruohonkorsista. Meerin yllätykseksi kekomuurahaiset eivät suostukaan ottamaan toveriaan takaisin kekoon:

– – ”Tiedät aivan hyvin mitä tapahtuu, jos otamme sen kekoon. Huomenna, kun kuningatar näkee sen, siitä tulee toukkien ruokaa. Kuningatar ei siedä vammaisia.”

Toisaalla kuvataan Meerin ristiriitaisia tunteita Milliin ja annetaan ymmärtää että toinen on vain taakaksi:

Meerin katse liikkui Millin jalkojen yli. Ne olivat vieläkin litteät. Todennäköisesti ne eivät enää parantuisi. Se merkitsi, että Milli olisi Meerin riesana ainiaaksi. Sehän oli luvannut, ettei ajaisi Milliä tiehensä, elleivät jalat parantuisi. Yleensä Meeri piti lupauksensa. Koska Milli oli Meeriä nuorempi, se varmaan eläisi kauemmin. Niin pitkälle Meeri ei ollut ajatellut, kun se suurin elein oli tullut luvanneeksi, että Milli saisi jäädä. Ei Meeri ollut ajatellut, että ne asuisivat yhdessä joka päivä elämän loppuun.

Vaikka tarina tähtää yksilön ja yhteisön tasolla suvaitsevaisuuteen, niin tällainen vamman mukaan leimaaminen ja toisten hyväntahtoisuuden varaan alistuminen tuntuu silti aika tylyltä ratkaisulta nykypäivän lastenkirjassa.

Päälle päätteeksi kuningatarmuurahainen häätää kaikki työteholtaan huonot tai liian vanhat muurahaiset pois keostaan, ja nämä pakenevat Meerin luokse. Meerin neuvokkuuden ansiosta perustetaan kaatuneen puun kantoon uusi yhteisö.

Muurahaisten voima on yhteishengessä ja uurastuksessa. Keostaan häädetyt eläkeläiset tai taidoiltaan vajavaiset muurahaiset perustavat uuden yhteisön. Viktor Bäckin kuvitusta Ursula Vuorenlinnan Suureen pyörätuoliseikkailuun (Scriptum 2012).

Suuren pyörätuoliseikkailun valttina on aikuista kiinnostavan, rivien välistä löytyvän yhteiskuntakritiikin lisäksi lasta viehättävät detaljit lilliputtieläinyhteisön monista askareista. 

Vuorenlinna pyrkii pitäytymään luonnontieteellisissä faktoissa eikä juurikaan siloittele luonnon julmia lakeja esim. kohtauksessa, jossa uutta yhteisöä uhkaava muurahaiskorennon toukka, muurahaisleijona, saa tukehtua hengiltä hiekkakuoppaan.

Kääntökirjanimitystä käytetään usein kirjasta, jonka tarina tarjoaa kaksi erilaista ratkaisua tai juonenkäännettä. Kääntöefekti tehostaa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja tai näkökulmia. 

Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto 2012) on yksi uusimmista kotimaisista kääntökirjoista ja rouva Huulle tulee mieleen aiemmasta tarjonnasta ainakin nämä mainiot kääntökirjat: Annegert Fuchshuberin Satu hiirulaisesta: Satu jättiläisestä (Weilin+Göös 1984) ja Katja Reiderin & Jutta Bückerin Roosa ja Tryffeli: kertomus rakkaudesta (Bazar 2005). 

Todellista kääntökirjan aatelia edustaa Beatriz Doumercin & Ayax Barnesin  Menon matka = Paluun matka (Nordan 1982), jossa sama kuvitus muuttuu toiseksi kirjaa kääntämällä!  Rouva Huun erityiskiinnostus kohdistuu tällä hetkellä juuri tällaisiin kekseliäisiin kuvamanipulointiin rakentuviin kääntökuviin. Niistä joskus myöhemmin lisää. 

