Seitsemän vuoden syklit

Näinä päivinä Lastenkirjahylly täyttää seitsemän vuotta.

Syksyllä 2009 suivaannuin vähentyneeseen lasten- ja nuortenkirjakritiikkiin ja lastenkirjaväen lisääntyneeseen marinaan ja päätin kokeilla blogialustaa.

Hain ja sain Suomen Kulttuurirahastolta starttiapurahan blogille. Lähtökohtana oli alusta alkaen se, että saan Lastenkirjahyllyn pyörittämiseen taloudellista tukea.

Ilokseni Lastenkirjahylly on saanutkin vuosien mittaan rahoitusta monelta taholta: Kulttuurirahaston lisäksi suosiollisia ovat olleet Pirkanmaan taidetoimikunta, Taiteen keskustoimikunta, Alfred Kordelinin rahasto, Majaojasäätiö, Suomen Kirjastosäätiö sekä Olga ja Vilho Linnamon säätiö, Otavan kirjasäätiö ja WSOY:n kirjallisuussäätiö.

Ensi vuoden rahoitus on vielä arvoitus.

Asiat tapahtuvat usein seitsemän vuoden sykleissä. 

Kuluneen syksyn aikana olen entistä useammin joutunut vääntämään kättä koulutuspalkkioista ja kulukorvauksista, saanut aiempaa enemmän esiintymispyyntöjä tahoilta, joilla ei ole varaa maksaa mitään. 

Toisaalta pienet kustantajat, omakustantajat ja yksittäiset kirjailijat ja kuvittajat ottavat nykyisin entistä hanakammin yhteyttä ja tarjoavat julkaisujaan arvosteltavaksi, jotta saisivat edes jotain näkyvyyttä teoksilleen.

Liinoja vedetään tiukemmalle myös avustamissani lehdissä: sivumääriä supistetaan, vedotaan heikentyneeseen taloussuhdanteeseen ja tilataan vähemmän arvioita ja  typistetään jo entuudestaan pieniä merkkimääriä.

Ajattelin seitsemän vuotta sitten Lastenkirjahyllystä väliaikaista tilapääratkaisua, mutta lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta käytävä keskustelu tahi kritiikki ei juurikaan ole moniäänistynyt saati runsastunut eri medioissa.

Seitsemän vuoden aikana lastenkirjallisuuden- ja kulttuurin kentällä on nitistetty monta julkaisufoorumia.

Mediakasvatuslehti Peili tuli tiensä päähän jo neljä vuotta sitten.

Myös kulttuurilehti Hiidenkivi lakkautettiin vuonna 2012.

Lukukeskuksen nuorten Lukufiilis-lehti siirtyi hiljattain  verkkolehdeksi, ja pääosin verkossa ilmestyy myös IBBY Finlandin Virikkeitä. 

Books of Finland -lehti lakkautettiin myös reilu vuosi sitten.

Perinteikäs lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerö sinnittelee nyt ilman Opetusministeriön kulttuuri- ja mielipidelehtitukea, koska tilauskanta jää alle 800 kappaleen. 

Lukukeskuksen lasten kirjallisuuslehti Vinski  on vedetty tänä vuonna telakalle, ja jatkosta ei ole mitään tietoa. 

Vinski ei moninaisista ponnisteluista huolimatta saavuttanut vakiintunutta tilauskantaa. Potentiaalia olisi ollut paljon enemmän päiväkodeissa, kirjastoissa ja kouluissa, mutta viidakkorumpu ja jalkatyö lehden olemassaolosta tiedottamiseen ei tuottanut toivottua tulosta. 

Vinskin lakkauttaminen tuntuu kohtalokkaalta aikana, jolloin lasten lukuharrastuksesta ja lukumotivaatiosta ollaan yhä enemmän huolissaan. Reetta Niemelän ja Tuutikki Tolosen luotsauksessa lehdestä tuli vielä entistäkin vuorovaikutteisempi ja lapsia aktivoiva, lastenkirjallisuuden ja lukuharrastuksen lisäksi myös sanataidekasvatukseen keskittyvä lehti.

Vinski on tiettävästi koko Euroopan mittakaavassa ainutlaatuinen lasten kirjallisuuslehti. Opetusministeriö olisi hyvinkin voinut ottaa lehden lukuharrastuksen brändiksi myös Suomen PISA-tuloksia ympäri maailmaa ihmetteleville tahoille: näin komeasti meillä Suomessa tehdään lastenkirjallisuutta tutuksi suoraan lukijoille! 

