Kun tukallakin on tunteet

Lola Odusoga & Saara Obele: Lolan suuri salaisuus, 32 sivua, WSOY 2023.

 

 

Kauneus- ja viihdealan yrittäjän Lola Odusogan esikoislastenkirja, Saara Obelen kuvittama kuvakirja Lolan suuri salaisuus, sai heti ilmestymisensä jälkeen paljon huomiota eri medioissa. 

 

Kirjan alkuidea juontaa Odusogan blogissaan julkaisemasta kirjoituksesta, jossa hän kertoi henkilökohtaisia kokemuksiaan siitä, kuinka on eri ikäkausina suhtautunut afrohiuksiinsa. 

Odusogan kertoman mukaan kustantamo otti häneen yhteyttä ja näin syntyi kirja Lola-nimisestä tytöstä, jonka valtaisa afrohiuspehko osaa puhua ja toimii muutoinkin inhimillisesti. 

 

Lolan suuri salaisuus muistuttaa painotuksiltaan Jani Toivolan kuvakirjoja Poika ja hame ja Poika ja perhostunne (Otava 2021 ja 2022), jotka Obele on niin ikään kuvittanut.    

Odusogan tavoin myös Toivolakin tuli lastenkirjailijaksi ns. lastenkirjallisuuden sisäkentän ulkopuolelta. 

Sekä Toivolan että Odusogan lastenkirjojen keskushenkilönä on ruskeaihoinen lapsi, jolla on valkoihoinen vanhempi. Kummassakaan kirjassa lasta ei kuitenkaan esitetä ihonvärinsä takia varsinaisesti ulkopuolisena.  

 

Kirjoja yhdistää myös se, että niissä on nykyiseen kotimaiseen kuvakirjatarjontaan verraten varsin paljon tekstiä. 

Onko kyse kustannustoimittamisen vieraskoreudesta: julkisuudesta tunnettujen ensikertalaisten tekstiä ei tohdita karsia niin paljon?

 

Odusogan ja Obelen kuvakirjalle on ilmeistä tilausta. Etnisen identiteetin ominaispiirteiden esille tuominen ilman kokemusta toiseudesta on yleistynyt Suomessa myös aikuistenkirjoissa.

 

Kustantamo S&S järjesti pari vuotta sitten yhdessä Koko Hubaran luotsaaman RT LIT Akatemian kanssa kirjoituskilpailun. Kilpailuun etsittiin tekstejä, joissa hiukset esiintyvät eri tavoin ruskeiden tyttöjen identiteetin symbolina. 

Kilpailun parhaimmistosta  julkaistiin viime vuonna antologia Kiharoita. Kirjoituksia hiuksista (S&S 2022), johon pyydettiin myös teemaan liittyviä tekstejä muilta kirjoittajilta. 

 

Odusogan ja Obelen kuvakirjan leikki-ikäinen sankari, Lola, on  vilkas ja eloisa. 

Hän toimii usein hetkellisten päähänpistojensa mukaan. 

Lolan vilkkaus havainnollistuu oivaltavasti myös Obelen kuvituksessa: kahdella eri aukeamalla esitetään tytön puuhia toiminnallisina kuvasarjoina. 

Lolan puuhakkuus  havainnollistuu kuvasarjana.
Saara Obelen kuvitusta Lola Odusogan tekstiin kuvakirjassa
Lolan suuri salaisuus (WSOY 2023). 

 

Lola herää jo aamuviideltä ja lähtee retkelle.

 

Lola näyttää viihtyvän paljon omissa oloissaan, mutta siihen on syykin: hänellä on jatkuvasti seuranaan puhuva tukkansa, joka osallistuu eri tavoin Lolan arkisiin asioihin ja tapahtumiin: 

 

Lola repäisee rivin hiuslenkkejä ranteestaan laittaakseen Tukan kiinni. Mutta se valuu vettä! ”Höh, olet ihan märkä, enhän minä voi laittaa sinua kiinni! Et kuivu ikinä.” 

”Harmin paikka, täytyy vain paistatella päivä vapaana, todella ikävää!” Tukka nauraa onnellisena.  

Lola asettuu päättäväisesti selälleen viltille, levittää Tukan huolellisesti auringon kuivattavaksi ja puhisee: ”Pitääkö huomion olla aina sinussa? Miksi et voisi antaa minun leikkiä? Olet ihan mahdoton! Nyt menee aikaa hukkaan!” 

”Mitä aikaa? Nythän on kesä! Voidaan tulla tänne vaikka joka päivä”, Tukka kikattaa. 