Vuorenlinnan kirjoissa kääntökirjan ominaisuuksia puoltaa ennen muuta kielipedagogiikka. Ajatuksena lienee lukea kirja kielikylvetyksenä lapsipryhmälle molemmilla kielillä, suomeksi ja ruotsiksi, ja näin hälventää vieraampaan kieleen kohdistuvaa ennakkoluuloa.

Scriptum on vuonna 1987 perustettu vaasalainen kustantamo, joka on keskittynyt suomenruotsalaiseen ja  erityisesti ruotsinkielisen Pohjanmaan kirjallisuuteen.  

Isojen hämmentävien tunteiden äärellä

Hellevi Salminen: Hello, I Love You. 126 sivua. Otava 2013. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.

Hellevi Salminen kotiutti Suomeen  amerikkalaisen nuorisokulttuurin virtaukset esikoisromaanissaan Baby (Otava 1963). Sen ilmestymisestä on tänä vuonna tullut kuluneeksi jo 50 vuotta!

Salmisen edellisestä realistissävytteisestä nuortenromaanista on siitäkin jo vierähtänyt aikaa yli kymmenen vuotta. Siipiä vaille enkeli (2000) käsitteli ortodoksista uskoa osana nuoren identiteetin etsintää.

Takakansi mainostaa kevään uutuuden, The Doors -yhtyeen kappaleesta nimensä saaneen Hello, I Love You -romaanin, aihetta ajankohtaiseksi ja kysyy suurin haastavin punaisin kirjaimin: ”Saako sitä rakastaa ketä haluaa?” 

17-vuotias Luukas asuu kahden isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen. Äitiin tuntuu olevan melko etäiset välit.

Isä on epämääräisellä tavalla huolestunut pojastaan. Se tulee ilmi nykivästä dialogista, isän pysähtyneestä katseesta ja huolirypyistä otsalla. 

Kyse on kaikkien murrosikäisten vanhempien sydäntä jäytävästä perushuolesta, kun keskusteluyhteys ennen niin harmittomaan lapseen tuntuu olevan lähes kokonaan katkolla. Luukaksen isä luultavasti aistii enemmän poikansa sisäisistä mielenliikkeistä kuin tohtii ääneen sanoiksi pukea.

Homoseksuaalisuus tuli suomalaisten nuortenromaanien aiheeksi 1990-luvulla,  mutta usein sivuhenkilön kokemana ja lähes poikkeuksetta siihen liitettiin häpeää ja ahdistusta.  

Vaikka yleinen asenne homoseksuaalisuuteen on Suomessa vapautunut, niin 18-vuotiaan Luukaksen isälle ainoan pojan "paljastuminen" homoseksuaaliksi on järkytys ja hän yrittää selittää poikansa tunteet ranskalaiseen Danieliin jopa muotioikuksi.  

 – Se on kauhean muodikasta nykyään, isä sanoi.

Sanat kuulostivat melkein pilkallisilta, ja pidin isän äänensävystä entistä vähemmän.

– Nämä Pride-jutut ja mitä niitä on, isä sanoi. – Minä olen vähän ottanut selvää asioista.

Ja taas se vaikeni. Se katsoi minua ikään kuin olisi mitannut minut päästä jalkoihin eikä ollut aivan tyytyväinen lopputulokseen. Ehkä se ei ollutkaan.  

Luukakselle itselleenkin asia on varsin hämmentävä. Hänen on vaikea löytää tunteilleen sanoja ja hän  miettii myös sitä, onko homoseksuaalisuus syntiä.

Kevättalvella Lukuintoilua-koulutuksessa Seinäjoella tamperelainen yhtenäiskoulun opettaja kertoi nuortenromaanin trendejä koskevan alustukseni jälkeisessä kommenttipuheenvuorossa koulussaan havaitusta ilmiöstä: yläkoululaiset tytöt käyttävät – opettajien tulkinnan mukaan – tyttörakkautta eräänlaisena protestina ja esiintyvät tietoisen poleemisesti välitunnilla aiheuttaen hämmennystä nuoremmissa oppilaissa siinä määrin, että tyttöjen käyttäytymistä on haluttu lähteä suitsimaan. 

