Kuvakirja tuonpuoleisesta hämmentää lapsipsykologiallaan

Jenni Kirves & Annika Hiltunen: Tervetuloa Rauhalaan, 27 sivua, Kustannus-Mäkelä 2015.

Aina välillä rouva Huu lukee lastenkirjoja, joiden äärellä on erityisen hämmentynyt ja miettii sekä tekijöiden että myös kustantajan tarkoitusperiä: onko ihan loppuun saakka mietitty, kuinka kirjan sanoma menee perille, onko valittu tyylilaji toimiva, ja jos, niin kenen ehdoilla.

Jenni Kirves (s. 1977) on historiantutkija ja tietokirjailija, joka on ollut toimittamassa useita sota-aikaa käsitteleviä tietokirjoja. Syksyn toisessa uutuudessa hän on paneutunut Aino Sibeliuksen elämään, (Aino Sibelius: ihmeellinen olento, Johny Kniga 2015).

Tervetuloa Rauhalaan -kuvakirjan pontimena on ollut – esilehden omistusten mukaan, sisaren kuolema ja toisaalta halu kertoa omalle lapselle lapsentajuisesti kuolemanjälkeistä elämästä.

Onni-pojan vanhemmat riitelevät jatkuvasti ja poika pakenee kodin ahdistavaa tunnelmaa huoneeseensa.

--- tänään riita oli tavallista pahempi. Äidin huutaminen ja isän mököttäminen olivat alkaneet jo aamulla, ja Toivo saattoi tuntea kuinka kodin ilma ympärillä muuttui niin painostavaksi, että oli jo vaikea hengittää. Äidin suusta pulppuavat ”Miksi sinä aina… ja mikset sinä ikinä…” Ja isän mykkä hiljaisuus tuntui sekin kiljumiselta. Toivon korvia särki niin, että hän upotti päänsä syvälle tyynyyn. 

Toivo toivoo, että voisi lentää kodin ikkunasta niin kuin äidin ulos paiskaama isän kännykkä: hän toivoo ”saavansa siivet  selkäänsä ja lentävänsä sen lailla kauas, kauas pois.”

Toivo nousee sinisiä portaita lastenhuoneesta ylös  Rauhalaan. Paratiisimaista
tunnelmaa tehostavat  yltäkylläisesti kukkivat eksoottiset kasvit. Annika Hiltusen
kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015). 

Toivo löytää huoneensa perältä ylöspäin nousevat portaat, jotka hehkuvat outoa valoa. Empimättä hän lähtee kipuamaan portaita ylös.

--- portaat tuntuivat jatkuvan korkeuksiin, aina taivaaseen saakka. Eivätkä askeleet tuntuneet enää lainkaan raskailta. Kaikki Toivon otsan huolirypyt sulivat sitä mukaa kun hän nousi ylemmäksi. Toivo ei ollut tiennyt, että elämä voisi tuntua näin helpolta. Kaikki huoli ja murhe näytti ikään kuin leijailevan ulos hänestä untuvaisenkevyen, hopeanhohtoisen tomun lailla.

Tyynen ja Toivon kohtaaminen tuo mieleen ikonimaalauksesta ja klassisesta maalaustaiteestakin tutun madonna ja lapsi -asetelman. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015). 
 

Ylhäällä, Rauhalassa, Toivo kohtaa kauniin naisen, Tyynen, joka tosin itse hivenen ristiriitaisesti kutsuu itseään nauraa käkättäen vanhaksi harpuksi.

”Me asukkaat kutsumme tätä Rauhalaksi, mutta siellä teillä Tämänpuolisessa tätä paikkaa on nimitetty niin monilla nimillä, etten jaksa kaikkia muistaakaan. Jotkut kutsuvat tätä Taivaaksi, toiset Paratiisiksi, joillekin tämä on Ikuinen Puutarha, joillekin Tuonpuoleinen ja joillekin Nirvana. Ja on tätä joskus kauan sitten Yliseksikin kutsuttu”, Tyyni kertoi. 

Tällä aukeamalla Annika Hiltusen digitaalinen maalauspensseli on lähimpänä naivistista taidetta kuvatessaan Rauhalan rikkumatonta idylliä. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015).  