 

Saara Obelen kuvitus jopa liioittelee Lolan hiusten
muhkeutta. Obelen kuvitusta Lola Odusogan 
tekstiin kuvakirjassa Lolan suuri salaisuus (WSOY 2023). 

Lolan ja Tukan välillä tuntuu olevan jännitettä: tuon tuostakin kumpikin moittii tai ojentaa toista, mutta sanailu on silti leppoista, koska tyttö ja Tukka ovat lopulta kuitenkin sananmukaisesti erottamattomat.

 

Afrotukan erityisyyden ja sen hoitoon liittyvien ominaisuuksien  rinnalla kirjassa kuljetetaan myös sosiaalisilta taidoiltaan kenties hieman kokemattoman lapsen kehitystarinaa. 

Kun Lola kohtaa kesken leikkien metsässä koiraa ulkoiluttavan isän poikansa kanssa, hän kiistää ensin jyrkästi puhuneensa kenellekään. 

 

Kun kaksikko saapuu kotiin, äiti moittii tytärtään siitä, että tämä on lähtenyt ilman lupaa pois kotoa. Äiti on ostanut Lolalle muotilehden, jonka kannessa poseeraa myös afrotukkainen ruskeaihoinen malli.

 

”Äiti katso! Ihan kuin minä” Lola huudahtaa haltioituneena osoittaen kuvaa. Hän avaa lehden ja on ihmeissään siitä, että näkee jonkun, joka muistuttaa häntä itseään. Tuota tunnetta hän ei ole kokenut ennen. 

 

Ja eipä aikaakaan, kun metsässä kohdattu Jesse-poika huutaa kotitalon pihalla Lolaa kanssaan leikkimään. 

Kotitalon asukkaiden hyväksyvä katse ikkunoissa ja toisaalta
 Lolan oivallus siitä, että hän ehkä voisikin kertoa puhuvasta
tukastaan jollekin toiselle lapselle, tulee kauniisti esille aukeamalla,
jossa Lola palaa retkeltä kotiin. Saara Obelen kuvitusta Lola Odusogan 
tekstiin kuvakirjassa Lolan suuri salaisuus (WSOY 2023).  

 

Suomalaisesta kansanperinteestä löytyy tarinoita, joissa runsaisiin, pitkiin hiuksiin liitettiin monia myönteisiä ominaisuuksia, eritoten kantajansa elinovoimaisuutta. 

Myös Sari Peltoniemen monissa nuortenkirjoissa korostetaan keskushenkilöiden pitkiin ja näyttäviin hiuksiin liitettyjä voimia. 

 

Ja reunahuomautuksena muistutan, että suomalaisessa lastenkirjallisuudessa seikkailivat jo 1970-luvulla Jason ja hänen Kaarina-äitinsä, joiden olemusta kuvattiin tähän tapaan:  ”Kaarinalla on paksu kihara tukka. Jasonillakin on kihara tukka, mutta ei niin paksu” (Camilla Mikcwitz: Jason. Tarina tavallisesta pienestä pojasta (Tammi 1975). 

 

 

 

Lisää kuvakirjoja hiuksista:

 

Ursula Mursu & Apila Pepita Miettinen: Myrtti ja kudelmataika, Mini 2022

Ursula Mursu: Myrtti ja noitatukka, Mini 2021

 

Mila Teräs & Sanna Pelliccioni: Lentävä mummini, Karisto 2020 

 

Anna-Karin Garnham: Ruu ja uusi tukka, suom. Anne Luukkanen, Otava 2018

 

Leslie Patricelli: Hius, suom. Rauna Sirola, Lasten Keskus 2017  

 

C. A. Davids & Mary-An Hampton: Salonki Reilukutri, suom. Marjukka Weide, Marjukka Weide 2016

Pernilla Stalfelt: Karvakirja, suom. Birgit Huttunen, Minerva 2010 

 

Fatima Sharafeddine & Annick Masson: Samin uusi kesätukka, suom. Terhi Leskinen, Mäkelä 2007  

 

Olof & Lena Landström: Lasse parturissa, suom. Ulla Ropponen, Tammi 1993 

 

Selkäpiitä karmivia nuortenkirjoja kalman rajoilta

 

Magdalena Hai: Sarvijumala, 165 sivua, Otava 2023. Kansikuva Karin Niemi.

 

Harri István Mäki: Kirottu, 142 sivua, Haamu 2023. Kansikuva Iines Partanen.