Nuortenromaaneissa ruoditaan nyt arvoja ja asenteita oikein urakalla. Realististen nuortenromaanien lisäksi aihe on suurennuslasin alla monissa fantasiaan ja dystopiaan luokiteltavissa teoksissa. 

Kyse on varmasti sekä  kirjailijoiden omasta hämmennyksestä suomalaisen yhteiskunnan arvojen pirstaloitumisen äärellä kuin myös nuorten omasta valpastumisesta ja aidosta kiinnostuksesta.

Itse hieman vierastan nykyistä trendiä, jossa nuortenromaanin sankari lanseerataan lukijalle aina jonkun eritysominaisuuden tai äärimmilleen vietynä jopa neuropsykologisen diagnoosin kautta. Sama ilmiö näkyy myös hieman muunneltuna perhe- ja naistenlehdissä, joiden henkilöhaastatteluissa korostuvat haastateltavan kokemat monet vastukset elämässä: esim. rankat syöpähoidot, syömishäiriöt, vaikea masennus tai adhd. Perinteisiä kasvukipuja tai "tavisten" elämää sellaisenaan ei pidetä enää sen koommin mediassa kuin nuortenkirjoissakaan tarpeeksi houkuttelevana. 

Nuortenromaanien jännite muodostuukin entistä useammin erilaisten arvojen ja asenteiden konfliktista liittyen siihen, kuinka nuoren läheiset –ystävät ja vanhemmat – suhtautuvat tähän erityisominaisuuteen. Nuoruus itsessään ei enää näytä olevan kovin trendikäs aihe. Nuoruuteen tarvitaan entistä enemmän hätkähdyttäviä kulminaatiopisteitä, joiden kautta draamaa synnytetään. 

Helsingin Sanomissa eilen sunnuntaina julkaistussa uutisanalyysissä korostin, että on tärkeää pohtia myös sitä, kenen näkökulmasta ja minkälaiselle oletetulle kohderyhmälle tällaisia seksuaalista identiteettiä käsitteleviä nuortenromaaneja kirjoitetaan: niin sanottua valtavirtaa edustaville normiheteroille,  joiden suvaitsevaisuutta halutaan romaaneissa joko lisätä tai kyseenalaistaa, seksuaalisen identiteettinsä jo löytäneille vai sitä vielä etsiville nuorille? Entä hakevatko nuoret näistä romaaneista vertaiskokemuksia vai raflaavia kuvauksia itselleen vieraasta asiasta? 

Salmisen hyvin intensiivinen, suorastaan minimialistinen kerrontatapa on  raikas ja sellaisenaan hyvinkin kannatettava: lyhyet luvut ja virkkeet tekevät romaanista viehättävän taskukokoisen lovestoryn, johon nuoren on helppo tarttua. Sanna-Reeta Meilahden kansikuva tosin vetoaa uskoakseni parhaiten tyttölukijoihin.

Helsingin Sanomissa vertasin Salmisen nuortenromaania Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -romaaniin (Karisto 2011) ja tässä rinnastuksessa Hello I Love You näyttäytyy isän asenteellisuuden takia auttamattoman vanhakantaisena teoksena.  

Toisaalta Salmisen nuortenromaanin arvomaailma menee yksiin viimeisimmän Nuorisobarometrin tuloksien kanssa: suomalaisnuoret suhtautuvat homoseksuaalisuuteen vanhempiaan luontevammin. O myös tyypillistä, että lapsensa homo- tai biseksuaalisuuteen aluksi kielteisesti suhtautuva vanhempi voi akuutin sopeutumisvaiheen jälkeen muuttaa alun perin hyvinkin jyrkkää kantaansa myönteisemmäksi. 

Kenties näin tulee käymään myös Salmisen nuortenromaanin Luukaksen isälle? Avoin loppu jättää lapsuudenystävän antamasta tuesta ja lohdusta huolimatta Luukaksen silti aika yksin asian äärelle.

