Mikä on rakkauden hinta?

Elina Kilkku: Ihana tyttö, 287 sivua, Bazar 2020. Kansikuva Satu Kontinen. 

Teatteriohjaajana ja näytelmäkirjailijana tunnetun Elina Kilkun nuortenromaani lienee ensimmäinen kotimainen ”aihe edellä”  metoo -kampanjan hengessä seksuaalisesta ahdistelusta nuorille suunnattu teos.  

Ihanan tytön takakannessa sanotaan romaanin ”vievän #metoon askelta pidemmälle”. 

Rakenteeltaan se on varsin konventionaalinen kehitysromaani 15-vuotiaasta tytöstä elämän taitekohdassa.

Liki 300 sivussa olisi monin paikoin ollut tiivistämisen varaa.  

Romaani tulee toistaneeksi monia nuortenkirjallisuuden kliseitä esimerkiksi sukupuoliasioista velvollisuudentuntoisesti luennoivan ”papiljottiterkkarin” hahmon kautta. 

Ajankuvana sitä vastoin on kiinnostava Reetan kaloreita kammoksuva äiti, jolle ”rasvaprosentti oli merkittävin ihmisarvon mitta”.

Iso osa äidin ja tyttären viestinnästä näyttää rajoittuvan Reetan ja äidin ruokailuhetkiin, joissa äiti korostaa aterian vähäkalorisuutta. 

Reetta näkee paikallisen teatterin ilmoituksen nuorisomusikaallista, johon etsitään koe-esiintyjiä. Muut hakijat ovat jo lukiolaisia, mutta kaikkien yllätykseksi Reetta valitaan päärooliin ihanaksi tytöksi.

Musikaalin ohjaaja on nelikymppinen Jarmo. Reetta ottaa tavakseen tulla harjoituksiin hyvissä ajoin ennen muita. 

Reetta havahtuu, kun huomaa katsovansa Jarmoa eri tavalla:

Jarmo näytti erilaiselta kuin ennen. Kuin se olisi voinut syöksyä saman tien mun kimppuun. Tajusin menneeni liian pitkälle. Äiti oli ollut oikeassa. Mä olin tyrkky, hutsu, liian nuori. Periaatteessa nimittely oli epäsolidaarista ja tuki naisten sortoa, mutta lamauttava häpeä esti tehokkaasti kaikki kriittiset ajatukseni. 

Reetta tiedostaa liikkuvansa kaltevalla pinnalla. Muut teatteriproduktion nuoret ilmaisevat myös huolensa, mutta tyttö ei siitä piittaa.  

Hän keskittyy pohtimaan, missä menevät sopivaisuuden rajat: poskisuukko, suoraan suulle suutelu kielellä vai ilman, suudelman kesto, koskettelu suutelun aikana.

Tyttö haluaa myös kyseenalaistaa ajatuksen siitä, että vain miehet voisivat olla hyväksikäyttäjiä seksuaalisissa suhteissa. Tämän osalta Kilkku ottaa rohkeasti kantaa, mutta ei silti vie tämän aiheen käsittelyä loppuun asti. 

Uskoin tasa-arvoon myös seksuaalisuudessa, mutten silti voinut olla miettimättä Jarmon todellista motiivia viettää niin paljon aikaa mun kanssa. Tietenkään ei voinut olla niin, että liikaa seksiä haluavat naiset olivat huoria ja kaikki miehet halusivat vain seksiä. Mutta mitä jos tämä yksi mies halusikin?

Reetan mielestä kyse ei kuitenkaan ole hyväksikäytöstä.

Me oltiin ennemminkin kollegoita kuin opettaja ja oppilas. Mä olin jo niin lähellä täysi-ikäisyyttä, ja Jarmonkin mukaan valovuosia ikäisiäni edellä, joten kyllä mulla oli oikeus päättää mitä tein ja kenen kanssa. 

Aikuinen lukija tulkitsee tytön käytöksen johtuvan myös vanhempien avioerosta. Reetta hakee Jarmolta sitä hyväksyntää, jota oma isä ei hänelle ymmärrä tai ehdi antaa. Isällä on uuden vaimonsa kanssa pikkulapsivaihe elettävänään eikä hänellä ole aitoa kiinnostusta tyttärensä asioihin. 

Aikuinen lukija myös näkee alusta lähtien Jarmon rakentaman machon suojakilven taakse  ja tunnistaa tämän vedättävän yhtä härskisti sekä alaikäistä ihastustaan että vaimoaan. 