Lastenkirjahyllyn nimi juontaa kouluneuvos Kirsti Mäkisen lanseeraamasta    "joka lapselle oma kirjahylly" -ideasta. Mäkinen toivoi, että kustantajat lähtisivät yhteistyöhön huonekaluvalmistajien kanssa ja kehittelisivät mallihyllyjä, jotka sopisivat lastenhuoneiden sisustukseen. Kirjahyllydesignin lisäksi Mäkisen tuotekehittelyyn kuului ajatus lapsiperheiden kirjallisuusvalistuksesta eli hyvän lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelystä.

Kirsti Mäkisen visio ei ole vielä toteutunut. Kierrätyskeskukset täyttyvät nykyisin kirjahyllyistä. Tavarapaljoutta suitsiva Konmari-ideologia antaa huutia yksityiskotien kirjakokoelmille. Sisustuslehdissä näkee entistä harvemmin lastenhuoneissa täysinäisiä lastenkirjahyllyjä.

Suomalainen lastenkulttuuri  ja -kirjallisuus kaipaakin rahakasta ja visionääristä mesenaattia, joka ymmärtäisi työn kauaskantoisen merkityksen ja arvon.

Sitä odotellessa.

Lapsi terapoi väsähtäneet vanhemmat terveiksi

Eoin Colfer: Tohtori Anna-Liisa, kuvittanut Matt Robertson, suom. Jaakko Kankaanpää, 81 sivua, WSOY 2016.

Irlantilainen Eioin Colfer (s. 1965) singahti maailmanmaineeseen Artemis Fowl -kirjoillaan vuosituhannen taitteen jälkeen ja osui samaan kultasuoneen J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen kanssa. 

Suomennettuina tunnetaan myös hänen humoristiset Leganda-sarjansa lastenromaanit, joissa on Tony Rossin kuvitus.

WSOY on kustantanut tuoreeltaan Colferin helppolukuisen lastenromaanin Tohtori Anna-Liisa, joka viehättää ennen muuta pienen kokonsa ja nidotun ulkoasunsa takia. 

Tällaiselle lukutaidon alkuun kohdennetulle formaatille voisi hyvinkin olla laajemmassakin mittakaavassa tilausta.

Colferin lastenromaani herättää monenlaisia ajatuksia.

Anna-Liisa –tytön äiti on psykiatri ja hänellä on oma vastaanotto.  Tytär on pienestä pitäen viettänyt aikaa äitinsä työpaikalla. Hänen suurta huviaan on tarkkailla odotustilassa olevia potilaita.  

Empaattisena luonteena hän haluaa myös auttaa asiakkaita omalla tavallaan.  Anna-Liisa sonnustautuu joka päivä koulun jälkeen valkoiseen takkiin ja ripustaa stetoskoopin kaulalleen:

Minusta semmoinen ammatti, jossa surullisista ihmisistä tehdään taas iloisia on maailman hienoin ammatti, ja minäkin tahdon psykiatriksi.

Eräänä päivänä tyttö tapaa vastaanottoaulassa surullisen pojan, Eetun. Eetu kertoo Anna-Liisalle, että isä on ollut allapäin äidin kotoa lähdön jälkeen. Isä vain istuu sohvalla ja hokee olevansa umpikujassa.

Anna-Liisan terapiaa voisi luonnehtia hyvin luovaksi ja
toiminnalliseksi. Matt Robertsonin kuvitusta Eoin Colferin
lastenromaaniin Tohtori Anna-Liisa (WSOY 2016).  

Anna-Liisa ei siekaile tarttua asiaan – varsin spontaanilla ja ehkä jopa vähän arveluttavalla tavalla. Ja lastenkirjasta kun on kyse, niin tietysti Eetun isän masennuskin parantuu huis vaan.

Äiti ei kuitenkaan ole varauksettoman iloinen tyttärensä omatoimisuudesta. Äidin mielestä psykiatria kuuluu vain ammattilaisille. Mutta eipä kulu kauaakaan, kun odotushuoneessa istuu surullinen tyttö, joka ”vain makaa sängyssä ja sanoo, että ei jaksa ja on jämähtänyt paikoilleen”.