Rauhalassa asuu ”henkäyksen kevyttä ja surutonta väkeä, joilta kaikki tuskat, kivut ja ahdistukset on poistettu”. Aikuiset pääsevät sinne vasta kuoltuaan, mutta lapset, joilla on paljon huolia pääsevät sinne vierailulle lieventämään pahaa oloaan ja keräämään voimia.

Äidin nuopea ilme ja isän lyykähtänyt ja epätoivoa ilmentävä asento nykyhetkessä
eivät lupaa hyvää, mutta Toivo päättää silti havahduttaa vanhempansa, keinolla millä hyvänsä. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015).  

Tyyni johdattaa Toivon vesiputouksen läpi takaisin todellisuuteen, jossa poika voi nyt tarkkailla vanhempiensa tilannetta näkymättömänä. Vanhemmat jurottavat edelleen toisilleen. Toivo tempaa pöytäliinan vanhempiensa kyynärpäiden alta nopealla riuhtaisulla pois ja havahduttaa näin aikuiset jumituksestaan. Toivo palaa vielä takaisin Rauhalaan ja saa Tyyniltä kehuja reippaasta toiminnastaan. Tyyni lupaa, että poika voi uniensa välityksellä tulla koska tahansa käymään Rauhalassa.

Tämän jälkeen poika palaa takaisin kotiinsa omaan sänkyynsä nukkumaan. Tällä välin vanhemmat ovat havahtuneet pojan poissaoloon ja huolestuneet. He tulevat Toivon sängyn ääreen ja lupaavat lähteä seuraavana päivänä lennättämään uutta,  isän hankkimaa leijaa, jonka riikinkukkokuvio muistuttaa pojan Rauhalassa nähnyttä uhkeaa lintua.

Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (1973) nostatti ilmestyessään suurta kohua. 

Korppu-poika ja hänen isoveljensä Joonatan päätyvät elävien ihmisten Ruusulaaksosta ankaran taudin ja tulipalon jälkeen ensin Kirsikkalaaksoon, joka sijaitsee Nangijalassa, rauhan ja hyvän olon maassa. Nangijala on kuitenkin sekin välivaihe, josta siirrytään Nangilimaan, lopullisen kuoleman maahan. Aikalaiskeskustelussa mietittiin, onko oman hengen riistämiseksi tulkittava veljesten siirtyminen Nangilimaan oikeutettua lastenkirjassa.

Tervetuloa Rauhalaan -kuvakirjan suurimpana ongelmana on arkisen perhe-elämän ja sadunomaisen fantasian rinnakkain asettaminen Lindgrenin saturomaania suorasukaisemmalla tavalla. Kuvakirjan romanttisella kuvastolla kyllästetty vertauskuvallisuus ei mielestäni toimi ja antaa jopa ratkaisumalleillaan turhaa toivoa omassa arjessaan kamppailevalle lapselle. Kuka meistä ei haluaisi välillä unohtaa kaikki arjen ahdistavat asiat ja maalliset murheet. Kuvakirjan tarina toki kannustaa ratkaisemaan asiat, mutta sen ratkaisutavat ovat lapsen näkökulmasta varsin viitteellisiä.  Tosielämässä asiat eivät muutu pöytäliinoja riuhtaisemalla, vaan sen pyöreän pöydän äärellä on istuttava yksissä tuumin kerta jos toinenkin.

Kuvakirjan problematiikka korostuu nimenomaan hyvin dekoratiivisen, ornamentiikaltaan piripintaan täytetyn kuvitustyylin vuoksi. Kuvitus  ikään kuin johtaa harhaan sekä kirjaa lapselle valitsevan aikuisen että lapsen. 

Mieleen tulee Enna Airikin kaksi kuvakirjaa, Haavemaa ja Korppipäinen mies (Karisto 2012 ja 2013), jotka on kuvitettu romanttisella art nouveau -tyylillä, mutta tekstit käsittelevät rankkoja aiheita, pienen lapsen kuolemaa ja lapsen hyväksikäyttöä.

Kirjan kuvittaja, Joensuussa asuva  Annika Hiltunen on graafikko ja kuvataiteilija, jonka värikylläinen tyyli on entuudestaan tuttua mm. Paletin julkaisemista postikorteista ja Iittalan naivistinäyttelystä.  