Romaanin käännekohtana on Reetan radiosta kuuntelema kappale, jossa puhutaan rakkauden hinnasta.

Olin ajatellut maksavani tuskallisen kallista hintaa, mutta tekeväni silti ihan hyvät kaupat. Mua kuitenkin raivostutti, etten voinut täysillä nauttia elämäni kauneimmasta ihmissuhteesta vaan sain jatkuvasti pelätä, että suhde loppuisi  ja toisaalta että se ei loppuisi. Sen lisäksi mä pelkäsin kuollakseni, mitä ihmiset puhuivat meistä. Mua inhotti oma heikkouteni. Mua inhotti olla kliseinen teini-Lolita. 

 Jarmolla ei ole juurikaan koulutusta ohjaajan työhön, mutta rohkeutta häneltä ei silti puutu taiteellisen kunnianhimon kanssa. Ihana tyttö -musikaaalin  katsojat voivat äänestää näytelmälle kahdesta vaihtoehdosta mieleistään loppuratkaisua. 

Myös romaanissa on kaksi loppuratkaisua.

Ensimmäinen on sovinistinen, sovinnainen ja yhteisön aikuisten näkökulmasta hyväksikäyttöä hyssyttelevä.  

Toinen loppuratkaisu kyseenalaistaa Jarmon toiminnan, asettaa hänet rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tässä ratkaisuvaihtoehdossa kertojan ja lukijan myötätunto asettuu ehdoitta hyväksikäytön kokeneen alaikäisen nuoren puolelle. 

Elina Kilkun tapa käsitellä seksuaalista hyväksikäyttöä alaikäisen tytön näkökulmasta ei mielestäni ole omintakeinen, mutta parhaimmillaan se saattaa silti havahduttaa teini-ikäisiä työstämään aihetta sekä yksin että yhdessä muiden kanssa. 

Edelleen pidän tämän vaikean aiheen käsittelyistä onnstuneimpana jo kahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja -kertomuskokoelman (Otava 2012) tarinaa  Vaa´an tähtikuvio, jossa tytöt käräyttävät aikuisen miehen netissä tapahtuneen hyväksikäytön.

Nykyinen talentti- ja kykyjenetsintäkilpailujen suosio ruokkii  nuorten unelmia tulla kuuluisaksi ja nähdyksi parrasvalojen loisteessa. Teatterimaailman kuvauksena Elina Kilkun Ihana tyttö on hyvinkin asiantunteva ja kiinnostaa varmasti urasta haaveilevia nuoria. 

Teatteri ja itseilmaisu näkyy nyt muissakin varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa (esim. Heidi Silvan: Lava kutsuu, Tippi, Myllylahti 2019  ja Katariina Leino: Noitasiskot, Aviador 2029). 

Lisää kirjoja lasten ja nuorten oman kehon ääriviivoista ja rajojen asettamisesta  

Lapsille

Raisa Cacciatore, Susanne Ingman-Friberg & Osmo Penna: Pipunan ikioma napa. Jokaisella on oikeus päättää omasta kehostaan, Lasten Keskus 2019.

Sari Vento & Mika Launis: Peikonhäntä, WSOY 2007.

Isabel Abedi & Julia Kaergel: Enni Possunen sanoo En! Eli ei vieraiden mukaan saa lähteä kukaan, suom. Maisa Savolainen, Lasten Keskus 2005.

Gisela Braun & Dorothee Wolters: Suuri ei ja pieni ei, suom. Eila Kyllästinen, Mannerheimin Lastensuojeluliitto 2001.

Erna Osland: Punaisen huoneen tyttö, suom. Katriina Savolainen, Tammi 1994. 

Nuorille

Jukka Behm: Pehmolelutyttö, WSOY 2017.

Kirsi Pehkonen: Aloituskiekko, Karisto 2011.

Marja-Leena Lempinen: Punainen lumme, WSOY 2008.

Marika Uskali: Hopeanorsu, WSOY 2004.

Inka Nousiainen: Kivienkeli, Tammi 1993.

Rauha S. Virtanen: Ruusunen, WSOY 1968.

Jokainen on tärkeä

Kristin Roskifte: Kaikki lasketaan, 59 sivua, suomentanut Arja Kantele, S&S 2020.

Hurmaava, yllättävä ja ajattelemaan sysäävä.

Nämä laatusanat nousivat päällimmäisiksi, kun tutustuin toissapäivänä heti tuoreeltaan norjalaisen Kristin Roskiften kuvakirjaan Kaikki lasketaan. 

