Kun lanteet keinahtavat jonkun mielestä millin liikaa

Mila Teräs: Amiraali, 172 sivua, Otava 2020. Kansikuva Tommi Tukiainen. 

 

Mä jouduin ripottelemaan ylleni Bossin partavettä,

pukeutumaan calvinkleinin tai björnborgin boksereihin,

koska muista merkeistä olisi tullut sanomista.

  

Yritin luottaa harmaaseen

niin kuin kaikki jätkät,

niin että luokkakuvassa yhtä

ei voinut erottaa toisesta. 

 

Mutta vaikka mä kuinka yritin verhoutua miehisyyteen,

puin sen aina jotenkin väärin päin,

aina vähän liian ylös säärelleni

ja liian alas lanteilleni,

jotka keinahtelivat ehkä millin liikaa.

 

Seksuaalisuuden monimuotoisuus on ollut jo vuosituhannen taitteesta lähtien monin tavoin esillä realistisissa kotimaisissa nuortenromaaneissa. 

Aiheen käsittely ilmentää asenteiden ja näköalojen vapautumista.

 

Niilo elää ahdasmielisellä pikkupaikkakunnalla. 

 

Hänen – – ”on vaikea vetää keuhkojaan täyteen ilmaa. Jotakin raskasta leijuu tässä värittömässä hikiässä”. – –

 

 

Niilo on varttunut isovanhempiensa kasvattamana. 

Isä asuu ulkomailla ja äitiinkin on melko etäiset välit. 

 

Hän kokee olevansa kameleontti, jonka tyyli elää koko ajan: 

 

Voin näyttää joka päivä erilaiselta: eilen olin vampyyrisukua, sitä ennen mieletön kaunotar, joskus olen remonttireiska, joinakin päivinä perushupparikundi, tänään glam-boy.

 

 

Koulussa Niilo on aina kokenut itsensä ulkopuoliseksi, nobodyksi.

Niilon epävarma identiteetti painaa hänet kumaraan, kun hän yrittää vaistomaisesti mahduttaa olemustaan ”joihinkin näkymättömiin raameihin sopivaksi”. 

Niilo kanavoi identiteettikriisiään kirjoittamiinsa runoihin. Minäkerronnan voi myös tulkita olevan päiväkirjaan kirjoitettua tilitystä, jossa Niilo ruotii päivän sattumuksia, kohtaamisia, katseita ja ristiriitatilanteita. 

 

Onneksi hänellä on ystäviä: Hermanni, masentunut ja suuressa syrjäytymisvaarassa oleva erakkoluonne, on hänen sielunveljensä. Sielunsisko Mara on kiinnostunut vaatesuunnittelusta ja hänen mielestään Niilon ei tarvitse himmentää itseään vain siksi, että tekisi siten toisten olon mukavammaksi. 

Erityisen tärkeä rooli on Niilon kesätyön työparilla, terveyskeskuksen vuodeosaston siivoojalla Sirkalla, joka näkee Niilon tempoilun taakse ja kannustaa äidillisesti olemaan itselleen ja muille rehellinen. 

Terveyskeskuksen kanttiinin kesäsilmätyttö, Virna, aiheuttaa Niilossa sydämentykytystä, ja Maran kannustamana hän uskaltaa vihdoin tehdä aloitteen. 

 

Rakastumisen ja ensirakastelun kuvaus on kaunis, tosi ja vapaa kaikista kliseistä. 

 

Mila Teräksen Amiraali ei onneksi ole mikään "yhden asian agitaatioromaani" muunsukupuolisuudesta. 

 

Niilon skeittiharrastus maadoittaa hänet tiukasti maahan; Teräs ei hahmottele hänestä mitään utuista ja kliseiden kuormittamaa stereotyyppiä, vaan ennen muuta uskottavan ja  identiteettiään etsivän nuoren ihmisen, jossa on samanaikaisesti rosoa, vimmaa ja herkkyyttä.

 

Romaani sivuaa myös nuorten huolta ilmastonmuutoksesta.  

Niilo ystävineen on valmis nousemaan barrikadeille suojelemaan uhanalaisten perhosten asuttamaa lähimetsää, jotta se ei joutuisi parkkipaikan alle.

