Iloa uudesta kirjasta, osa 6: Monikulttuurinen lastenkirjallisuus tutuksi

Toim. Anna Rastas: Kaikille lapsille. Lastenkirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa. 318 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. Kansikuva Sasha Huber. Kannen suunnittelu Jaana Tarsa.

Sopivasti alkaneen kesän kunniaksi ilmestyi tämä artikkelikokoelma, jonka parissa rouva Huu on tehnyt antaumuksellisesti töitä yli kolmen vuoden ajan.

Kirjan syntysanat luotiin jo keväällä 2010, kun Tampereen yliopistossa järjestettiin seminaari Kirjoja kaikille lapsille! Lastenkirjallisuus monikulttuurisessa Suomessa.

YTT Anna Rastaan johtama imponoiva seminaari oli monitieteinen ja -kulttuurinen. Näkökulmia siilattiin niin maahanmuuttajien, eri alojen tutkijoiden, kirjastonhoitajien, opettajien, kustantajien, kuvittajien ja kirjailijoiden kautta.  

Osallistuin seminaariin kahden työpajan vetäjänä. Jo seminaarin aikana oli ilmeistä, että sen tärkeää ja keskustelua herättänyttä antia oli  järkevää koostaa myös kirjaksi asti.

Artikkelikokoelman rikkautena on sen monitieteisyys. Monikulttuurista lasten- ja nuortenkirjallisuutta haravoidaan kirjallisuustieteen (PHH ja Raisa Simola) lisäksi myös kasvatustieteen (Juli Aerila ja Jaana Pesonen), taiteen tutkimuksen (Helena Oikarinen-Jabai), kielitieteen (Sirkku Latomaa), politiikan tutkimuksen (Mai Palmberg) sekä sosiaaliantroplogian (Anna Rastas ja Ulla Vuorela) näkökulmista. Näiden lisäksi kokonaisuutta täydentävät vielä lontoolaisen kustantajan Sharmilla Beezmohunin ja sveitsiläis-haitilaisen kuvataiteilijan Sasha Huberin omakohtaiset kokemukset.

Artikkelien aineistona on sekä uutta että vanhaa, jo klassikoitunutta tai omana aikanaan keskeistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Tähän kuvituskuvaan kiteytyy mielestäni havainnollisesti uusimman
kotimaisen lastenkirjallisuuden yleiseen suvaitsevaisuuten kannustava viesti:
eri kulttuureista ja maista tulevat lapset pelaavat iloisesti yhdessä. Liisa Kallion
kuvitusta kuvakirjaan Lentävä talo, Tammi 2003. 

Artikkelissani Lasten kuvakirjojen pitkä tie tasa-arvoisiin esitystapoihin  otan haltuun määrällisesti suuren aineiston: alkaen Arvid Lydeckenin Afrikka-aiheisista kokoelmista Aale Tynnin,  Martti Haavion ja A. Hinkkasen Kultaisesta aapisesta aina Sanna Pelliccionin Onni-poika saa ystävän -kuvakirjaan (Minerva 2012) asti ja todennan lastenkirjoissa nähtävää vähittäistä yhteiskunnallista muutosta kuvata entistä monikultturisemmaksi käyvää suomalaista yhteiskuntaa.  

Yhdessä Anna Rastaan kanssa kirjoitetussa artikkelissa  Lastenkirja maahan-muuttajana. Kuinka etiopialaiset sadut ja tarinat kääntyvät suomalaiseen kulttuuriin? kuvaamme Suomi-Etiopia-seuran hanketta, jossa etiopialaisia satuja ja tarinoita on pyritty kotouttamaan paitsi Suomessa asuvien etiopialaisten lasten ja nuorten niin myös suomalaisten lasten tarpeisiin. 

Kahden artikkelin lisäksi olen koostanut artikkelikokoelman loppuun valikoimaluettelon suomeksi julkaistuista monikulttuurisuutta käsittelevistä lasten kuvakirjoista eri vuosikymmeniltä.

