Erilaisuus on rikkaus, myös ystävyydessä

Elena Agnello & Adrie Le Roux: Minä olen Alex, suomentanut Riitta Oittinen, 29 sivua, Pieni Karhu 2016.

Jessica Walton & Dougal MacPherson: Olen ystäväsi aina, tarina rohkeudesta ja rakkaudesta, suomentanut Emma Alftan, 32 sivua, Otava 2016.

Ystävänpäivän kunniaksi Lastenkirjahyllyssä on esillä kaksi vähän erilaista ystävyydestä kertovaa kuvakirjaa.

Eteläafrikkalainen Elena Agnellon  & Adrie Le Rouxin kuvakirja Minä olen Alex ei huuda sanomaansa.

Se piilottaa mottonsa esilehdelle, mistä löytyy Nelson Mandelan viisaus:

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan, vaan se on opeteltava. Jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Alexilla on syntymäpäivä. Hän kutsuu juhliin kaikki ystävänsä.  Ystävät tulevat eri kulttuureista ja uskonnoista, kullakin on omat erityispiirteensä ja perheiden kokoonpanokin vaihtelee. 

Kuvakirja kertoo konstailematta moniarvoisuudesta ja kulttuurien rikkaudesta.  

Kirjan päätteeksi nähdään kaikki Alexin ystävät pitkän juhlapöydän ympärille
kokoontuneina. Adrie Le Rouxin kuvitusta Elena Agnellon tekstiin kuvakirjassa
Minä olen Alex (Pieni Karhu 2016). 

Yhdysvaltalainen kuvakirja Olen ystäväsi aina heijastelee kiinnostavasti muutosta, joka on käynnissä yleisemmälläkin tasolla pikkulastenkirjallisuuden aiheissa.

Sukupuolineutraali kasvatus on hiljalleen Ruotsin kautta leviämässä myös Suomeen ja transsukupuolisuuden tunnot ovat jo ehättäneet kotimaisen nuortenkirjallisuudenkin aiheeksi (Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Otava 2016).

Tuomaksen lelunalle on allapäin. Se pelkää, että Tuomas lakkaisi olemasta sen ystävä, jos kuulisi mitä nalle on ajatellut.

Erkki-nalle huokaisi syvään. ”Minun täytyy olla oma itseni. Sydämessäni olen aina tiennyt, että olen tyttönalle, en poikanalle. Toivoisin, että nimeni olisi Elli, ei Erkki.”

Lastenkirjassa nallen sukupuoli-identiteetin muuttuminen on ilmoitusluontoinen asia, joka ei aiheuta Tuomaksessa tai tämän lähipiirissä mitään hämmennystä.

Jessica Waltonin & Dougal MacPhersonin kuvakirja kertoo transsukupuolisuudesta pienen lapsen ymmärryksen tasalta. Koko moniulokkeista asiaa ei ole tarkoituskaan jysäyttää lapsen tietoisuuteen, vaan tärkeämpää on nostaa tämä aihe esiin ja perusteellisemman keskustelun alle, jos siihen lapsen lähipiirissä on tarvetta. 

Pystypäin pelkoja kohti

Lastenmusiikkinäytelmä Uskalluksen käsikirja pelokkaille vanhemmille. Käsikirjoitus ja ohjaus Karoliina Kuvaja, sävellys Aino Putaala ja Salla Lehtipuu. Lavastus Heidi Lahtinen. Pääosissa Aino Putaala (Elli), Nunu Ahtiainen (Sikke), Ronja Jylhä-Vuorio (äiti ja Anku-nukke) ja Sampo Seppä (isä ja ihmemiesrobotti Touko). Tuotanto Sunna Maijala ja Hanna Lahtinen. Ensi-ilta Tampereen Ylioppilasteatterissa 4.2.2017. Esityksiä 5.3.2017 asti. Kesto 45 minuuttia, 5–8-vuotiaille.

Rouva Huu ilahtuu aina omavaloisista uusista kotimaisista lastennäytelmistä. 

Laitosteatterit rakentavat lastennäytelmätarjontansa pääosin joko tuttuakin tutumpien ja siksi niin turvallisten lastenkirjaklassikkojen ympärille tai vaihtoehtoisesti uudempien myyntimenestysten ympärille.

Onko niin, että lastennäytelmään menosta ensi kädessä päättävälle aikuiselle on tärkeämpää tietää jo ennakkoon esityksen koordinaatit kuin haltioitua yhdessä lapsen kanssa upo uudesta ja ainutkertaisesta esityksestä?

Tampereen ylioppilasteatterin uuden lastennäytelmän ohjaajalla ja käsikirjoittajalla Karoliina Kuvajalla on kokemusta myös lastenkirjahitin dramatisoinnista. Kuvaja ohjasi vuonna 2015 Kajaanin Harrastajateatterille  Timo Parvelan lastenkirjaan pohjaavan Ella ja Paterock -kesämusikaalin. 

