”Silti on tärkeintä, ettei grammaakaan siitä tavarasta piikitetty nuorisoon”

Pete Suhonen: Koira joka kävi coffee shopissa, 300 sivua,  WSOY 2015. Kansikuva Juha Korhonen. 

Pete Suhosen (s. 1967) Koira joka kävi coffee shopissa osallistui Otavan nuortenromaanikilpailuun, johon lähetettiin määräaikaan mennessä 189 käsikirjoitusta.  Kisan voitti Nadja Sumasen Rambo. 

Suhonen ylsi kunniamaininnalle yhdessä Anne-Maija Aallon kanssa. Aallon Syvään veteen -niminen nuortenromaani julkaistaan Otavan kautta ensi vuonna.  

Kirjoituskilpailuista on usein haettu uutta potkua, kun on haluttu kehittää ja monipuolistaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Realistinen kotimainen nuortenromaani on ollut jo pitkään alakynnessä kansainvälisen fantasia- ja dystopiabuumin jyrän alla, joten Otavan nuortenromaanikilpailu osui oikeaan saumaan haastamaan uusia tekijöitä kiinnostumaan lajityypistä.

Kilpailuun saivat nimittäin osallistua vain uudet tekijät, joilla ei ole aiempaa meriittiä nuortenkirjailijana.  Suhonen on debytoinut aikuistenkirjailijana WSOY:n kautta. Otavan kirjoituskilpailuun osallistunut ja siinä kunniamaininnalle yltänyt käsikirjoitus tuli kuitenkin yllättäen julki WSOY:n kautta.   

Kustantajan käynnistämän kirjoituskilpailun tavoitteiden – eli uusien tekijäreservien löytämisen – kannalta tämän voi ajatella menetyksenä.  

Ilman N-etuliitettä ilmestynyt romaani on saanut takakanteen luonnehdinnan ”Täysi-ikäisten satu nuorista aikuisista, kovista huumeista ja karvaisista ystävistä”.

Romaanin keskushenkilö Jami eli Zei-Zei on 18-vuotias pizzakuski: 

18-vuotias Jami Järvensyrjä ei ollut välkky, mutta ei Linnunradan tyhminkään jätkä. Jos hän jotain oli, niin sellainen lyhytjänteinen putkiaivo, joka halusi kaiken nopeasti. Hän soi hotkimalla, jätti lukion kesken ja laukesi housuihinsa molempina kertoinaan tyttöjen kanssa. Ennen kaikkea hän halusi nopeasti rahaa saadakseen nopean auton ja sen nopeasti täyteen kauniita naisia. Kun ottaa huomioon, että Jami oli ulkonäöltään vaisu painos puberteetti-ikäisestä Kimi Räikkösestä, hänellä oli naisasioissa aika läjä katteetonta itseluottamusta. Ajotaitojensa lisäksi Räikkönen osasi seisoa käsillään, mutta Jamin mielestä jaloillaankin seisominen oli usein väsyttävää. 

Jami keksii käyttää sukulaisyttönsä bokseria heroiinin salakuljetuksessa. 

Kaikki ei – tietenkään – mene ihan suunnitelmien mukaan. Papa-koira päätyy Hietaniemen hautausmaalle suurmiesten haudoille tekemään tarpeitaan, ja niin veijariromaaniin tulee useampiakin odottamattomia käänteitä.

En ole tosikko, mutta Suhosen eläintarinasta eläinsuojeluaktivistitkin voisivat närkästyä. 

Vinhasti etenevän tarinan käänteissä on kosolti toinen toistaan särmikkäämpiä ja karismaattisia kaksi- ja nelijalkaisia sivuhenkilöitä. Räyhäkän tarinan loppukäänteissä merkittävään rooliin nousee sotaveteraani Hubert. 

Romaani kuvaa alamaailman huumediilereitä siekailematta ronskin huumorin höystämänä. Suhonen on lahjakas tarinan iskijä, joka suoltaa äkkiväärää tarinaa sujuvasti ja viihdyttävästi.  Oman hupinsa tarinaan tuovat monet rönsyilevät alaviitteet.

Huumediileri Lemme pohdiskelee alaa ja summaa samalla faktaa suomalaisista huumetilastoista:

Huumetilanne Suomessa 2007 – selonteon havainnot vastasivat kiusallisen hyvin myös hänen käsitystään toimialan tulevaisuudesta. Huumeiden käyttö ja tarjonta lisääntyy, ja useimpien perinteisten huumeiden hinnat laskevat, kun lakka ja muut muuntohuumeet valtaavat markkinoita. Kannabiksen hinta romahtaa, koska pian sadoissa tuhansissa kotitalouksissa olisi kasvimaa kylppärissä tai piimäpurkit ikkunalaudalla. Jos erittäin THC-pitoista kannabista saisi omaa satoaan riipimällä, kuka tarvitsi enää suurella vaivalla maahantuotua? Sitä paitsi viranomaiset käsittelivät kotipuutarhureita lepsusti, sakko pykälään ja se oli siinä. 