Yleistajuinen artikkelikokoelma on kohdennettu kaikille lasten ja nuorten parissa työskenteleville: tutkijoille, opettajille, maahanmuuttajien kanssa töitä tekeville viranomaisille, kirjastonhoitajille, vanhemmille ja isovanhemmille sekä muille kasvattajille, jotka ovat kiinnostuneet lastenkirjallisuuden merkityksestä osana suomalaista yhteiskuntaa.

Kursailematta tohdin sanoa, että kirja ilmestyy kreivin aikaan rikastuttamaan moniaalla versovaa keskustelua. Artikkelikokoelma tekee tiettäväksi, kuinka monikulttuurisuuden teemat ovat olleet näkyvästi jo 1990-luvulta lähtien esillä kotimaisissa lastenkirjoissa, siinä missä aikuistenkirjallisuus on vähin erin vasta vuosituhannen taitteessa herännyt verkkaisesti työstämään aihetta!

Onnimannista on moneksi

Onnimanni 2/2013. Julkaisija Lastenkirjainstituutti. 64 sivua. Päätoimittaja Tuula Korolainen. Taittaja Annu Pörhönen. Kansikuva Päivi Unenge. Irtonumeromyynti hyvin varustetuista lehtipisteistä.

Eilen kopsahti postilaatikkoon uusin Onnimanni. 

Tampereella sijaitseva Lastenkirjainstituutti juhlii kuluvana vuonna 35-vuotista taivaltaan pääosin työn merkeissä. 

Syys-lokakuussa järjestetään jo kolmas Lastenkirjainstituutin Studia generalia -luentosarja, joka keskittyy nyt lastenkirjan kuvitukseen. 10 kuvittajaa kertovat kuvittajan työstään kaikille avoimessa luentosarjassa!

35 vuoden zuumausta löytyy toki Onnimannistakin. Pitkäaikainen päätoimittaja Tuula Korolainen muistelee pääkirjoituksessaan lehden kasvua vaatimattomasta Tiedotteesta pulskaksi ja monipuoliseksi Onnimanniksi. 

Instituutin toiminnanjohtaja Maria Ihonen on penkonut instituutin kirjaston kuvakirjahyllyä ja valinnut instituutin 35-vuotistaipaleen varrelta kultakin vuodelta yhden unhoon jääneen tai edelleen kiinnostavan kuvakirjan, jonka esittelee lyhyesti. Esittely jatkuu seuraavassa numerossa, nyt päästään vuoteen 1992 asti. Ihosen valikoimassa on monta rouva Huunkin suosikkia.

Olen ollut tekemässä Onnimannia vuodesta 1989 lähtien, ensin avustajana ja sittemmin tuntipalkattuna toimittajana. Olen tehnyt juttuja, haastatteluja ja koosteita tilauksesta, usein hyvinkin nopealla toimitusajalla, mutta saanut myös tehdä paneutuneemmin monista itseäni kiinnostavista aiheista. Tässä numerossa luotaan Salla Simukan haastattelun kautta nuortenkirjallisuuden satubuumia. 

Samaan aihepiiriin liittyy myös tamperelaisen lastentarhaopettajaopiskelijan Jarno Kokkosen haastattelu. Hän on jo parin vuoden ajan pitänyt Tampereella ja lähikunnissa satutunteja lasten lisäksi myös aikuisille ja on nyt valtaamassa myös pääkaupunkiseudun kirjastoja!

Sisäkkäisten maailmoiden illuusio toistuu monissa Matti Kodan Lumotun
ruusun kuvituskuvissa. Katsoja tempautuu näin hyvin konkrettisesti Kaarina
Helakisan monisyisen tarinan vietäväksi. Aukeama Onnimannista 2/2013.

Itselleni mieluinen ja henkilökohtainenkin teksti löytyy Isot ja pienet -essee -sarjasta, jossa olen lukenut rinnakkain Kaarina Helakisan ja Matti Kodan Lumottu ruusu -kuvakirjaa (Otava 1983) ja Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka -runokokoelmaa (WSOY 2007).

