Menestyneiden miesten ja naisten lapsuudenkodista löytyy ruokapöytä

Pamela Tola & Manuela Bosco: Pöytä joka tahtoi kodin, kuvittanut Anna Salmisalo, 63 sivua, Otava 2015.

Kesän ja syksyn lastenkirjauutuuksissa on entistä enemmän esikoistekijöitä, jotka ovat suurelle yleisölle joltain muulta taiteen tai median alueelta tuttuja. Pamela Tola ja Manuela Bosco tunnetaan näyttelijöinä, ja Boscolla on myös jo taakse jäänyt ura yleisurheilijana. Todennäköisesti äitiys on herättänyt kummassakin kiinnostuksen lastenkirjan tekemiseen.

Lastenkirjoissa on jo hyvän aikaa ollut menossa ruokailuun liittyvä trendi. Jukka Itkonen on kirjoittanut kokoelman ruoka-aiheisia runoja (Astronautin rusinapulla, Otava 2013) ja Aino Havukaisen & Sami Toivosen parivaljakko Tatu ja Patu ovat johdattaneet sekä gastronomiaan että arkisempiin ruokahetkiin (Tatu ja Patu, syömään!, Otava 2014).

Pöytä joka tahtoi kodin jää agendansa takia harmillisesti pelkäksi moraalisaarnaksi perheen yhteisten ruokailuhetkien tärkeydestä. Kirja onkin saanut selustatukea Mannerheimin Lastensuojeluliitolta. Kirjan lopussa on MLL:n Etelä-Helsingin paikallisyhdistyksen jälkisanat, joissa kerrotaan että kodin ruokapöytä saattaa osoittautua elämän parhaaksi hankinnaksi. Menestyvien miesten ja naisten lapsuudenkodista löytyy nimittäin yksi yhteinen tekijä: ruokapöytä. 

Ennen vanhaan lastenkirjan ensisijaisena tehtävänä oli opettaa lapsia. Perheen yhteisen ruokakulttuurin puolesta propagoivan lastenkirjan lähtöidea on sinällään kannatettava ja tärkeä, mutta mahtaako lukeva lapsi kiinnostua  perustarpeiltaan laiminlyödyn lapsen kohtalosta? 

Tarinan käänteissä annetaan vähän tietoa muiden maiden ruokakulttuurista. 

Eikö Mannerheimin Lastensuojeluliiton olisi pikemminkin kannattanut suunnata kampanja suoraan aikuisille ja sijoittaa näitä infolehtisiä pakastealtaiden ja einestiskien liepeille?  

Anna Salmisalon digitaalisesti kuvittaman tarinan terävin kärki nimittäin osuu ja uppoaa kiireisiin uraohjusaikuisiin, jotka totuttavat lapsensa syömään pakastepizzaa sohvalla maaten ja televisiota katsellen.

Puuseppä tekee kierrätysmateriaaleista pöydän ja antaa samalla sille inhimillisiä piirteitä samaan tapaan kuin Carlo Collodin Pinokkio-tarinassa. Puuseppä vie pöydän kirpputorille ja toivoo, että se löytäisi sopivan perheen. 

Pieni poika oli nimeltään Leo. Hän oli seitsemänvuotias koululainen. Leo viittoi vanhempansa luokseen ja osoitti pöytää sormellaan. 

– Minä haluan tuon pöydän. 

Isä ja äiti vilkaisivat pöytää ja sitten toisiaan. 

– Tarvitsemmeko me pöytää? kysyi isä. 

– Kyllähän me ollaan pärjätty ihan hyvin ilmankin, äiti sanoi ja rapsutti päätänsä.  

– Kaikilla muilla perheillä on keittiönpöytä, Leo sanoi ja katsoi vanhempiaan kärsimättömänä. – Kaikilla koulukavereilla on. 

Leo-poika iskee silmänsä kirpputorilla pöytään ja kärttää vanhempiaan ostamaan sen. Anna Salmisalon digikuvitus tuo mieleen tv:n lastenohjelmien animaatiosarjojen värikylläisen mutta yksiulotteisen tyylin. Anna Salmisalon kuvitusta Manuela Boscon ja Pamela Tolan lastenkirjaan Pöytä joka tahtoi kodin (Otava 2015).

Haastavasta lähtötilanteesta huolimatta pöytä mieltyy Leo-pojan perheeseen. Mutta Leon pettymykseksi vanhemmilta ei liikene aikaa istua pöydän ääreen syömään rakkaudella valmistettua kotiruokaa ja kuuntelemaan lasten kuulumisia.  Äkämystyneenä pöytä päättää lähteä etsimään parempaa isäntäperhettä... 