Se ylsi  viime vuonna Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon voittajaksi. 

Kyse ei ollutkaan taas yhdestä uudesta hulina-vilinä-kuvakirjasta, joka tykittää tapahtumantäyteisiä ja yksityiskohtia pakattuja aukeamia katsojan silmille. 

Näin staattisesta aukeamasta lähdetään liikkeelle. Taustan yksityiskohdat on
kekseliäästi piirretty yhdellä värillä ja huomio kiintyy näin olennaiseen.
Kristin Rosfkiften kuvitusta kuvakirjaan Kaikki lasketaan (S&S 2020). 

Kaikki lasketaan on humaani moniarvoisuuden ja lähimmäisen rakkauden puolustuspuhe. 

Se havahduttaa lukijan ja katsojan vähäeleisellä kuvitustyylillään ja lähes lakonisella ilmaisullaan, joka onnistuu näin kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia.

Kuvakirja on myös hyvä osoitus siitä, kuinka monikäyttöinen lastenkirja voi parhaimmillaan olla.

Jonottaminen, rivissä oleminen ja odottaminen on yksi kirjan
keskeisistä vertauskuvista. Kristin Rosfkiften kuvitusta 
kuvakirjaan Kaikki lasketaan (S&S 2020). 

Kaikki lasketaan on tietokirja: sen avulla voi opetella laskemaan yhdestä tuhanteen.

Se jumppaa lapsen, nuoren ja aikuisen havainnointikykyä harjaannuttaessaan keskittymään yksityiskohtiin, hahmottamaan isojen aukeamien tapahtumia.

Kaikki lasketaan on myös moraalin ja etiikan oppitunti ja tunnekasvatuskirja. 

Se puhuu kauniisti yhteiskunnan laitapuolen eläjistä, julkisuuden valokiilan ulkopuolelle ilman omaa syytään jäävistä pudokkaista. 

Seuraavan kerran, kun lapsi, nuori tai aikuinen valittaa, ettei hänellä ole mitään tekemistä, kannattaa antaa selailtavaksi tämä kirja.

Ilmaisunvapaus ja kansalaisvaikuttaminen näkyy taas
monin tavoin lastenkirjoissa. Kristin Rosfkiften kuvitusta
kuvakirjaan Kaikki lasketaan (S&S 2020). 

Kaikki lasketaan johdattaa myös  dynaamiseen tarinankerrontaan ja luovaan sepittämiseen: mitä on tapahtunut ennen esillä olevaa kohtausta, mitä tapahtuu sen jälkeen – miksi, kenen toimesta? 

Kirjan lopusta löytyvä pienellä präntillä tiuhaan ladottu tekstiosuus on koko kirjan dynamo. 

Sen avulla voi eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa harjoitella monissa oppiaineissa tärkeitä havainnointitaitoja. 

Kuvittaja-kirjailija Kristin Roskifte (s. 1975) on julkaissut kuvakirjoja ja hän on opiskellut kuvittamista Lontoossa ja Cambridgessä. 

Erityiskiitosta ansaitsee myöstämän kuvakirjahelmen kustantaja S&S.   

Kun Pohjoismainen lasten- ja nuortenkrijallisuuspalkinto vuonna 2012 perustettiin ja olin mukana Suomen raadissa, kuvittelin naiivisti, että pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden takaamiseksi perustetun palkinnon KAIKKI EHDOKASKIRJAT myös käännettäisiin pohjoismaisille kielille.

No, nielaisin pettymykseni, mutta kuvittelin että edes voittajateokset läpäisisivät seulan kaikissa Pohjoismaissa. 

Tämäkin toiveeni oli ylimitoitettu. 

Ensimmäisen pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirja-palkinnon sai Seita Vuorelan Karikko (WSOY 2012). Se on käännetty tanskaksi vuonna 2015.

Vuoden 2015 voittaja Martin Wegeliuksen Mördarens apa on käännetty suomeksi (Merten gorilla, suom. Kati Valli, Tammi 2017).

Ehdokaskirjoista myös vuonna 2011 alun perin ilmestynyt Jessica Schiefauerin Pojkarna on tullut julki suomennoksena Kariston kautta (2015, Pojat, suom. Säde Loponen). 

Perhe on paras

Riikka Ala-Harja: Kahden isän Ebba, kuvittanut Marika Maijala, 104 sivua, Otava 2020.

Rose Lagergrantz & Eva Eriksson: Onnekas ken Dunnen saa, suomentanut Raija Rintamäki, 185 sivua, Mäkelä 2019. 