– – Lemme olisi halunnut suudella itseään. Strateginen oivallus avaisi kerholle moottoritien mammonaan ja maineeseen. Olihan heroiini ollut jo useita vuosia vaikeasti hankittavaa retrokamaa, jota tihkui maahan silloin tällöin joitakin vaivaisia kymmeniä grammoja, mutta itse tuotteessa ei ollut mitään vikaa. Jos Eppu Normaali kesti isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, niin miksei heroiinikin. Miksi huumeiden viihdekäytön ja popviihteen suosion lainalaisuudet eroaisivat toisistaan? Jos maahantuontihankkeen tekisi riittävällä voimalla, porttiteoriasta voisi heivata portin saranoineen helvettiin ja taluttaa kansalaiset suoraan heroiinin taikapiiriin.

Toisaalla pizzayrittäjä Ahmed ylistää hampun ominaisuuksia:

 – – joka avasi oven järjen toiselle puolen, missä ei suinkaan majaillut järjettömyys. Oikein nautittuna hasis loihti taivaallisia näkyjä, vaikka piireissä väiteltiinkin aika ajoin siitä, aiheuttaako kannabis aistiharhoja lainkaan. – –
 

Ahmed tuikkaa cannabis indicaa leivonnaisiin ja suklaajuomiinsa: 

Hän oli keittänyt juomaansa puolisen tuntia alhaisella lämmöllä pizzerian liedellä, kunnes hasisnokare oli liuennut nesteeseen. Lopputulos oli oikein maukas ja nyt, varttitunti ensimmäisestä naukusta, Ahmed tunsi jo ensimmäiset pilvenriekaleet päässään. 

      Tuntia myöhemmin pullo oli tyhjä ja Ahmed umpipilvessä.

Sumeilematta Suhonen sekoittaa faktan ja fiktion ja antaa alku- ja jälkisanoissaan ymmärtää, että tarina pohjaisi Helsingin huumepoliisin haastatteluihin. 

Komisario Niko Muinonen Helsingin huumepoliisista lohkaisee lopuksi:

– Silti on tärkeintä ettei grammaakaan siitä tavarasta piikitetty nuorisoon, vai mitä, Muinonen kysyi ja osoitti minua paksulla etusormellaan. 

– Niin, vanhukset ovat toinen juttu, vastasin.

Suhosen romaanin ja Nadja Sumasen Rambon nuoruuden ihanteet ovat valovuosien päässä toisistaan.  

Sisältönsä puolesta Suhosen romaani herättää Otavan nuortenromaanikilpailun kontekstissa syvän hämmennyksen: eikö tälle huumemyönteiselle hupailulle todellakaan ollut liki 200 käsikirjoituksen joukossa haastajia, jotka eivät olisi aiheuttaneet ryiskelyä lukijassa?  

Erilaiset huumekokeilut ovat yleistyneet entistä nuorempien keskuudessa myös Suomessa. Ennaltaehkäisevää päihdetyötä tehdään nykyisin maanlaajuisesti jo yläkouluikäisille, ja syystäkin.  

Lastenkirjainstituutissa rakastetaan kirjoja!

Helsingin kirjamessujen avajaisissa myönnettiin hetki sitten Suomen Messusäätiön vuotuinen Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto  Tampereella toimivalle Lastenkirjainstituutille. 

Palkinnolla annetaan tunnustusta merkittävästä työstä, jota Lastenkirjainstituutti on tehnyt pitkäjänteisesti lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi.  

Perusteluissa sanottiin:

Lastenkirjainstituutti on vuodesta 1978 tehnyt ansiokasta työtä lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi. Se on valtakunnallinen kulttuurilaitos, jonka synnyttivät lastenkulttuuriaktivistit ja jonka työssä vapaaehtoisuudella ja kulttuuri-idealismilla on edelleen vahva sija. Instituuttia ylläpitää Tampereella sen kannatusyhdistys. Lasteninstituutin toiminta on monipuolista. Instituutilla on erikoiskirjasto, oma lehti Onnimanni  ja tietopalvelu. Se järjestää näyttelyitä, lastentapahtumia ja seminaareja sekä  opastaa vanhempia lasten ja nuorten lukemiseen liittyvissä asioissa. Lastenkirjainstituutti on pystynyt aktiivisena ja uudistunut huolimatta niukoista resursseista. Instituutissa on kaikki aina tehty ja tehdään kaikki rakkaudesta lasten- ja nuortenkirjoihin sekä niiden käyttäjiin, lukeviin lapsiin ja nuoriin. 

Palkintoon kuuluu 5000 euron rahapalkinto.

Raatiin kuuluvat Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Timo Julkunen, kirjailijat Sofi Oksanen ja Jari Tervo, toimittajat Suvi Ahola ja Sanna Nikula, tiedottaja Reetta Ravi ja toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen.