Juhani Niemen artikkelissa kysytään, onko Risto Räppääjä -sarja
postmodernia lastenkirjallisuutta. Aukeama Onnimannista 2/2013.

Emeritus professori Juhani Niemi on lukenut virkein silmin Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -sarjaa ja nostaa siitä kiinnostavia näkökulmia esiin. Niemi rinnastaa Riston ja Rauhan sekä Peppi Pitkätossun ja Mikko Mallikkaan perhekuviot ja toteaa, kuinka menestyvät lastenkirjat perustuvat tyypillisesti enemmän vajauteen kuin vahvuuteen, ja erilaisuudesta tehdään niissä yleensä hyve. Niemi lukee sarjaa myös komiikan teorioita vasten ja tuo esille sen ansiot kahden eri lukijakunnan, lapsen ja aikuisen, näkökulmasta.

Pitkäaikainen avustaja Ruotsista, Kerttu Jokela, esittelee kiinnostavasti tämänvuotisen ALMA-palkinnon saajan, argentiinalaisen Isolin, jota hän kuvailee Peppi Pitkätossun hengenheimolaiseksi. Hyvää itsetietoisuutta Isol on osoittanut vaatiessaan aloittelevana taiteilijana avustamiltaan lehdiltä ja kustantamoilta yhtä suuria korvauksia kuin tekstin tekijätkin saavat. Hän on perustellut  kantaansa mm. seuraavasti: ”Entä minä, joka olen idoeinut koko kirjan kuvituksen ja graafisen suunnittelun. Eikö minun panokseni ole yhtä tärkeä kokonaisuutta ajatellen?”

Isolin sinnikkyys onkin nostanut kuvittajien palkkioita Argentiinassa.

Jokela on vieraillut Astrid Lindgrenin lapsuudenkodissa Vimmerbyssä, jonka läheisyydessä sijaitsee Astrid Lindgrenin nimeä kantava satupuisto.

Jokela summaa myös Ruotsin viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemoja ja nimekemääriä. Erityisen paljon itseäni kiinnosti maininta sukupuolisten suuntauksien entistä tasavertaisemmasta esittelystä. Suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa näkyy tästäkin jo pieniä viitteitä. Onko kysymys siis siitä kuuluisasta ”ajan hengestä” vai ruotsalaisten perässä kulkemisesta? Ruotsalaista realistista nuortenkirjallisuutta käännetään Suomeen nykyisin yllättävän vähän.

Hanna Ruokomäki vertailee Fantasiaa frankensteinilaisittain -jutussaan Mary Shelleyn kauhuklassikon, Frankensteinin,  kahta uutta toisintoa: Tim Burtonin ohjaamaa animaatiota Frankenweenie ja Kansallisteatterin Mika Myllyahon ohjaamaa Nick Dearin Frankensteinia. Ruokomäki etsii selitystä Frankenstein-buumille myös scifin (mm. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia) nosteesta.

Lehden nostalgiaosuudessa luodaan katsaus Aale Tynnin lastenkirjatuotantoon. Mikko-Olavi Seppälän ja Riitta Seppälän elämäkerta Aale Tynnistä, Hymyily, kyynel, laulu (WSOY) ilmestyy syksyllä.

Kerttu Jokelan katsauksessa luodataan viime vuoden ruotsalaista
lasten- ja nuortenkirjallisuutta ansiokkaasti. Aukeama Onnimannista 2/2013.

Jokaisessa Onnimannissa on myös Puntari-osasto, jossa arvioidaan uutta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kakkosnumerossa arvioidaan hitusen yli 30 teosta, pienimpien pahvikirjoista varttuneempien nuorten ja aikuisten fantasiaan!

Näinä epävakaisina aikoina, jolloin isot sanomalehdet esittelevät entistä sattumanvaraisemmin lasten- ja nuortenkirjallisuutta, erikoislehtien painoarvo katsausten, laajojen artikkeleiden ja koko kirjallisuuden alueen esittelijänä kasvaa entistä tärkeämmäksi. 

