Kohtaamisia ja ohikävelyjä

Anthony Browne: Ääniä puistossa. Suomentanut Sirke Happonen. 28 sivua. Lasten Keskus 2004.

Anthony Browne (s. 1946) on brittiläisen kuvakirjallisuuden grand old man, jonka tuotanto ei jätä ketään kuvakirjaentusiastia kylmäksi. Browne rohkenee alistaa tekstin tarvittaessa jopa kokonaan kuvan palvelijaksi: hänen kuvakirjoissaan kuva on sananmukaisesti kuningas. 

Brownen kuvakirjoissa toistuvat samat teemat: hän kuvaa henkilösuhteita ja erilaisia tunteita – alemmuuden tunteita, pelkoa ja ahdistusta ja toisaalta ystävyyttä, välittämistä ja onnistumisen iloa. Parhaimmillaan hän siilaa elämän perustunteista esiin sen ytimen ja antaa lapselle perusturvan ja lohdutuksen.

Lasten Keskus ja Kustannus-Mäkelä ovat julkaisseet Brownen tuotantoa suomeksi melko kattavasti. Tosin juuri nyt näyttää siltä, että nykyinen ns. varman päälle kustantamisen politiikka karsii tällaisia monisyisiä ja hyvin eri-ikäisiä lukijoita kiinnostavia kuvakirjoja kustantamoiden listoilta.  

Brownelle tunnusomainen maneeri on käyttää simpansseja ja gorilloja päähenkilöinä tai vaihtoehtoisesti antaa ihmiselle tunnistettavia apinan piirteitä. Ääniä puistossa -kirjassa hahmoilla on ihmisen ruumis mutta simpanssin tai gorillan pää. Tarkoitusperät voi tulkita kahtalaisiksi: apinan sympaattinen olemus vetoaa  lapsiin. Toisaalta Browne haluaa tulkintani mukaan muistuttaa ihmisen ja apinan mutaatiolla myös ihmisen ”eläimellisestä puolesta”. 

Ääniä puistossa on kerrontatekniikaltaan kiinnostava. Se  leikittelee  sosiaalisilla suhteilla ja elintasosta johtuvilla näkökulmapoikkeamilla kuvatessaan kahden seurueen vierailua samassa puistossa.

Sutun isä esiintyy jo tässä kuvassa, mutta lyhtypylväs tai puun runko erottaa hänet Kaarlen äidistä. Äidin asento on itsetietoinen ja hallitseva. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 

Ensimmäinen ääni kuuluu hienostorouvalle, joka vakaasti uskoo olevansa muita parempi. Hän lähtee puistoon poikansa Kaarlen ja muotovalion koiransa Viktorian kanssa. ”Ruokoton rakki” vokottelee Viktoriaa ja Kaarle-poikakin hakeutuu äitinsä vastustuksesta huolimatta ”suttuisen lapsen” luokse.

Oikeanpuoleisella sivulla Suttu ja isä ohittavat joulupukin asuun pukeutunen kerjäläisen, jonka lapussa lukee "Elätettävänä vaimo ja miljoona lasta". Paljaat puut ja lyhytpylväs tuntuvat kääntyvän silkasta myötätunnosta apeiden kulkijoiden puoleen. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 

Toinen ääni kuuluu työttömälle perheenisälle, joka lähtee puistoon Suttu-nimisen tyttönsä ja koiran kanssa. Mies kadehtii koiran elämäniloa ja innokkuutta.

Istahdin penkille ja lueskelin lehdestä työpaikkailmoituksia. Kyllä mä tiedän, että se on ajanhukkaa, mutta yrittää pitää, vai mitä? Sitten oli aika lähteä. Suttu piristi mun mieltä. Se lörpötteli iloisesti koko matkan kotiin.

Kolmas ääni on Kaarlen ja samat tapahtumat nähdään nyt pojan näkökulmasta. Poika vaikuttaa olevan lähes äitinsä kapean ajattelumallin latistama, tahdoton ja passiivinen olento.

Kaarle on Brownen Retu-kuvakirjoista tutun näköinen simpanssi, jonka olemuksesta huokuu alistuneisuus ja apeus. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus, 2004. 

Neljäs ääni on Sutun, joka näkee asiat taas toisin kuin isänsä ja Kaarle. Suttu on huolissaan isänsä apeudesta ja hän joutuu selvästi ottamaan ikäänsä nähden liikaa vastuuta perheen asioista. Hänelle kohtaaminen Kaarlen kanssa on erityisen merkittävä.

Suttu näkee Kaarlen lävitse ja haluaisi lohduttaa. Yhteisen hauskan leikkihetken muistoksi Kaarle antaa Sutulle kukan. Vasemman sivun valokeilalla ja oikean sivun pitkällä varjolla on vahva symbolimerkitys. Anthony Brownen kuvitusta kirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 

Erilaiset näkökulmat on eroteltu myös erilaisilla tekstifonteilla. Työttömän isän ja Sutun äänet on lihavoitu, kun taas Kaarlen ja hänen äitinsä äänet ovat kirjasintyypiltään hennompia. Kaarle ja äiti puhuvat huoliteltua kirjakieltä, isä ja Suttu puhekieltä. 