Rauhala-kirjan kuvitus on Hiltusen ensimmäinen kuvakirjaprojekti. Täyteen pakattu kuvitus tuo mieleen paitsi Klaus Haapaniemen tyylin niin myös kansallisromanttisen muotokielen. Kuvitus on omassa tyylilajissaan sanomattoman kaunis. Rajanveto  kitschin ja taiteen välillä on – kenties jopa tietoisesti ? – hyvin häälyvä. 

Henkilöhahmot ovat raskasluomisia ja olemukseltaan surumielisiä. Ja silti Hiltusen tyyli ammentaa myös tunnerekisterin toiseen ääripäähän sijoittuvasta,ns. sydämen taiteesta eli naivismista. Kirjan värikylläisen kuvituksen on kenties ajateltu softaavan vaikeaa aihetta, mutta lopputulos on ainakin minun silmissäni vähän falski ja vastaavassa tilanteessa tosielämässä olevan lapsen kannalta peräti harhaanjohtava.

Elämän ja kuoleman dilemmasta puhutaan nykylastenkirjoissa melko yleisellä tasolla. Tuonpuoleisen elämän työstäminen näkyy lähinnä uskonnollisten kustantamoiden tuotannossa. 

Yksi hienoimmista, jokaisen omaa elämänkatsomusta viisaasti kunnioittavista kuvauksista löytyy Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjasta Tyttö ja naakkapuu (Tammi 2004). 

Joka ilta kun lapsi sammuu...

Carl-Johan Forssén Ehrlin: Kaninen som så gärna ville somna. En annorlunda godnattsaga, 32 sivua, Ehrlin förlag 2011. 

Rouva Huu huomaa lukevansa uutisia nykyisin erityisen valppaana ja jo valmiiksi vähäsen ärhäköityneenä painittuaan pari vuotta 0-12-vuotiaiden lasten kirjallisuuskasvatuksen parissa.

Hesarin digilehdessä ja alun perin The Telegraphissa julkaistussa uutisessa kerrottiin  ruotsalaisen psykologin, johtajuuskouluttajan ja kielitieteilijän Carl-Johan Forssén Ehrlinin (s. 1978) omakustanteena vuonna 2011 julkaisemasta lastenkirjasta. Keväällä 2014 kirja käännettiin englanniksi ja nyt The Rabbit Who Falls Asleep -kirja on yltänyt verkkokauppa Amazonin myydyimmäksi kirjaksi sekä Yhdysvalloissa että Iso-Britanniassa, jopa ylittäen Harper Leen uutuuden Go Set a Watchman.

Roger-jänis  on väsynyt, mutta ei saa unen päästä kiinni. Roger lähtee emonsa kanssa vierailemaan Setä Haukotuksen (engl. Uncle Yawn) luokse. Matkalla ne tapaavat unisen etanan ja viisaan raskasluomisen pöllön, jotka kumpikin antavat jänikselle neuvoja nukahtamiseen. Lopuksi Setä Haukotus ripottelee unihiekkaa Rogerin päälle... ennalta arvattavin seurauksin.

Tekijä kertoo käyttäneensä lapsipsykologiaa: tarinassa annetaan lapsen alitajunnalle nukahtamiseen kannustavia vihjeitä. Kirjassa käytetään toistuvaa lauserakennetta ja unettaviksi tulkittavia sanavalintoja.  Vanhempia ohjeistetaan myös  kirjaa lukiessa haukottelemaan tasaisin väliajoin, korostamaan tiettyjä sanoja sekä lukemaan kursiivilla kirjoitetut sanat hitaalla ja rauhallisella äänellä. Kirjassa on toki myös kuvitusta, mutta lapsia kannustetaan keskittymään vain kuunteluun. Kirjan voi kuunnella Youtube-videona.  Videosta käy ilmi, että kirjan idea todellakin jäljittelee hypnoosia.

Kirjan voi tilata myös ilmaisena e-kirjana.

Ehrlin sai idean automatkalla. Hän herätti nukkuvan äitinsä ja kertoi innoissaan ideastaan. Idean kypsyttely – tai julkaisukanavien kartoitus? – kirjaksi kesti kuitenkin lähes kolme vuotta. Hän päätyi kustantamaan kirjan itse, sillä hänen havaintojensa mukaan Ruotsissa on selvä trendi saavuttaa paras menestys omakustanteena.