 

J. S. Meresmaa: Kenties tapamme taas, 144 sivua, Karisto 2023.  Kansikuva Sanna Nyqvist.

 

 

 

Ehta kauhu on tullut rytinällä varhaisnuorten- ja nuortenkirjoihin (esim. Anu Holopaisen Iik-sarja, Myllylahti ja Siri Kolun Hereiset -sarja, Otava) ja hieman softatumpi ”pehmokauhu” on yleistynyt myös lastenromaaneissa ja jopa lukutaidon alkuun tarkoitettuissa helppolukuisissa kirjoissa (esim. Paula Norosen Yökoulu-sarja, Tammi).  

Kauhugenren suosio nuortenkirjoissa on eittämättä saanut ainakin osittain ulkokirjallista vetoapua zombiaiheen ympärille punotuista suoratoistopalveluiden suosituista sarjoista ja elokuvista. 

 

Magdalena Hain, Harri István Mäen ja J. S. Meresmaan uutuuskirjoissa jännitettä nostetaan kauhuelementtien lisäksi myös perhedynamiikan hankauksesta ja häiriötiloista.

 

Sarvijumalan keskushenkilön, 17-vuotiaan Laurin, perhe on ollut auto-onnettomuudessa, jossa perheen äiti kuolee jo turmapaikalla saamiinsa vammoihin.  

Isää on pidetty varmuuden vuoksi pitkään koomassa. Lauri toipuu isäänsä nopeammin fyysisistä vammoistaan ja hänet lähetetään tätinsä perheeseen Varsinais-Suomeen maaseudulle. 

 

Vähitellen Lauri mukautuu uuteen arkeensa ja tutustuu serkkunsa vanavedessä paikallisiin nuoriin. Erityisesti naapurustossa asuva pari vuotta vanhempi Vilja-Maaria herättää pojassa kiinnostusta, mutta tytöllä on omat ongelmansa ja traumansa. 

Hai kuvaa realistisesti pienen maaseutupaikkakunnan arkea, jossa mopoauton omistavasta kaverista on paljon iloa pitkien välimatkojen takia. Hyvin nopeasti maaseudun yllätyksettömään arkeen työntyy uhkaavia särmiä.  

 

Taistelu pahoja henkiä vastaan huipentuu lopulta varsin makaaberiksi action-taisteluksi Vilja-Maarian kotona, kun tytön kuollut äiti osoittaa hieman omintakeisesti äidinrakkauttaan. 

Tihentyvän juonen lomassa Lauri työstää myös vaikeaa äitisuhdettaan ja ennallistaa yhteyttä onnettomuudesta vähitellen toipuvaan isäänsä. 

 

Laurin isä on tummaihoinen, ja  Vilja-Maarian isän kerrotaan olevan asenteiltaan rasistinen. Laurin uuden kaveripiirin keskuudessakin hänen  ruskea ihonvärinsä herättää ensin pientä hämmennystä. Vaikka Lauri saavuttaakin nopeasti uusien kavereidensa luottamuksen, niin moinen lyhytkin maininta ihonvärin nostattamasta epäluulosta tuntuu silti hieman oudolta tehosteelta 2020-luvulla.  

Karin Niemen vangitseva kansikuva heittää lukijan oitis kirjan taikapiiriin.  

 

Harri István Mäen Kirotun kansikuva luottaa tunnelman nostatuksessa tummaan yleisväriin. 

Myös Kirotut sijoittuu maaseudulle. Minäkertoja Viktor kertoo olevansa ”jumissa tässä mätänevässä maalaiskaupungissa”, jossa ei ole ketään, joka voisi häntä auttaa. 

Järven rannalla on nimittäin tapahtunut jotain peruuttamatonta Viktorin ja hänen entisen luottoystävänsä ja hengenheimolaisen, Melissan, välillä, minkä jälkeen Viktor alkaa nähdä kylmääviä näkyjä. 

Melissa ilmiintyy Viktorille vahvojen aistimusten kautta. Poika haistaa järvenpohjan liejuisen tunkkaisuuden ja kosteuden.

 

Viktor on päähenkilönä äärimmäisen ristiriitainen ja epäluotettavakin hahmo, josta lukijan on vaikea saada otetta. 

Jostain syystä Viktor on nimittäin ryhtynyt kiusaamaan, kiristämään ja kohtelemaan Melissaa monin tavoin kaltoin.  

Lopulta pikkusisko havahduttaa Viktorin syyllisyyden kierteestä.

 

Kirottu tuo taas yhden näkökulman koulukiusaamiseen, mutta aiheen käsittely  jää valitettavasti hieman hahmottomaksi.