Sirke Happonen on kuvakirjatutkijana saanut tämän kirjan suomentajana todellisen unelmatyön päästessään vaikuttamaan keskeisen lastenkirjakuvituksen uudistajan hienon kuvakirjan välittämiseen suomalaisille lukijoille. Niukka teksti ja sen nyanssit ovat varmasti asettaneet suomentajalle  aivan erityisen suuria haasteita, mutta Happonen tekee alkuteokselle uskollisen käännöksen. 

Sutun isän ongelmat  – työttömyydestä, köyhyydestä ja alkoholismista johtuva syrjäytyminen –  eivät kuitenkaan heijastu tyttäreen eikä vaikuta hänen kykyynsä solmia uusia ystävyyssuhteita. Näin Browne haluaa tulkintani mukaan viestiä lapselle, että läheisten henkilökohtaiset vaikeudet eivät saa viedä lasta samaan syöveriin, vaan lapsella on oikeus nauttia elämästä kuten ennenkin.

Anthony Browne kätkee kuvitukseen symboleja: Kaarlen äidin lierihattu toistuu dominoivana – kenties vallan symbolina ? – Kaarlen puistokävelyssä. Puut vaihtavat jatkuvasti muotoaan. Ne ovat välillä gorillan pään silhuetin muotoisia, hedelmiä, palavia lieskoja, niiden juuret työntyvät maahan kuin elefantin jalat, ja elefantin kärsäkin  puiden lomassa vilahtaa. Yhdessä kuvassa voi nähdä epätoivosta huutavia suita ja suljettuja silmiä… Sutun isän näkökulmasta puut ovat lehdettömiä ja maisema tästä syystä hyvin lohduton.

Sutun ja isän lähtiessä puistoon kulkureitillä näytetään maassa makaava, joulupukin asuun sonnustautunut kerjäläinen. Muuria vasten nojaa kaksi maalausta, da Vincin Mona Lisa ja hattupäistä miestä esittävä Rembrandtin maalaus. Puistosta lähtiessä lehdettömiin puihin on sytytetty valot, puistolyhty on hennon vanamon muotoinen ja kodistaa valokeilansa Suttuun, isään ja heidän sekarotuiseen koiraansa, sekä iloisesti tanssahteleviin maalauksen hahmoihin ja kerjäläiseen.

Brownen kuvituksessa rytmillä, liikkeellä, katseen suunnalla, on tietty merkitys. Detaljeja poimii eri katselukerroilla yhä lisää.

Onko Ääniä puistossa pessimistinen kuvakirja? Vastaus riippuu kuvan katsojasta ja kirjan lukijasta, kenties myös hänen yhteiskunnallisesta asemastaan, empatian tasostaan ja kyvystään ”heittäytyä” erilaisten roolien vietäväksi. 

Browne asettautuu mielestäni hyvin yksituumaisesti heikkojen, sorrettujen ja alistettujen puolelle. Tästä syystä Kaarlen hienostoäiti jää kuvakirjan ainoaksi pahikseksi, joka jumittaa roolissaan ja vaikuttaa näin myös poikansa ahtaaseen maailmankuvaan. 

Kaarlen ja Sutun pelastukseksi koituu todennäköisesti leikki ja uteliaisuus. Siitä vihjeenä Browne on sijoittanut yhteen kuvaan myös brittiläisen lastenkirjallisuuden ikonin, Maija Poppasen lentämässä sateenvarjollaan!

Rouva Huulle Ääniä puistossa assosioituu vahvasti Iso-Britannian pitkäaikaiseen pääministeriin, maanantaina kuolleeseen Margaret Thatcheriin, jonka poliittiset toimet ulottuivat perinteiseen brittiläiseen luokkayhteiskuntaan sekä hyvässä että pahassa.

Reeta Aarniolle Kaarina Helakisa -palkinto

Otavan kirjasäätiö on hetki sitten julkistanut vuotuisten palkintojen saajat. Niiden joukossa on myös Reeta Aarnio, joka sai Kaarina Helakisa -palkinnon, suuruudeltaan 15 000 euroa. 

Aarnio (s. 1971) on kirjoittanut neliosaisen lasten fantasiasarjan, johon kuuluvat teokset Maan kätkemät, Veden vanki,  Virvatulten vartijat ja vast ikään ilmestynyt Tuullien taikuri. 

Aarnio työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Helsingissä Aleksis Kiven peruskoulussa. Verrattuna vielä 1950–60-lukujen ammattikirjoon Aarnio on jo harvinaisuus lasten- ja nuortenkirjailijana toimiessaan kirjailijuuden ohella myös opetustyössä! Nyttemmin on sen sijaan hyvin yleistä, että lasten- ja nuortenkirjailija hankkii ansioita myös sanataidekoulun opettajana: etsimättä tulevat heti mieleen Markku Karpio ja Vilja-Tuulia Huotarinen. 