Rouva Huu hyrisee ilosta tämän palkintouutisen äärellä. Tässä taas mainio ja lohdullinenkin todiste siitä, kuinka näinä ankeina aikoina hoksataan muistaa pieniä (lasten)kulttuurialan toimijoita. 

Olen ollut instituutin vaikutuspiirissä jo kirjallisuudenopintojen alusta lähtien, ja nopeasti minut imaistiin 1990-luvun alusta mukaan instituutin projekteihin ja Onnimanni-lehden toimittamiseen. 

Aiemmin Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituuttina ja nyttemmin Lastenkirjainstituuttina tunnettu lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimukseen, tiedotukseen ja tallennukseen erikoistunut laitos tekee työtään sisulla ja sydämellä.

”Ei muuta kuin nenästä kiinni ja rohkeasti vaaraa päin”

Jyri Paretskoi: Shell´s Angles ja beibit, 311 sivua, Karisto 2015.  Kansikuva Sakari Tiikkaja.

On erinomaisen hienoa, että suomalaiset mieskirjailijat ovat ottaneet kopin haasteesta kirjoittaa sitoutuneesti ja ajatuksella kovin vaativaksi tiedetylle kohderyhmälle eli pojille.

Puskaradion mukaan Jyri Paretskoin Shell´s Angles on kolahtanut teini-ikää jo kurkotteleviin poikiin. 

Paretskoin omintakeinen – tai siis poikamainen? – huumori paisuttelee ja hassuttelee antaumuksella.

Aikana, jolloin media yrittää koulia pienistä pojista kunnon miehiä suit-sait-sukkelaan, tuntuu hyvältä lukea terveellä itsetunnolla varustetuista pojista, joiden yhteen hitsautunut ryhmähenki on tärkeämpää kuin se, mitä muut ajattelevat heistä yksilöinä. 

Edellinen osa Shell´s Angles ja Kalajoen hiekat päättyi todelliseen cliffhangeriin. Rudi sai tekstiviestillä tiedon tyttöystävältään Hannalta, että tämä on pieniin päin.

Ensijärkytyksen jälkeen ystävät ryhdistäytyvät ja miettivät kuinka parhaiten auttaisivat tolaltaan mennyttä Rudia:

– Miten Rudi selviää tästä? Samu ajatteli ääneen. – Sehän on vielä paljon pahempi tapaus kuin me. Ihan täysi töhö. Ja nyt siitä tulee isä. 

– Me autetaan sitä tietysti, Milla sanoi päättäväisesti. – Se tarvitsee meitä nyt, enemmän kuin koskaan. Sitä paitsi mä hoidan ihan mielelläni niiden vauvaa. Varsinkin kun se ei ole mun oma… Ja te hoidatte myös! 

– En mä ainakaan osaa, Samu sanoi. – Mä varmaan rikkoisin sen. 

– Kai niissä tulee joku käyttöohje mukana, Henri arveli. – Mutta ehkä siinä sitten tehdessä oppii. Siis ei tietenkään siinä vauvaa tehdessä, vaan sitä hoitaessa. Mutta vaippoja en vaihda! Siinä mene raja. 

– Kyllä vaihdat, Milla sanoi. 

– Siinäs kuulit, Samu sanoi. – Ei muuta kuin nenästä kiinni ja rohkeasti vaaraa päin. 

Aika pitkälle kolmatta osaa näyttää siltä, että kyse on vain tyttöystävän höynäytyksestä ja Rudin tuntojen testaamisesta, ja lukijakin tuntee jo tulleensa vähän huijatuksi. Mutta niin vain Paretskoi velmusti kiepsauttaa loppua kohti taas tosiasiat karusti pöytään ja herättää suuret odotukset seuraavasta osasta. 

Pojat haluavat todistaa tytöille, että noin niin kuin teoriassa vauvat pysyisivät heidän vauhdissaan mukana. Henrin pikkusisko antaa vauvanukkensa ja pehmolelunsa poikien harjoitteluvaihetta varten, ja odotusten mukaisesti siitä syntyy monta hauskaa käännettä.

Vauvateeman lisäksi kirjaan mahtuu takaa-ajoja, mopojengin tunnusasuliivin varkauden selvitystä, kiristystä ja uhkailua. Paretskoin dialogi on sujuvaa ja hyvin vetävää ja juonen kuljetuksessa vauhti ja suvantokohdat vuorottelevat pitäen lukijan imussa mukana. 

Teiniraskautta tai sen pelkoa on tähän mennessä käsitelty yksipuolisesti vain tytön näkökulmasta. Asetelma on tyypillisesti ollut se, että poika tai mies on livennyt vastuusta kokonaan ja asia on jäänyt tyttöpäähenkilön harteille. 

Viimeksi tätä aihetta työsti hienovireisesti Mila Teräs nuortenromaanissaan Sininen huone (Otava 2006 ) ja sitä ennen Reija Kaskiaho nuortenromaanissa Rastas (WSOY 2005) ja Sinikka Laine Töyhdössä (WSOY 1992).