Toimittaja Heli Sirviön haastattelussa  Kuvaja kiteyttää koko perhettä viihdyttävän lastennäytelmäkonseptin ydintä:

– Se riippuu paljon tekstistä: onko se rakennettu niin hyvin, että se keskustelee lasten kanssa. Toisaalta siinä pitää olla vanhemmillekin jotain. Esityksen on oltava intensiivinen ja jotenkin totta, jotta lapset löytävät siitä samaistumisen pisteitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiken pitää olla realistista vaan lapsen kiinnostus esitykseen on mahdollista herättää monella tavalla.

Elli (vas. Aino Putaala) arpoo erilaisia pelkoja käsikirjaa varten
yhdessä Sikke-sammakon (Nunu Ahtiainen), mollamaija Ankun
(Ronja Jylhä-Vuorio) ja ihmemiesrobotti Toukon (Sampo Seppä) kanssa.Valokuva 
Tero Kairento/ Tampereen Ylioppilasteatteri.   

Ellillä on ensimmäinen eskaripäivä. Vanhemmat hössöttävät asiaa yli äyräiden, mutta Elli on asiasta yksinomaan innoissaan.  

Ensimmäisessä isossa kohtauksessa kuvataan vanhempien kakofonista ja poissaolevaa kasvatusmetodia ja mietin, pitäisikö katsomossa olla lasten sijasta aikuisia ottamassa opiksi omista virheistään.

Mutta onneksi näytelmän fokus kääntyy nopeasti Ellin voimauttavaan mielikuvitusmaailmaan. Tytön pehmolelusammakko Sikke nimittäin kertoo Ellille, että vanhempien ylisuojeleva asenne voi johtua siitä, että vanhemmat itse pelkäävät monia asioita.

Elli päättääkin Sikke-sammakon, mollamaija-Ankun ja ihmemiesrobotti Toukon kanssa laatia vanhemmilleen oppaan, jonka avulla voi selvitä vaikeista tilanteista ja peloista.

Elli (näyttelijä Aino Putaala) ei onneksi jää hiukan hukassa
 olevien vanhempien heittopussiksi. Valokuva Tero Kairento/
Tampereen Ylioppilasteatteri.  

Olemukseltaan hentoinen, mutta karakteristiikaltaan valovoimainen Aino Putaala on näytelmän sirkeä generaattori. Yhdessä lelujen kanssa hän keksii keinot, joilla selättää pimeänpelon, vieraisiin tutustumisen pelon, maailmanlopun. Ja lopuksi hän keksii myös keinon ratkaista vanhempien kanssa syntynyt riitatilanne.

Leikki-ikäisten lasten pelot voivat aikuisen näkökulmasta olla joskus aivan absurdeja. Nunu Ahtiaisen ja Aino Putaalan lauluteksti kiteyttää hyvin pelkojen laajaa skaalaa:

–      – Joitakin lapsia saattaa pelottaa esimerkiksi pimeä sängyn alla tai juuri kun on menossa nukkumaan tai  ikkunan takana. 

Ja automobiilit –ne on pelottavia. 

Ja krokotiilit, jotka ottaa nokosia. 

Ja mummit, joilla on ilmavaivoja. 

Ja slummit ja pummit ja ummet ja lammet Ja kammet,  

joilla väännetään suuri laitteita. 

Ja pelit, joissa tarvitaan pelkkää tuuria.

ihmiset, jotka hoipertaa ja kertoo tyhmää juttua. 

Ja lelut, jotka katoaa juuri silloin, kun äiti flippaa ja iskä 

huutaa huttua.

Kiertoradat ja niiden kaarevuus. 

Mustat aukot ja meteoriitit. 

Reijittimet ja viimeiset niitit. – – 

Napakkaan kolmen vartin mittaan koottu esitys osallistaa katsojia myös toiminnallisesti. Aluksi jumpataan ja sitten kompataan muutoin Ellin ja lelujen pyrkimyksiä saavuttaa asetetut tavoitteet. 

Musiikki kulkee – sananmukaisesti meteliä pitämättä – läpi esityksen luontevasti ja tunnemaailmaa tukien.

Esitys tukee hyvin varhaiskasvatuksen uusissa opetussuunnitelmissa näkyvästi olevaa  tunnekasvatusta. Näytelmän kupeeseen on laadittu myös työkalupaketti, jonka avulla esityksen teemoja voi purkaa eri ikäisten lasten kanssa.

Esitystä voi tilata myös päiväkoti- tai kouluvierailulle.

Näytelmäkirjailija Pipsa Longan ytimekäs Lastenteatterin manifesti Näkyvä nähdyksi on luettavissa Taiteen edistämiskeskuksen Taiteen edistämiskeskuksen sivuilta. 

Lonka peräänkuuluttaa Suomeen uusia lastennäytelmäklassikoita, haastaa teattereita ajattelemaan yleisökäsitystään uusiksi. Longan manifestissa on myös listaus, jonka avulla voi mitata lastennäytelmäkirjallisuuden laatua. 