Nämä kaksi kirjaa kertovat kauniisti ja oivaltavasti perheyhteydestä uusperheiden lasten näkökulmasta.  Juonenkäänteissä ja tunnemaailmassa on paljon yhteneväisyyksiä. 

Ala-Harja ja Lagercrantz kuvaavat kumpikin hienosti lapsen nähdyksi ja kuulluksi tulemista. 

Aikuiset ovat nimittäin aivan vilpittömästi kiinnostuneita lasten ajatuksista ja mielipiteistä! 

Ebba on jo päättämässä alakoulua ja Dunne on tokaluokkalainen.

Riikka Ala-Harjan Ebba-sarjan kolmannessa osassa Ebballa on sulattelemista, kun äiti ilmoittaa uuden miesystävän muuttavan heidän kotiinsa.  

– Mä katsoin äitiä suu auki.

Ilmari muuttaisi meille? 

Se olis aina meillä?  

Että meidän koti olis Ilmarinkin koti? 

Ei todellakaan muuta!  Ihan kauheeta, jos se ei lähtis meiltä kuin töihin ja lenkittämään Miskaa.   

Mutta siis… Ilmarin muuttohan tarkoittais, että Miskakin muuttais meille. 

Miska on Ilmarin bostoninterrieri. 

Tekstissä kuvataan sen olevan silmäpuoli ja esilehdellä kerrotaan koiralla olevan australialainen esikuva. 

Marika Maijalan hyvin viitteellisessä kuvituksessa tätä yksityiskohtaa ei kuitenkaan ole otettu lainkaan varteen.

Ebban luokka on lähdössä leirikouluun Saksaan. Juuri ennen lähtöä idille nousee kova kuume, ja Ebban on pakko sopeutua ajatukseen, että Ilmari tulee äidin sijasta matkaan mukaan. Leirikoulussa Ebba onneksi näkee myös pitkästä aikaa  Berliinissä asuvaa isäänsä. 

Ebban on vaikea kertoa koulukavereille, että Ilmari ei todellakaan ole hänen oikea isänsä. Kaverit arvostavat Ilmaria varauksetta,  sillä hän on todella hyvä ruoanlaittaja – toisin kuin leirin varsinainen muonittaja. 

Leiriviikko koettelee Ebbaa monella tavalla. Hyvän ystävän Saran perhetaustan kautta kuvataan luontevasti perheiden moninaisuutta.

Ebba-sarjan erityisansiona on maltillisuus rajata aihetta ja juonirönsyjä helposti hallittavaan mittaan. Varhaisteini-ikäisen Ebban minäkerronta on luontevaa ja tytön tarkkoihin havaintoihin arjesta on helppo samastua. 

Rose Lagergrantzin & Eva Erikssonin Dunne-sarja kertoo lapsen arjesta luontevasti ja sympaattisesti. 

Sen tyylilaji on moneen kohellukseen ja äkkikäänteiseen kerrontaan keskittyvän helppolukuiseen lastenromaaniin verrattuna huomattavasti verkkaisempi, mikä on yksinomaan hyvä asia. 

Lukemista vasta haltuun ottava lapsi ei uskoakseni niinkään kaipaa tapahtumien tykitystä vaan nauttii rajatusta miljööstä, samastumiseen houkuttelevista tapahtumista ja tutuksi tulevista keskushenkilöistä. 

Dunnella alkaa talviloma. Isä lähtee yllättäen potemaan sydänsurujaan sukunsa luo Italiaan ja Dunne on isovanhempiensa hoteissa. 

Eva Eriksson on mestari kuvaamaan kehon asentojen kautta
tunnetiloja. Mummin hämmennys tiivistyy hyvin tällä koko aukeamalle
levittyvään kuvituskuvaan, jossa kutsuvieraat  ovat jo ovella ja
Dunne kipeänä. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagercrantzin
lastenromaaniin Onnekas ken Dunne saa (Mäkelä 2019). 

yttö saa kuitenkin loistoidean: hän haluaa yllättää parhaan ystävänsä Ella Fridan tämän syntymäpäivänä. Tosin Dunnen on rohjettava matkustaa yksin junalla Nörrköpingiin asti. 

Kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Dunne tulee silti vähän huomaamattaankin edistäneeksi isän ihmissuhdekiemuroita – toivottavasti – pidemmän päälle parhain päin. 

Kirjan hieman runollinen nimikin tulee lopulta hyvin perustelluksi.