Lasten- ja nuortenkirjakentällä nuristaan usein näkyvyyden vähentymistä. Neljästi vuodessa jokainen tällä kentällä työskentelevä saa Onnimannin ansiosta monipuolisen kattauksen lasten- ja nuortenkirjallisuudesta nautittavakseen, joten nurinalle ei kaikin osin ole mielestäni perustetta.

Käsi sydämelle: kuinka monelle Lastenkirjahyllyn vakilukijalle tulee kotiin kantona Onnimanni?

Jos haluat tulla onnelliseksi, lue lastenkirjoja!

Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti.  336 sivua. Suomentanut Sini Linteri. Nemo 2013.

Erilaiset itsehoito-oppaat ovat nyt muotia.

Minulla on sellainen aavistus, että niiden ulkoasua, sanavalintoja ja elämänoppeja on jonkin verran päivitetty nuoremmalle sukupolvelle. Samaa onnelliseksi tulemisen mantraa hokevat myös monet naistenlehdet.

Käsittääkseni erilaiset elämäntaito-oppaat ovat ennen olleet vain keski-ikäisten ja vanhempien naisten yksityistä lukemistoa, jolle läheiset ovat vähän sivusta naureskelleetkin.

Nyt niistä on tullut nuorten aikuisten uusia elämän suunnan näyttäjiä.

Esikoinen luki yhdysvaltalaisen Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin stressaavan pääsykoesuman päätteeksi. 

Kirjan alaotsikkona on "Eli miksi käytin vuoden elämästäni siivoten kaappeja, laulaen aamuisin, riidelleen oikein, lukien Aristotelesta ja muutenkin pitäen enemmän hauskaa". 

Rouva Huu poimii tähän nyt kirjan tärkeimmän annin Lastenkirjahyllyn näkökulmasta.

Vuodenkierron mukaan etenevässä Onnellisuusprojektissa on toukokuun kohdalla teemana vapaa-aika ja mottona ”Leiki vakavissasi.

Gretchen Rubin tunnustaa saavansa lastenkirjojen lukemisesta aikuisiässä paljon iloa:

Lastenkirjallisuus käsittelee usein avoimesti korkealentoisia teemoja, kuten hyvän ja pahan taistelua ja rakkauden ehdotonta valtaa. Ne eivät sivuuta pahuuden kauhua tai kiehtovuutta, mutta hyvä voittaa lopussa, jopa realistisimmissa romaaneissa. Aikuisille kirjoittavat romaanikirjailijat eivät tavallisesti kirjoita sillä tavalla – ehkä he pelkäävät vaikuttavansa liian tunteellisilta, pikkusieluisilta tai yksinkertaisilta. –– minusta on valtavan nautinnollista lukea siitä, miten hyvä voittaa, hyveet osoitetaan oikeiksi ja paha saa palkkansa.

Yhtenä osana onnellisuusprojektiaan Rubin perustaa lastenkirjallisuuteen keskittyvän lukupiirin samanhenkisten ystäviensä kanssa.  Lukupiirin kulloinenkin emäntä tarjoaa aina käsiteltävän kirjan teemaan liittyvää ruokaa.

Rouva Huu muistaa, kuinka löysi noin kymmenvuotiaana mummolan vintiltä Dale Carnegien kirjan Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa (alk. How to Win Friends and Influence People). 

Kirjan nimi vaikutti lupaavalta ja muistan yhä, kuinka hotkaisin kirjan melkein kertaheitolla. Alkuteos ilmestyi 1937 ja suomennos vain parin vuoden viipeellä, vuonna 1939. 

Carnegie oli ihmissuhdetaitojen ja julkisen esiintymiskyvyn kouluttaja ja opettaja ja kokosi luennoillaan pitämänsä opetukset kyseiseen kirjaan, josta sukeutui nopeasti elämäntaitokirjallisuuden kestokassikko. Sitä on myyty yli 10 miljoonaa kappaletta.