Tekijän kotisivuilta löytyy ylistäviä arvioita teoksesta: "Aiemmin lapsen nukutus kesti kahdesta kolmeen tuntiin, ja nyt sama tapahtuu 12 minuutissa! Mikä helpotus." 

Youtube-videossa kirjan lukeminen verkkaisella, unettavalla äänellä kestää peräti 35 minuuttia, joten lapsi jää osattomaksi isosta osasta tarinaa! 

Kirja on tekijän mukaan levinnyt kulovalkean tavoin lapsiperheiden keskuudessa. “Tämä on jotain uutta, uudentyyppinen iltasatu, jossa psykologia, iltasatu ja hyvät tarkoitukset kohtaavat toisensa. Toivon sydämeni pohjasta että iltasatuni auttaa lapsia rentoutumaan ilta-aikaan ja että perheet löytävät tasapainon elämäänsä”.

Kirjasta  on ilmestynyt englannin lisäksi käännökset myös ranskaksi, saksaksi, portugaliksi, espanjaksi ja italiaksi, ja lisää käännöskieliä on vireillä. Kustantajat eivät ole onnistuneet liehittelyistään huolimatta puhumaan Ehlrininä puolelleen: onhan hän luonut menestyvän konseptin, johon ei kustantajia tarvita!

Ilmiö on kiinnostava ja kertoo paljon tästä ajasta ja sen oikuista. Sosiaalisella medialla on tällaisen megamenestyksen luomisessa iso merkitys.

Rouva Huu ei ole kirjaa saanut nähdäkseen, mutta ulkoasu ja kuvitus, jonka on tehnyt tiettävästi suomalaistaustainen Irina Maununen,  antavat luvalla sanoen hyvinkin amatöörimäisen vaikutelman.  

Jäniskirjan maailmalla aiheuttama buumi kertoo rouva Huun mielestä jotain aika karua pikkulasten vanhempien suhteesta paitsi lapsiin niin myös lastenkirjallisuuteen. Iltaisin, kun vanhemmat haluaisivat viettää laatuaikaa keskenään, lapsi koetaan häiriötekijäksi, josta halutaan päästä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti eroon. Sadat tuhannet vanhemmat riehaantuvat, kun heille markkinoidaan kirjaa, joka takaa, että aiemmin vaivalloinen, pitkällinen ja hermoja raastava nukutusrituaali lyhenee oleellisesti.

Onko ihmisiä nykyisin todellakin näin helppo vetää höplästä ja jekuttaa ja siitä sukeutuu ihan maailmanlaajuinen ilmiö?

Sillä eihän iltasadun ensisijainen tarkoitus ole nuijanukuttaa lasta kesken lukemisen, eihän? 

Iltasadun tehtävä on toki rauhoittaa lasta ennen nukkumaan menoa, mutta maksimaalisen taidenautinnon takaamiseksi on hyvä lukea monipuolisesti erilaisia tarinoita tai sitten ottaa pidempikestoinen paksu saturomaani, josta riittää iloa pidemmäksi aikaa. Iltasaturituaalin tarkoituksena on myös nauttia lapsen ja  aikuisen yhteisestä  (sic!) laatuajasta.  Sadun, tarinan tai kuvakirjan kupeessa on hyvä tilaisuus jutustella myös päivän kuulumisia ja mieltä askarruttavia asioita.  

Eniten rouva Huuta askarruttaa Ehrlinin kirjan pauloihin joutuneiden vanhempien lasten kohtalo: joutuvatko lapset nyt kuuntelemaan illasta toiseen tätä samaa pitkäveteistä ja lukukertojen lisääntyessä yhä ennalta arvattavammaksi muuttuvaa stooria? Tutun sanonnan mukaan tosin vaihtelu virkistää, joten vanhassa vara parempi? Eikö tässä ennen pitkää ole vaarana, että aikuinen nukahtaa jopa ennen lasta? Kuka vastaa sen jälkeen lapsen turvallisuudesta? 

Lukijapalautteessa tosin annetaan käypä neuvo: kirja toimii myös unettomuudesta kärsiville aikuisille! 

Tässä vielä rouva Huun villi vinkki suomalaisille äänikirjamarkkinoille: jospa tehdään hyvistä, laadukkaista, kotimaisista iltasaduista äänikirja, jossa vaikkapa Vesa Vierikko tai Seela Sella lukevat unisella nunnutusäänellä satuja?