 Ruokailukulttuurin rappio todentuu tässä kuvituskuvassa, jossa Leon
kiireinen isä nauttii apetta vessanpöntöllä istuen. Anna Salmisalon kuvitusta
Pamela Tolan ja Manuela Boscon lastenkirjaan Pöytä joka tahtoi kodin (Otava 2015). 

Kirjan auvoisaksi kääntyvässä lopussa on kaksi kuvaa, joissa toisessa Leon vanhemmat istuvat hämärtyvässä illassa pöydän äärellä teetä siemaillen ja toisessa vietetään sunnuntaiateriaa koko perheen kesken ja puuseppäkin on kunniavieraana mukana aterialla. 

Ja nyt pöytä hyrisee ilosta, sillä vihdoin siitä on tullut huonekalujen kuningas!

Vailla suurempaa sarkasmia rouva Huu toteaa, että samalla konseptilla voisi toteuttaa myös kirjan, jossa tähdennettäisiin kirjahyllyn merkitystä koko perheen hyvinvoinnille. 

                   

Lastenromaaneissa kääritään sadetakin hihat ja seikkaillaan

Saku Heinänen: Zaida ja elovalkeat, kuvittanut Saku Heinänen, 231 sivua, Tammi 2015.

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja vesiseikkailu, kuvittanut Jari Paananen, 178 sivua, Karisto 2015.

Lastenkirjoissa kesä on ylivoimaisesti suosituin vuodenaika, jolloin sattuu ja tapahtuu. Koulusta ja muista velvoitteista vapaa kesäaika antaa mahdollisuuden seikkailuihin, joita vanhempien valvova silmä ei rajoita. 

Enid Blytonin Viisikkoja on yhä uusintapainoksina saatavilla, mutta onneksi nykylapsille tehdään myös kotimaisin voimin varteenotettavia vaihtoehtoja.

Ja kuten tosielämässä, myös lastenkirjoissa kesällä paistaa välillä aurinko ja välillä sataa kaatamalla. 

Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjasta löytyvät ne keskeiset etsiväkirjallisuuden vanhat maneerit, joita nykylapsetkin arvostavat.  Geokätkentää ja partiota harrastava lapsiviisikko liikkuu paljon luonnossa ja arvostaa hyvää ruokaa. 

Sarjan viidennen osan vetisiin säätunnelmiin on ollut tänä kesänä helppo samastua. Luonnonvesien sijaan geoetsivät käyvät paikallisessa uimalassa, ja saavat samalla uuden mysteerin selvitettäväkseen. Onko uimalan vesi oikeasti tervehdyttävää vai suurta huijausta?

Johanna Hulkko sijoittaa seikkailut kotikaupunkiinsa Nokialle, jossa takavuosina oli ihan oikeasti vesikriisi.  Lasten etsiväkirjallisuuden genreen kuuluu, että poliisit joutuvat tunnustamaan lasten hoksottimien paremmuuden. Tosin poliisi Patterinen korostaa, että lasten tehtävänä ei ole auttaa poliisia rikosten ratkaisussa, vaan muistaa olla lapsia!

Saku Heinäsen Zaida-sarjan toisessa osassa on yltäkylläisesti maaseudun rikkumatonta kesäidylliä, mutta siihenkin työntyy pienen paikkakunnan tärkeimmän työllistäjän, tehtaan lopettamisen uhkaa. Heinänen kirjoittaa hyvin latautunutta, aistivoimaista kieltä.

Zaidan kesänviettopaikka on idyllisyydessään vailla vertaa, mutta sihen
liittyy myös uhkan tuntua. Saku Heinäsen tussipiirroskuvitus luo tehokkaasti
tunnelmaa mystistä aikamatkailuakin sisältävään tarinaan.
Heinäsen kuvitusta lastenromaaniin Zaida ja elovalkeat (Tammi 2015).

Intiasta adoptoidun  Zaidan henkilökuva täydentyy ja syventyy. Perhe muuttaa kesäksi isän edesmenneen veljen kesähuvilaan, joka kaipaa kunnostusta. Herkkä tyttö aistii huvilan rakenteissa menneiden vuosisatojen tuulahdukset. 

Zaida  ystävystyy kesämökin naapurissa asuvan sokean vanhan naisen, Sofian,  kanssa ja tästä avautuu yksi juonikudelma historiaan. Zaidan toinen kesäystävyys Sofian lapsenlapsen, Tuijan, kanssa tuo tarinaan varhaisteini-ikäisten arkista problematiikkaa. Asioita ei selitetä puhki ja jättää tilaa myös lukijan omalle oivallukselle.  