 

Viktorin minäkerronta on hyvin katkonaista, minkä voi tulkita johtuvan vähäisistä yöunista ja mieltä  jäytävästä syyllisyydestä. 

Lyhyet, eri riveille asettuvat virkkeet muistuttavat välillä säeromaanin latautunutta kerrontaa. 

 

J. S. Meresmaan Kunnes tapamme taas on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle vampyyrijännärille Kenties tapan sinut vielä. 

Edellinen osa keskittyi e-urheilua harrastavan Aleksin ja vampyyrityttö Noran ystävyyteen. 

Kakkososassa keskiössä on Aleksin ystävän Roopen totuttelu uuteen elämään vampyyrinä, yhdessä Noran ja tämän vaivalloisen pikkuveljen Kasparin kanssa homeisessa talonröttelössä. 

 

Roopella on kuitenkin iso ongelma, sillä terveydenhoitajan ottama verinäytekin sormenpäästä on hänen entisessä elämässään aiheuttanut  aina pyörrytystä ja pahoinvointia:  – – ”miten ikinä pystyisin iskemään hampaani jonkun tuntemattoman tyypin kaulaan ja juomaan siitä”, poika pähkäilee ahdistuneena. 

 

Nora yrittää avittaa Roopen verikammoa siedätyshoidolla toimittamalla tälle pussitettua verta, jotta poika säilyisi  tolkuissaan ja toimintakykyisenä.  

 

Vähitellen Roope huomaa viihtyvänsä uudessa olomuodossaan, ”epäelämässään vampyyrinä”, kuten Nora asian muotoilee. Silti Roope kaipaa äitiään ja kaksossiskoaan Iiristä. 

 

Meidän perhe on ollut tiivis yksikkö, joka käy maailman ennakkoluuloja ja -oletuksia vastaan yhtenä rintamana. Niiramot ei salaile asioita, vaan ne puhutaan halki. Äiti haluaa, että me ollaan avoimia toisillemme. Hän teki aikanaan valinnan perustaa perhe itsellisesti, ilman kumppania. Mun ja Iiriksen isä on anonyymi spermanluovuttaja Tanskasta. Me ollaan tiedtty se niin kauan kuin muistan. Ei valehtelua. Ei epärehellisyyttä. Mä olen aina pitänyt Niiramoiden arvoista. Ja nyt mä olen joutunut luopumaan niistä. 

 

Jännitteisen juonen oheen Meresmaa tuo lukijan pohdittavaksi pelon sukupuolittumiseen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyviä teemoja. 

Nora kertoo olevansa aseksuaalinen ja sukupuoleton ja selittää ominaispiirteiden johtuvan myös vampyyriydestä itsestään: 

 

”Haluaisin kuulostaa kannustavammalta, mutta totuus on, että aika nakertaa lopulta kaiken puhki. Se on kuin aurinko, jonka suoran paahteen alla värit haalistuvat. Kirkkaimmatkin.”

”Tunteet siis kuolevat?” päättelen.

 ”Kyllä ja ei. Tunteet muuttuvat. Rakkaus, jota tunsi, muuttuu suruntummaksi kun sen kohde kuolee ja itse jatkaa eloaan. Kyky tuntea ei kuole”. 

 

Roope pohtii myös yleisemmällä tasolla normaaliuden kriteereitä uudessa elämässään yhteiskunnan ulkoringillä. 

 

Normaali. Ai että vihaan sitä sanaa. Se on kuristava, puristava kahle ja silti jotain, mitä kohti olen tiedostamattakin pyrkinyt. Mulle on käynyt ihan liian tutuksi, että sitä kohtaan, mitä tunteet suurinta vetoa, tuntee samaan aikaan vastavetoa, jopa inhoa. 

 

Asukasluku Noran, tämän pikkuveljen Kasparin ja Roopen yhteistaloudessa pysyy vakiona, vaikka yksi asukkaista lähtee omille teilleen.  

Lukija jääkin malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa…

 

 

Korjattu klo 13.10 Magdalena Hain ja J. S. Meresmaan kirjojen keskushenkilöissä olleita nimivirheitä. 

 

 

”Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta”

  

Leena Krohn: Luuta. 40 sivua. Teos 2023.

 

 

Leena Krohn on yhtä tinkimätön sekä aikuisten- että lastenkirjoissaan.  

 

Krohnin uusin kuvakirja Luuta tuntuu heti tutulta. 