 

Mara organisoi muotinäytöksen, jossa hän pääsee esittelemään suunnittelemiaan pukuja. Siitä tulee Niilolle näytön paikka.  

Muotinäytökseen tiivistyy upeasti myös koko romaania kannatteleva ystävyyden, yhteistyön ja kannustuksen humaani viesti.

 

Niilo oivaltaa:

 

Elämisessä kyse ei ehkä olekaan mistään yksinäisistä urotöistä, vaan auttamisesta, tukemisesta ja ratkaisujen etsimisestä yhdessä.

 

Romaanin metaforana amiraali on onnistunut: sotilasarvon sijasta se viittaa amiraaliperhoseen. Niilon ukki on innokas perhostenkeräilijä. Niilokin oppii, että ”kaikki, joilla on siivet, ovat kurittomia”. 

Isovanhempien ja Niilon suhteen kuvaus on äärettömän kaunis ja uskottava. Teräs tuo eleettömästi mutta painokkaasti esille sen, kuinka tärkeää aikuistuvalle nuorelle on saada läheisiltään hyväksyvä, rakastava katse, joka ulottuu myös arjen tekoihin.  

 

Mila Teräs kertoi Otavan virtuaalipressitilaisuudessa alkusyksystä etsineensä mallia nykynuorten kielenkäyttöön mm. nettikeskusteluista. Hän ei olekaan aiemmissa, tyttöpäähenkilöistä kertovissa lyyrisissä nuortenromaaneissaan (Sininen huone ja Perhosen varjo, Otava 2006 ja 2012) käyttänyt puhekieltä tässä mittakaavassa. 

Amiraalistakin löytyy toki Teräkselle tyypilistä sävykästä ja rikasta ilmaisua, mutta silti nimenomaan luontevan ja nykynuorten suuhun sopivan dialogin ansiosta romaani puhuttelee nähdäkseni laajempaa lukijakuntaa.    

Koulukiusaaminen ja zen

Päivi Lukkarila: Kuinka saavutetaan zanshin, 149 sivua, Nokkahiiri-kustannus 2020. Kansikuva Ada Ikonen. 

 

Päivi Lukkarilan nuortenromaani on lähtökohdiltaan varsin perinteinen. 

Seiskaluokkalainen Arsi on taitekohdassa: hän etsii itseään, kaipaa isäänsä, jota ei ole koskaan tavannut,  ja yrittää tulla toimeen tietokonepelaamisesta alituiseen nalkuttavan yksinhuoltajaäitinsä kanssa.

 

Sivumääräänsä nähden omakustanteena ilmestynyt Kuinka saavutetaan zanshin on kokoaan paljon isompi ja merkittävämpi teos, jonka vahvuutena on näkökulman ja keskushenkilöiden riittävä rajaaminen. 

Lopputuloksena on ehyt ja lukijansa palkitseva kehitystarina, josta löytyy peilauspintaa erilaisiin elämäntilanteisiin. 

 

Romaani rinnastuu kiinnostavasti samankaltaisen juoniaihionsa takia Miikka Pörstin ja Anne Vaskon kuvakirjaan Gorilla, jonka arvioin  Lastenkirjahyllyssä viime viikolla. 

Molemmissa on nimittäin kyse kiusaajan ja kiusatun rohkeasta kohtaamisesta, jossa väistöliikkeen ja alistumisen sijasta uskalletaankin katsoa toista silmiin ja aloittaa uudelleen alusta.

 

Luokan kovis Peetu eli Korsto on ottanut Arsin silmätikukseen. 

 

Korstolle ”on elämä antanut älyä, ulkonäköä, varallisuutta ja kavereita – – suorastaan ämpärikaupalla”. 

Arsi joutuu koulussa Korston nolaamaksi.

 

Hän ei kuitenkaan jää kärvistelemään kohtaloaan, vaan päättää hyökätä Korstoa vastaan samoilla aseilla. 

Ajoitus ja toteutus vetävät kuitenkin vesiperän ja päädytään tilanteeseen, jossa Arsia syytetäänkin Korston kiusaamisesta.