                 

”Mikään ei koskaan mene niin kuin kuvittelee”

John Greene: Arvoitus nimeltä Margo, 400 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2015.

Ei kesää ilman uutta John Greene -nuorisoelokuvaa. Suomen ensi-iltaan tuli viime viikolla Papertowns, joka nimellään tekee alkuteokselle ja sen ”jipolle” enemmän kunniaa kuin elokuvaa hieman edeltänyt, jo kevätkesällä ilmestynyt nuortenromaanisuomennos Arvoitus nimeltä Margo.

Rouva Huu oli viime kesänä katsomassa edellisen Greene-filmatisoinnin Tähtiin kirjoitettu virhe Lahdessa aurinkoisena kesäpäivänä yhdessä teinityttöjen kanssa. Papertowns-elokuva taitaa jäädä väliin.

John Greeneä on kiittäminen realistisen nuortenromaanin uudesta noususta, joka hyödyttänee välillisesti myös suomalaisen nuortenromaanin markkinoita. 

Fantasiakirjallisuuden suosio on vähitellen hiipumassa, ja teini-ikäiset nuoret viehättyvät taas realistispohjaisemmista kirjoista, joista löytyy tarttumapintaa omaan harmaaseen arkeen, erilaisin lisämaustein.

Niin sanottua petoromantiikkaa  eri variaatioin hyödyntävät nuortenromaanit ja dystopiat ovat myös osaltaan nostaneet arjen vastukset, kodin, koulun ja kaveripiirin kuvauksen  taas uuteen kiinnostavaan valoon. 

John Greenen maailmanlaajuiselle menestykselle löytyy helposti montakin perustetta. Hän kirjoittaa aina omaa tietään etsivistä älykkönuorista, jotka letkeän tuntuisesti siteeraavat maailmankirjallisuuden klassikkoja.

Tässä Arvoitus nimeltä Margo -romaanissa keskeistä osaa näyttelee yhdysvaltalaisen, 1800-luvulla eläneen runoilija Walt Whitmanin runo Ruohonkorsia.

Greenen nuoret sankarit kapinoivat, mutta he ovat silti säilyttäneet keskusteluyhteyden vanhempiinsa. 

Lukion viimeistä luokkaa käyvä nörttipoika-Quentin on perheensä ainokainen ja hänen vanhempansa ovat molemmat  psykologeja.

Quentin on tuntenut Margon pienestä pitäen ja perheet asuvat naapureina. Tuttuudesta huolimatta tytön olemus on aina verhottu salaperäisyyteen. Hänen olemuksessaan on jotain saavuttamatonta:

--- Pukkasin Beniä kylkeen, mutta ajattelin yhä Margoa, koska hän oli ainoa legenda joka asui naapurissa. Margo Roth Spiegelman, jonka nimi lausuttiin usein kokonaisuudessaan eräänlaisen hiljaisen kunnioituksen vallassa. Margo Roth Spiegelman, jonka jutut ennenkuulumattomista seikkailuista löivät koulun läpi kuin kesämyrsky ---  

Margo ja Quentin lähtevät yhdessä salaiselle yökeikalle, jonka tarkoituksena on tehdä kepposia koulukavereille ja toteuttaa muutamia Margon omituisia päähänpistoja. Tämän jälkeen Margo häviää. Quentin osaa kuitenkin tulkita Margon mielenliikkeitä ja lähtee jäljittämään tytön jättämiä pieniä vihjeitä ystäviensä kanssa.

Greene sekoittaa taiten erilaisia lajityyppejä: dekkari kääntyy äkisti    tiivistunnelmaiseksi roadtrip -romaaniksi, jossa punnitaan ystävyyden ja kärsivällisyyden laajuutta mitä omituisimmilla tavoilla. 

Romaanin riemastuttavin jakso sisältyy minuuttiaikataululla suunniteltuun alle vuorokaudessa toteutettavaan lähes kahden tuhannen kilometrin mittaiseen matkaan, jossa päädytään Floridasta New Yorkin osavaltioon Agloen paperikaupunkiin.

Paperikaupungiksi nimitetään kartantekijöiden luomaa kuvitteellista kaupunkia, joka on merkitty kartalle, mutta jota ei oikeasti ole olemassa. 

Ihmisten hauraus vertautuu ohuen läpikuultavaan paperiin moneen otteeseen 400-sivuisen tuhdin romaanin kuluessa. Mutta kaiken ylle kohoaa tietysti rakkaus, sen oikulliset ilmenemismuodot, joita vain nuori ihminen voi syvimmiltään kokea.