Nuoruus on monella tavalla häälyvää aikaa ja seksuaalinen identiteettikin voi olla vielä pitkään hakusessa. Siksi on tärkeää, että tästä usein eri tavoin kivuliaasta  etsikkoajasta kerrottaisiin nuortenromaaneissa vapautuneesti ja nuoren omaan intuitioon luottaen. 

Mielestäni on hyvä paneutua miettimään myös sitä,  missä määrin nykynuortenromaaneissa on edes enää tarpeen korostaa aikuisten kaavamaisia ennakkoluuloja erilaisista elämän ilmiöistä. Sama pätee nimittäin moniin suvaitsevaisuuden puolesta puhuviin kotimaisiin lasten- ja nuortenromaaneihin: maahanmuuttovastaiset tai suoranaiset rasistiset mielenilmaukset tulevat julki usein aikuisten suusta. 

Parhaimmillaan kotimainen nuortenromaani antaa edelleen lukijalleen sytykkeitä omien mielipiteiden muodostamiseen moniarvoisessa, avoimessa ja keskusteluun kannustavassa hengessä. Olisikin kiinnostavaa kuulla, missä määrin nuortenromaaneissa esiintyviä arvoristiriitoja osataan nykyisin käyttää yläkouluissa ja lukiossa myös keskustelun herättäjänä!

        

        

         

Kantaaottava, monipuolinen poikkileikkaus kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9. 167 sivua. Avain 2013.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitoimijan, Ismo Loivamaan,  toimittamilla ja viime vuosina myös kokonaan itse kirjoittamilla kirjailijahakemistoilla on pitkät perinteet. Sarja alkoi 1990-luvulla, jolloin elettiin kiinnostavaa taitoskohtaa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja kentälle tuli paljon uusia nuoria tekijöitä.

Uuteen hakemistoon on koottu 25 esittelyä. Saatesanoissa Loivamaa nostaa esiin monta kiinnostavaa havaintoa, joihin olisi voinut pysähtyä pidemmäksikin toviksi.

Kirjojen julkaisumäärä on kasvanut ja kirjailijakunta entisestään laajentunut. Toimessaan vakaan lasten- ja nuortenkirjailijan titteli lunastetaan nykyisin pienemmällä tuotannolla kuin aikaisemmin. 

Loivamaan hakemistossa vakuudeksi  kirjallisesta kutsumuksesta riittää jo parikin teosta, kun sarjan varhaisemmissa osissa tehtiin poikittais- ja pitkittäisleikkauksia varsin isosta tuotannosta. Marko Kitti ja Esa Paulow ovat lunastaneet hakemistossa paikkansa vain yhdellä nuortenkirjalla sekä Katja Krekelä, Helena Sinervo, Tuomas Kyrö, kirjailijapseudonyymi Magdalena Hai, Maarit Malmberg, Soila Ojanen, Meri Savonen, Netta Walldén, Taavi Vartia ja Juha Vesala kahdella lasten- tai nuortenkirjalla.

Seulan harventuminen on mielestäni osittain aivan perusteltua. Toisaalta voisi olla oikeutettua, että monien, aiemmissa sarjan osissa esiteltyjen pitkän linjan konkarikirjailijoiden esittelytkin saisivat päivityksen uudelle vuosituhannelle. 

Rohkenen silti hieman kyseenalaistaa Loivamaan saatesanoja niiltä osin kuin hän puhuu lasten- ja nuortenkirjallisuuden saamasta mediajulkisuudesta.  

Uutuuskirjat saavat toki huomiota parin lauseen ja sattumanvaraisen noston verran myös aikakauslehdissä ja toisinaan myös sähköisissä viestimissä, mutta Loivamaan rinnastus nykyhetken ja 1970-luvun lastenkirjalliseen suopeuteen menee mielestäni silti sovittelevan hurskastelun puolelle, jos mittakeppinä pidetään isojen päivälehtien lasten- ja nuortenkirjallisuudelle varaamia palstasenttejä!