 

”Kiusaaminen ei ole koskaan reilua. Ei, vaikka olis tullut itsekin kiusatuksi”, toteaa Arsin äiti pojalleen.

 

Arsi ilmoittautuu karaten alkeiskurssille. 

Motiivit ovat kahtalaiset. Äitiään miellyttääkseen Arsi ryhtyy harrastamaan  sellaista liikunnallista lajia, joka sopii hänen luonteelleen. Poika toivoo saavansa harjoittelulla fyysiseen olemukseensa enemmän vakuuttavuutta, jolla hän pystyisi selättämään Korston psyykkisen kiusaamisen.  

Arsilla on myös oletus, että hänen biologinen isänsä on yltänyt karatessa mustaan vyöhön.  

 

Romaanin nimessä esiintyvä zanshin tarkoittaa japanilaisiin itsepuolustus- ja taistelutaitoihin olennaisesti kuuluvaa mielenhallintaharjoitusta, jonka tavoitteena on pysyä tarkkaavaisena ja varuillaan. 

Arsikin oppii vähitellen olemaan enemmän tietoinen itsestään ja kehostaan sekä kaikesta ympäröivästä.

 

Sivujuonteena Lukkarilan nuortenromaani työstää myös Arsin viivästynyttä puberteettia, josta äiti ja kouluterveydenhoitaja ovat poikaa itseään huolestuneempia:

 

--- Kyllä mussa oli tapahtunut muutoksia, vaikka en ollutkaan karvainen kuin kookospähkinä tai venähtänyt viittätoista senttiä. Ne muutokset oli vaan sellaisia, ettei niistä viitsinyt äitiään tiedottaa. Enkä takuulla ollut ainoa kaveri meidän luokalla tai koko koulussakaan, ysit ja jopolaiset mukaan lukien, jolla ei vielä parta kasvanut. 

 

Näiltä osin Lukkarilan romaani tasapainottaa myös rakentavasti muutamista syksyn nuortenromaaneista löytyvää murrosiän hormonimyrskyn överiä kuvausta. 

Karateohjaaja Laurin sanat lohduttavat lopulta Arsia ja asettavat asiat muutoinkin oikeisiin mittasuhteisiin. Laurin hahmoon tiivistyy hienosti tukevan aikuisen merkitys: pojalle on tärkeää tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi.

 

Lukkarilan romaani on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka harrastusaiheisen nuortenkirjan kautta pystytään kuvaamaan nuoruuden kehitysvaihetta sekä suhdetta kavereihin ja perheeseen. Harrastusta kuvaavissa lasten- ja nuortenromaaneissa on yleistä, että päähenkilö päätyy valitsemassaan harrastuksessa kilvoittelemaan itsensä ja voimavarojensa kanssa. 

Päiväkodin ravisteleva ihmissuhdepalapeli

 

Miikka Pörsti & Anne Vasko: Gorilla, 33 sivua, S&S 2020. 

 

Kuvakirjan kansi on hätkähdyttävä.

 

Valtava gorilla pitää napakassa otteessaan kahta pientä lasta. 

 

Tarkka kuvan katsoja huomaa silti, että lapset eivät vaikuta kovin hätääntyneiltä.

 

Miikka Pörstin esikoisteos Kaikkien juhla (Tammi 2016) oli epätavanomaisen kerrontatapansa vuoksi erityisen virkistävä lastenromaani. Se valotti lapsentajuisesti kiusaajan ja kiusatun erilaisia näkökulmia. 

 

Gorilla jatkaa saman teeman käsittelyä. 

 

Pörstin ja Anne Vaskon yhteistyö on saumatonta.

Vasko tulkitsee Pörstin kuvaannollista kieltä kirjaimellisesti. 

 

Eino lienee erityisherkkä tai ainakin hän reagoi asioihin hyvin kokonaisvaltaisesti, koko kehollaan. 

Einolle sattuu ja tapahtuu. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020).

Eino nimittäin hajoaa, nauraa katketakseen, särkee sydämensä.  