Lastenkirjoissa on tavallista, että lapsi selättää isotkin vastukset, olipa kyse sitten kiperistä mysteereistä tai vähän arkisemmista vastuksista. Lastenkirjan lyhyt muoto kiepauttaa myös prosessit onnelliseen päätökseen pikakelauksella normaalielämään verrattuna.

Nähtäväksi jää, sukeutuuko tästä(kin) sarja. Itse en oikein jaksa uskoa, että vanhempien masennus tai lievempi elämänhalun hetkellinen menettäminen jaksaisi varsinaista kohdeyleisöä kiinnostaa.

Olipa kerran, seitsemän kertaa!

Gustave Dorén kuvitusta Punahilkka-satuun, 

Julkaisulähde Wikipedia Commons

Kaisa Pulakka: Olipa kerran. Yhteistyössä folkloristiikan emeritaprofessori Satu Apon kanssa. Ylen ykkönen, ensiesitys maanantaisin klo 17.20. Kaikki osat kuunneltavissa Yle Areenan kautta.

Tänä syksynä rouva Huu on telakoitunut radion ääreen aina maanantaisin klo 17.20. Radiotoimittaja Kaisa Pulakan radiosarja Olipa kerran  on riemastuttavan epämuodollinen mutta silti faktatiedoissaan klassisten kansansatujen pitkää perimää kunnioittava tieto- ja elämyspaketti. 

Seitsenosaisen sarjan osissa on käsitelty jo Kaunotar ja hirviö, Tuhkimo, Ruusunen ja Punahilkka.  Kolmessa viimeisessä osassa vuoron saavat vielä Hannu ja Kerttu, Lumikki ja Saapasjalkakissa.

Sarjan musiikkivalinnat liittyvät luonnollisesti esiteltäviin satuihin ja muutkin äänimaisemat on toteutettu elävästi. 

Jokainen osa alkaa lasten ja aikuisten yhdessä kertomilla satureferaateilla, joissa myös satujen kerrontakonventioihin kiinnitetään hauskasti huomiota. Uusimmassa Punahilkka-satua käsittelevässä osassa tämä todentui erityisen riemastuttavalla tavalla.

Radiotoimittaja Kaisa Pulakka on kiinnostunut klassisista saduista jo opiskeluaikanaan kuunnellessaan Satu Apon folkloristiikan luentoja Turun yliopistossa. 

Apo onkin informanttina ja haastateltavana jokaisessa sarjan osassa. Hän  on  olemukseltaan leppoinen, tempoltaan mukavan verkkaisesti satujen taustaa valottava, mutta kiistaton ykkösasiantuntija kansansatujen mutkikkaiden ja usein myös yllättävien vaiheiden todentajana.  Monen klassisen sadun aihiot juontavat kauas Kreikkaan ja Kiinaan asti, ja toisinnot ovat levinneet ”kansan karttuisan suun” välityksellä ympäri maailmaa.

Satu Apo tuo myös havainnollisesti esille satujen merkityksen eri aikakausien moraali- ja tapakasvatuksen avittajina.  Satujen ilkeät äitipuolet, tottelemattomat lapset ja julmat sudet ovat yllättävän laaja-alaisesti palvelleet  yhteiskunnallisia rakenteita, linnoista mataliin torppiin asti. 

Kaisa Pulakka ei liioin  kaihda tuoda esille omakohtaisia lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lukukokemuksiaan klassisista saduista. Tämä henkilökohtaisuus koituu myös sarjan erityisansioksi. 

Klassiset sadut saavat liian usein edelleen osakseen vain tuomitsevaa kauhistelua. Tässä sarjassa sadut on taiten sidottu historialliseen kontekstiinsa.

Pulakan sarjassa annetaan jo huutia – erillisessä ”psykoanalyysinurkassa” Bruno Bettelheimin psykoanalyyttiselle satutulkinnalle.  Myös klassisiin satuihin liitetyt kliseet saavat ansiokkaan ja usein samalla viihdyttävänkin käsittelynsä.

Kansainvälisten satututkijoiden – esim. Punahilkan yhteydessä Jack Zipes, Maria Tatar ja Zohar Shavit – näkemykset on koottu tiiviisti yhteen. Pulakka on niin ikään perannut tiheällä kammalla  populaarikulttuurin ja median satuviitteitä.

Pietari Kylmälän satujen ääneen lukua on ilo kuunnella, ja kunkin sadun suomentajat mainitaan, kuten asiaan tietysti kuuluukin.