Ei vaiskaan, luettakoon Suomen kodeissa vastaisuudessakin laajalla otoksella laadukasta lastenkirjallisuutta, laidasta laitaan.

Iloa uudesta kirjasta, osa 7: Selkeää laatua

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.): Panttivanki ja muita kertomuksia, selkomukautus Ari Sainio, kuvittanut Jussi Kaakinen,  opettajan verkkomateriaali Saara Kylmänen, tuottaja Salla Peltola, 236 sivua, Opetushallitus 2015.

Tämän kirjan puolesta on ilo puhua.

Ensinnäkin siksi, että näistä kirjoista on tällä hetkellä HUUTAVA pula. Ja toiseksi sen vuoksi, että hanke on ollut minulle henkilökohtaisesti näköalojani avartava ja osin haastavakin. Kun Salla Peltola otti Opetushallituksesta toissa keväänä yhteyttä ja esitteli hankkeen, olin ensin vähän empiväinen. Miksi selkomukauttaa jo ilmestyneitä novelleja, tarinoita ja kertomuksia, eikö olisi helpompi tilata tietyistä aiheista uusia ja alun perin selkokielelle tehtyjä tarinoita?

Kokoelma on kohdennettu ensisijaisesti yläkouluikäisille tukea tarvitseville oppilaille sekä S2-oppilaille.

Tekstien valinnassa on ajateltu erityisesti niitä, joille kirjaan tarttuminen on syystä tai toisesta vaikeaa. Heillä voi myös  olla erilaisia kieleen, keskittymiseen tai muita lukemiseen liittyviä vaikeuksia. Kokoelman kohderyhmää ei kuitenkaan haluttu napittaa liiaksi: siksi se sopii myös ns. tavallisille nuorille, jotka eivät innostu tai viitsi tai jaksa lukea perinteisiä nuortenkirjoja.

Minulle oli – muutamia nuorten selkokirjoja aiemmin arvostelleena – erityisen tärkeää, että tässä kokoelmassa myös kuvitus olisi linjassa eturivin tekstin tekijöiden tarinoiden laadun kanssa. 

Lasten ja nuorten selkokirjojen kuvitus on harmillisen usein tehty – kiireen, tiukan budjetin tai muiden syiden vuoksi – hutaisten tai amatöörimäisesti. Kaikissa selkokirjoissa ei ole kuvitusta sisäsivuilla lainkaan, mutta jos jo kansikuvakin viestii, että kustantajakaan ei oikein itsekään usko teoksen vetovoimaan, niin kuinkas sitten kriittinen nuori lukija saataisiin kiinnostumaan teoksesta?

Riemuksemme saimme Jussi Kaakisen innostumaan hankkeesta.  Jussilta tilattiin kuhunkin tarinaan yksi nelivärinen kuva, joka sijoitettiin heti alkuun, ikään kuin sisäänheittäjäksi tarinaan. Kuvituskuva paljastaa jotakin tarinan kannalta olennaista tai herättää kiinnostuksen tarinan lukemiseen. Jussi lähetteli meille keväällä nähtäväksi luonnoksia. Jussin ajatuksia tästä hieman erilaisesta kuvitustilauksesta on luettavissa Napa Agencyn sivuilta.

Toissa kesänä luin ristiin-rastiin nuorille kirjoitettuja novelleja. Yllättävän monet 1990-luvulla ja osin viimeisen 10 vuodenkin säteellä  novelleina, stooreina, kertomuksina ja tarinoina julkaistut lyhyehköt tekstit vaikuttivat jo auttamattoman vanhanaikaisilta. Vuoropuhelu tai miljöön kuvaus tai asennemaailma aiheuttivat paikoitellen hankausta.  

Iso yllätys minulle oli, että monet Asko Martinheimon aikanaan niin mestarilliset novellit eivät istuneet enää nykynuoruuden kehykseen. Mutta olen hurjan iloinen, että mukaan saatiin kuitenkin Martinheimon "Kidukset", absurdi perhetarina, johon Jussi Kaakinen teki huiman hienon kuvituksen. Haastavaa oli myös löytää raflaavia, rankkojakin tarinoita. 