Opettajat päiväkodissa, äiti, isä, ihan kaikki sanoivat Einolle, ettei hänen tulisi eläytyä kaikkeen niin voimakkaasti. 

 

Se tuntui pahalta. Ei hän tarkoituksella mihinkään eläytynyt. Joka päivä Einoa nauratti, pelotti tai suretti jokin asia niin, että jonkun aikuisen piti tulla apuun kiinnittämään irronneet osat. Eino ei itse osannut kiinnittää vielä mitään, paitsi ehkä navan ja pikkurillin. 

 

Tulkintani mukaan tällaisen Pörstin sanallisen ja Vaskon visuaalisen liioittelun kautta avataan kirjan ääneen lukua kuuntelevan lapsen kielenkannat ja mahdolliset omat tunnelukot: lapsi kokee suorastaan velvollisuudekseen kommentoida kuvakirjan överiä kuvausta.  

Gorilla on kokoaan isompi helmikirja nimenomaan vuorovaikutteiseen kuvakirjan työstämiseen pienryhmissä. Sitä voi lukea moneen kertaan, aina vähän uusista kulmista. Kuvat ja tarina eivät tyhjene kertalukemalta ja -katsomalta. 

 

Päiväkotiryhmässä  isokokoinen Gorilla on ottanut Einon silmätikukseen. 

Mikäli Vasko olisi tehnyt kiusaajasta "tavalllisen lapsen", kirjan viesti olisi todennäköisesti tärvääntynyt kokonaan. Eläimen hahmoon etäännytetty kiusaaja helpottaa lasta hahmottamaan tapahtunutta ja näin myös kannustaa omien näkemysten rohkeaan esittämiseen.

Katseet puhuvat puolestan. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020). 

Väinö, hiljattain päiväkotiin tullut uusi lapsi, tunnistaa Einon ahdingon ja tulee apuun, kun Eino on murtunut Gorillan kovakouraisessa käsittelyssä kokonaan.  

 

Kun pojat yhdistävät voimansa, Gorillan uho tuntuu hiipuvan. 

 

Tämän huomasi myös Gorilla, joka ei saanut Einon ja Väinön kiusaamisesta enää mitään irti. 

Gorilla vaikeni. 

Se ei enää takonut rintaansa isoilla kourillaan. 

Se ei enää jahdannut poikia ympäri pihaa. 

Se alkoi masentua.

 

Mitä tekevätkään Eino ja Väinö? 

He lähestyvät Gorillaa…. ja kutittavat sitä!

 

Kuvakirjan aihe on kipeä ja aikuiselle haastava, mutta Pörsti ja Vasko tuovat luovassa ratkaisukeskeisyydessään aiheen arkiseksi ja helposti työstettäväksi. 

Lastenkirjassa yksi hetki voi kiepauttaa
asetelman nurinniskoin. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020). 

Lastenkirjallisuus esittelee usein lapsen kaikkivoipaisena toimijana. 

Gorilla-kuvakirjassakin aikuisen toimijarooli jää taka-alalle, kun lapset käyttävät luovaa ongelmanratkaisutaitoaan. 

Kiusaamisen aiheuttamia traumoja ja seurauksia sen koommin kiusatulle kuin kiusaajallekaan ei kuitenkaan lakaista maton alle.

Anne Vaskon kuvituksessa Gorillan reteä olemus ja pyöreät, muhoilevat muodot toimivat hyvänä kontrastina poikien kulmikkaille ja rikki meneville ruumiinosille. 

Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää kirjan sisäkansiin, sillä niihin Vasko onnistuu tiivistämään olennaisia tunteita. 

Ammattikasvattaja voi tunnistaa kirjan alun sisäkannen kuvasta myös omia jumejaan tai kyvyttömyyttään tunnistaa lapsiryhmän dynamiikkaan liittyviä vinoutumia.

 

Lisää kuvakirjoja herkistä lapsista:

 

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015

 

Anthony Browne: Martti Murehtija, suom. Sirke Happonen, Lasten Keskus 2006

 

Hiawyn Oram & Tony Ross: Hanna Huolinkainen, suom. Elina Karjalainen, Kustannuskiila 1986