Hän penää lastennäytelmiltä mm. pelottomuutta:

En tarkoita pelon puuttumista itse tekstistä, vaan uskallusta ja rohkeutta katsoa myös mustaan, vaikeaan, mahdottomaan: rohkeutta katsoa suoraan.

Tampereen ylioppilasteatterin Uskalluksen käsikirja pelokkaille vanhemmille ei ehkä nimensä puolesta ole kovin raflaava lapsen kannalta, mutta pelkojen työstämisen osalta se osuu kyllä Pipsa Longan laatuvaatimuksiin. 

Esityksen päättymisen jälkeen huomaan lähteväni voimaantuneena ja omista peloistanikin tietoisempana aurinkoiseen pakkaspäivään.

  

Tyttö ilman menneisyyttä

Anna Laitinen: Miria viikinkien jäljillä, 141 sivua, Marketiimi 2016. Kansikuva Anu Toivola. 

Aiemmin tänä vuonna Lastenkirjahyllyssä  rouva Huu ihmetteli viikinkiaiheen runsastumista kotimaisissa lasten- ja nuortenromaaneissa.

Anna Laitinen täydentää viikinkiaiheisen seikkailukirjallisuuden tarjotinta vielä tyttösankarista kertovan sarjansa aloituksella Miria viikinkien jäljillä. 

Lastenromaani ammentaa klassisen lastenkirjallisuuden orpolapsitarinoista. 

11-vuotias Miria asuu lastenkodissa, jonka olot ovat ankarat:

– –  Ovesta pääsi kyllä ulos, mutta pihaa ympäröivä korkea rautainen aita sulki maailman ulos ja Mirian sisälle. Näin olivat asiat Myyränpolku 12:ssa, unohdettujen lasten talossa. 

Lastenkoti Myyränkolo oli suuri, keltainen puutalo kaupungin laidalla. Sen ympärillä kasvoi monenlaisia lehtipuita, korkeita pensaita ja mitä kirjavampi joukko erilaisia kukkia. Ulospäin talo näytti iloiselta paikalta, jossa lapset viihtyivät. Näin saattoi luulla, jos ei ollut talon asukas. Lastenkoti Myyränkolo oli kuitenkin toisenlainen. Siellä asuivat surulliset lapset, kaikkein epäonnisimmat, hylätyt ja unohdetut. – –

Haaveileva Miria on tuntee outoa viehtymystä merelle ja hän osaa kertoa elävästi viikinkiseikkailuista. Kalastajat olivat löytäneet Mirian Itämerelta ajalehtimasta, mukanaan kaulakoru, jossa oli hänen nimensä.

Vaikka Laitisen lastenromaani sijoittuukin nykyaikaan, niin merirosot ja viikingit ovat Mirialle ihan tätä päivää: 

” – – viikinkejä on olemassa vielä tänäkin päivänä. He eivät vain halua tavallisten ihmisten tietävän heistä. Suurimman osan ajastaan he purjehtivat Atlantin valtamerellä sekä Jäämerellä, ja vain silloin tällöin he uskaltautuvat maalle täyttämään ruokavarastojaan. Silloinkin he rantautuvat asumattomille alueille Pohjois-Norjaan ja Islantiin. Vain muutama ihminen on koskaan nähnyt nykyajan viikingin. Viikingit osaavat olla varovaisia.” Miria kertoi.

Kun Mirian paras ystävä Myyränkolosta saa uuden perheen, tyttö ryhtyy suunnittelemaan pakoa. Miria saa tahtomattaan kaverikseen Olavin, lastenkodin kiusanhengen, mutta yhteiset kokemukset hitsaavat heitä vähitellen yhteen.

Karkumatkallaan lapset saavat vihiä Viikinkimaa-nimisestä elämyskylästä, ja lähtevät sitä jäljittämään. He päätyvät kuitenkin ränstyneeseen sirkukseen, jonka entinen loisto on muisto vain.  

Periksi antamaton Miria puhaltaa sirkukseen kuitenkin uutta puhtia ja lumoaa viikinkiaiheisilla kertomuksillaan sirkusyleisön. Sirkuksen uusi suosio kantautuu kuitenkin lastenkodin viranomaistenkin korviin, ja edessä on nolo paluu takaisin. Mutta loppuun on varattu kohottava käänne, joka saa lukijan odottamaan jo malttamattomana seuraavaa osaa.

Anna Laitinen (s. 1989) on pohjoissavolainen esikoiskirjailija, joka on valmistunut englannin kielen maisteriksi. Laitinen kasvattaa jännitettä tarinaansa melko vähäeleisesti. Mirian pitkät viikinkitarinat ovat tärkeässä osassa, ja vähin erin lukijakin kiedotaan viikinkimaailman pauloihin. 

Kirjan kansikuva on epätarkka niin kuvan kuin tekstin osalta (kun vertaa sitä kustantajan sivuilta löytyvään skarpimpaan ja väreiltäänkin hieman heleämpään kuvatiedostoon).  Mitäköhän painovaiheessa on tapahtunut?