Pelkoni siitä, että tarinoita ei olisi riittävästi valittavaksi asti osoittautui pian turhaksi. Kun kesän mentyä kävimme Salla Peltolan kanssa ehdokkaita läpi, niistä oli helppo ryhmitellä erilaisia teemoja: mm. nuoren arkipäivää, rakkautta, kauhua ja absurdia.

Kokoelmaan valikoitui lopulta yhteensä 34 tarinaa. Mukana on tekstejä Tuula Kallioniemeltä, Kari Levolalta, Ritva Toivolalta ja Marja-Leena Tiaiselta, jotka ovat aiemminkin kirjoittaneet selkotekstejä nuorille. Kallioniemen Häkki on itse asiassa alunperinkin kirjoitettu selkomuotoon, mutta sitä stilisoitiin hieman kohderyhmää paremmin kiinnostavaksi. 

Mukana on Kari Hotakaisen yhä lyömättömästä Näytän hyvältä ilman paitaa –kokoelmasta (WSOY 2000) tarinat "Koukku",  "Mikään ei ole niin likaista kuin mielikuvitus" (nimellä Likaista työtä) ja "Pizzeria vuonna 2037". Lisäksi tekstejä on  Sari Peltoniemeltä, Karo Hämäläiseltä, Terhi Rannelalta, Salla Simukalta, Mika Wickströmiltä, Hannele Huovilta, Tapani Baggelta, Jukka Laajarinteeltä, Anneli Kannolta ja  Riku Korhoselta.

Tekstejä luetettiin vielä kokoelman muokkaamisvaiheessa Helsingin Naulakallion koulun erityisopettajan, Ulla Korhosen, oppilailla. Jännän äärellä oltiin tänä keväänä, kun Sallan kanssa tapasimme  Mainingin koulun maahanmuuttajaoppilaita, jotka olivat kouluremonttiaan paossa Espoon Saunalahden koulun väistötiloissa. 

Kulttuuritaustoiltaan ja  suomen kielen taidoiltaan  monenkirjava joukko yläkouluikäisiä nuoria oli opettajiensa kanssa tutustunut kokoelmaan valittuihin teksteihin, jotka selkokielistäjänä kouliintunut Ari Sainio oli jo selkomukauttanut.  Tapasimme ensin opettajat ja tämän jälkeen nuoren testiryhmän. Opettajat olivat hieman empiväisiä sen suhteen, kuinka paljon nuoret olivat saaneet teksteistä irti. Ehkä vika oli kiireessä tai  annettujen tehtävien seikkaperäisyydessä? Sillä kun pyysimme nuoria omasanaisesti kertomaan heidän lukemiensa tarinoiden teemoista, he olivat mielestäni erinomaisesti sisäistäneet niiden ytimen. Sukupuolierot korostuivat – ehkä myös johtuen kasvatukseen liittyvistä kulttuurikoodeista – poikien eduksi: pojat olivat aktiivisempia osallistumaan keskusteluun. Olin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin nuoret osasivat referoida muutamien pitkien ja rakenteeltaan kiemuraistenkin tarinoiden juonenkäänteitä.

Opettajan verkkomateriaalin kirjallisuusaiheiset tehtävät on tehnyt S2-opettaja Saara Kylmänen.Sieltä löytyvät mm. kirjallisuusaiheisia tehtäviä ja lyhyet referaatit tarinoista. Oppaan kupeeseen on tarkoitus tehdä kokoelman tarinoista myös äänikirja syksyn 2015 aikana. 

Opettajan oppaasta löytyy lisäksi tietoa teoksesta, siihen valituista kaunokirjallisista tekstikatkelmista ja niiden kirjoittajista. Jokaiseen tekstikatkelmaan on laadittu kertomuskohtaisia tehtäviä, joita voi hyödyntää osana oppitunteja ja kirjallisuuden opetusta. Lisäksi opas sisältää yleisiä, kaikkiin teksteihin sovellettavia analysointitehtäviä sekä erityisesti suomea toisena kielenä opiskeleville oppilaille suunnattuja tehtäviä.  

Teoksen näytesivuihin voi tutustua täällä.  

Rouva Huu kiittää lämpimästi kaikkia hankkeessa mukana olleita, erityisesti Opetushallituksen tuottajaa, Salla Peltolaa. 

Toivottavasti Panttivanki ja muita kertomuksia päätyy myös kirjastoissa nuortenosastolle kaikkien nuorten saataville.