Loivamaa on aina puhunut painokkaasti realistisen nuortenkirjallisuuden puolesta. Kirjailija-lehden 2/2012 lainaus nuortenkirjailija Marja-Leena Tiaiselta on paljon puhuva: ”Joskus tuntuu, että perinteinen nuortenromaani on dinosaurus. Onko realistinen, arkinen kertomus kuolemassa pois?”

Tasapuolisuuden nimissä suurten yleiskustantajien tuotannon rinnalla hakemistossa pääsevät esiin myös pienet kustantamot, esim. Suomen Lähetysseura ja  Kirjaneliö sekä Saarni-kirjat ja WickWick-kustannus. Pienet kustantamot ovat entistä tärkeämpiä vaihtoehtoja isojen rinnalla, toteaa Loivamaa, ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Mukana on myös muutamia nyttemmin ei niin aktiivisia/ tuotteliaita kirjailijoita, kuten Meiju Bonsdorff ja Kaisa Raittila.  Kaisa Raittilan varhaistuotanto  keskittyi hänen omiin nuoruusvuosiinsa 1970-luvulle ja pikkulasten runokuvakirja Pikku-Päkän purjopäivä laajensi viime vuonna lukijakuntaa myös kaikkein pienimpiin. Raittila on toimittanut pitkään myös Lasten Pyhäkoululehteä ja Bonsforff Lastenmaa-lehteä. Loivamaa onkin moniaalla taholla puhunut viime aikoina suomalaisten lastenlehtien puolesta.

Pitkän linjan kriitikkona Loivamaa välttää arvottamasta teoksia kovin rankoin sanakääntein. Esimerkiksi Kirsti Luovan Hiirisatuja-kokoelmasta (2011) hän sanoo, että kirja ”ei ole vivahteikkaan hienostunutta satukirjallisuutta, mutta artistisuuden sijasta korostuvat selkeät juonikuviot”.

Välillä teosten juonta paljastetaan hiukan liikaakin. Missä määrin hakemistojen käyttäjäryhmänä mahtaa nykyisin olla kirjailijaesitelmiä tekeviä ”laiskoja” koululaisia, joille seikkaperäiset juoniselostukset voivat koitua jopa siinä määrin kohtalokkaiksi, että he eivät tartu itse kirjaan lainkaan? Vai käyttävätkö kaikki koululaiset tiedonhaussa vain nettiä?

Loivamaa ottaa usein näihin itse kirjoittamiinsa kirjailijahakemistoihin jonkun "henkilökohtaisen agendan", jota hän hienoiseen uupumukseen asti korostaa. Tällä kertaa huomiota saavat  lasten- ja nuortenkirjallisuuden moraalikasvatus sekä kliseinen maailmankuva ja ihmiskuvaus. Loivamaa penää myös kansainvälisyyskasvatukseen nykyistä enemmän nyansseja.

Loivamaan maneereihin kuuluu myös värikäs kieli: hän käyttää vanhakantaisia tai itse luomiaan ilmaisuja varsin suvereenisti, esim. ”röhevä elämäntapa”, ”vöyrevä mies”, ”mullasta pönkeävä narsissi” ja ”jöhnötys”, ja saa avaramielisen lukijan ihmettelemään suomen kielen taipuisuutta... 

Kaikista syksyn 2012 uutuuksista ei ole tekstissä yksityiskohtaisempaa käsittely, esim. Maria Turtschaninoffin Anaché ja Tuula Peren kuvakirja Lauri jäävät vain maininnoiksi teosluetteloissa.

Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9  on jälleen hyvä päivitys uuteen tarjontaan. Sen toivoisi päätyvän kaikkien kirjastoissa, kouluissa ja harrastustoiminnassa lasten ja nuorten parissa työtä tekevien työpöydille,   mutta yhtälaisesti myös  lasten ja nuorten vanhempien yöpöydille!