 

Jo kuvakirjaan valittu ilmaisun muoto vihjaa, että tämä lastenkirja tuskin avautuu nykylapselle ilman aikuisen myötävaikutusta ja auki selittämistä. Tarina etenee luku kerrallaan riimitettyinä runoina.  

 

Luuta palauttaa etsimättä mieleen lapsuuteni yhden merkkiteoksen, Leena ja Inari Krohnin tarinakokoelman  Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1973). 

Luuta ei peittele moraalista eetostaan: laajoin kaarin se tuo esille yhteiskunnan eriarvoisuuden, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ja ihmisen ahneuden maalliseen mammonaan. 

Mikään pienten lasten kirja Luuta ei todellakaan ole, ja uskon että moni aikuinenkin on teoksen äärellä vähän ymmällään. 

 

Leena  Krohnin sekatekniikalla toteuttama kuvitus muistuttaa  värimaailmansa ja rosoisuutensa takia paljon hänen sisarensa Inari Krohnin kuvitusta 50 vuotta sitten ilmestyneeseen Tyttö joka kasvoi -kirjaan. 

Kahden erilaisen elämän ja aatteiden vastakkainasettelu
näkyy kuvituksessa. Kenraalittaren kehonkieleen tiivistyy tämän
kokema ylivertaisuus piikatyttöön verrattuna. Leena Krohnin kuvitusta
runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Tarina sijoittuu arkaaiseen miljööseen ja aikaan. 

Nuori piika on palkollisena kenraalittaren taloudessa. Emäntä hukkaa sormuksensa, ja epäilykset kohdistuvat tietysti piikaan. 

Piika saa lähtöpassit työpaikastaan. Hän lähtee luuta vaellussauvanaan avaraan maailmaan, kuten niin usein kansansaduissakin on ollut tapana. 

 

Tyttö kohtaa uutta työtä etsiessään karvajätin, päätyy lilliputtien kaupunkiin, kohtaa kirkonpaimenen ja kahvipannun muotoisessa talossa asuvan koketin rouvan. Hän kolkuttelee tehtaan ovea, mutta saa kuulla, että robotit hoitavat jo työt ihmisiä tehokkaammin. 

Karkaavan metsän kuvituskuvassa on aivan
poikkeuksellista allegoristakin jylhyyttä. Leena Krohnin
kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

Tyttö todistaa myös omituista näkyä, jossa metsä ottaa sananmukaisesti jalat alleen paeten miestä, joka on tullut kirves olallaan metsää kaatamaan. 

 

Kuvituskuva hylätystä kaupungista on sekin tehokas 
allegoria. Taustalla kajastelee Mannerheimin ratsastajapatsas. 
Leena Krohnin kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Hylätyssä kaupungissa hän aistii hengettömyyttä ja autiutta. Tyttö kohtaa ynseyttä ja piittaamattomuutta ja on jo valmis antamaan periksi. 

Mutta juuri kun tyttö on hyppäämässä epätoivoisena kosken kuohuihin, kenraalitar saapuu paikalle ja kertoo, että sormusvaras, harakka, on saatu kiinni. Tyttö hyväksyy anteeksipyynnön, mutta asettaa takaisin paluulleen ehdon:

Ah, elämän kirjoihin vei taas neitosen reitti,

mutta uhkavaatimuksen hän rouvalle heitti:

”Minä palaan vain, rouva, jos askareet tasan me jaamme,

Ja kahvit ja kermat ja samat sapuskat saamme. 

Oikeudenmukaisemman työnjaon jälkeen piika pystyy toteuttamaan myös sisäistä kutsumustaan. Hän ryhtyy kirjoittamaan, ensin muistelmiaan ja sitten vielä lisää.: "Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, / on voittaja varma. / Ei taistoon tarvita muuta."

Näin Luudasta sukeutuu lastenkirjaksi naamioitu yhteiskuntapoliittinen traktaatti luovan työn kunnioittamisesta ja arvon antamisesta vähäväkisille ja syrjään sysityille. 

Piika palaa lähtöpisteeseen, palvelijan ja kenraalittaren
suhteesta on tullut tasa-arvoinen. Hiirtä jahtaavan kissan voi
tulkita kuitenkin vihjeeksi siitä,että yhden kenraalittaren
asennemuutos ei vielä poista yhteiskunnallista eriarvoisuutta.
Leena Krohnin kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Kirjan jälkisanoissa Krohn kertoo tarinan synnystä: lapsenlapsen nukkekotiin  ei mahtunut kahta vanhaa nukkea, joten isoäidin piti päästää ne jatkamaan elämäänsä kirjan sivuilla.