Palkintoperusteluissa sanotaan muun muassa seuraavaa:

Reeta Aarnio on ammentanut teoksiinsa vaikutteita suomalaisesta mytologiasta. Tuloksena on vahva, omaperäinen fantasiamaailma. Keskiössä on lapsi ja nuori, joka seikkailuun upotessaan ymmärtää jotain itsestään ja maailmasta. 

-- Lukija kykenee löytämään runsaasta henkilögalleriasta itselleen sopivan samastumiskohteen, olipa kyse sitten sanavalmiista Siristä, hitaasti lämpiävästä Eetusta, oikeudenmukaisesta Liinasta tai musiikin maailmaan sukeltavasta Violasta. Joukossa on voimaa, uskoo Aarnio ja todistaa sen viimeistään sarjan päättävässä Tuulien taikurin loppukohtauksessa, jossa lasten yhteistyö pelastaa pikkukaupungin uhkaavalta viholliselta.

Olen juuri edennyt vähän yli puolen välin Tuulien taikuria, joka kertoo  velhokoulua käyvien alakouluikäisten lasten taianomaisista edesottamuksista. Neljästä kirjasta on tiettävästi jo julkaistu myös yhteislaitos Maan, veden ja tulen väki.

On hienoa, että J. K. Rowlingin Harry Potterin rinnalle on saatu myös ehtaa kotikutoista lasten fantasiaa!  

Veden vanki  ja Virvatulten vartijat on arvosteltu Lastenkirjahyllyssä! Arvosteluihin pääsee suoraan teosten nimiä klikkaamalla. 

Joko ollaan kuilun reunalla?

Pirkko-Liisa Surojeginin
kuvitusta kirjaan Maahisen
viimeinen matka, Otava 1995

Pitkän linjan taidekriitikko Otso Kantokorpi on sanonut itsensä irti päivälehtien avustamisesta, ainakin toistaiseksi. Kantokorpi on kertonut irtisanoutumistensa taustasta Alaston kriitikko -blogissaan ja nostattanut jo yli sadalla kommenttivyöryllä   yksittäistä kriitikkoa kohtaan suoranaisen empatian hyökyaallon, jonka huolehtivat sävyt pienesti jo naurattavatkin rouva Huuta.

Kantokorpi perustelee eroaan mm. sillä, että Alma Aluemedia ajaa avustajiaan jatkuvasti entistä ahtaammalle: avustajan edellytetään solmivan sopimuksen, jonka jälkeen sama, alunperin Ilkkaan kirjoitettu juttu voi ilmestyä useammassa lehtikonsernin lehdessä – Kantokorven tapauksessa pahimmillaan jopa 7 eri sanomalehdessä, ilman mainittavaa lisäkorvausta.

Myös Turun Sanomat ja Kaleva käyvät Kantokorven mukaan parhaillaan neuvotteluja vastaavan käytännön vakiinnuttamisesta. Kantokorpi ei jo 56-vuoden ikään yltäneenä, asemansa vakiinnuttaneena kriitikkona ole mairiteltu lehtikonsernin eri maakuntalehdissä saamastaan laajasta levikistä, vaan penää sijalle kulttuurialan toimijoiden arvostusta – ja sitä moniäänisyyttä. 

Otso Kantokorpi ei siis suinkaan aja tässä provokatorisessa tilityksessään vain omaa etuaan, vaan näkee asian myös taiteilijan näkökulmasta kaventavana ja yleistä keskustelua suitsivana. Samaan asiaan on jo aiemmin helmikuussa ottanut kantaa Suomen Arvostelijain Liitto  ja tämä aihe on esillä ensi lauantaina Tieteiden talolla Helsingissä järjestettävässä Kritiikin päivässä.  

Lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä mm. Onnimanniin, Savon Sanomiin ja Kainuun Sanomiin kirjoittava Maria Loikkanen on jo alkuvuodesta pohtinut  Alas taikavirtaa -blogissaan kritiikin niukentumista oman avustajauransa aikana.

Helsingin Sanomissa maanantaina todennettiin suomalaisen  kirjallisuuskritiikin kapeutumista  Antti Tuurin romaanien kautta. Kun vielä 1986 ilmestyneestä Ameriikan raitsta kirjoitettiin peräti 90 lehdessä, niin 25 vuotta myöhemmin ilmestyneestä Rauta-anturasta kirjoitettiin kustantajan ylläpitämän leikearkiston mukaan vain 23 lehdessä, ja näistäkin yksi arvio identtisenä neljässä saman lehtikonsernin lehdessä, Etelä-Suomen Sanomissa, Savon Sanomissa, Keskisuomalaisessa ja Karjalaisessa.

Rouva Huu aloitti kriitikon uransa Keskisuomalaisessa vuonna 1986. Noin kymmenen vuoden avustajasuhteen jälkeen tohdin pyytää korotusta avustajapalkkioihin. Siihen ei katsottu olevan aihetta, mutta lohduksi tarjottiin mahdollisuutta avustaa myös Savon Sanomia, ja tätä kautta sain tuplajulkaisun kautta noin 30 %:n korotuksen palkkioihin. Mukauduin tähän, sillä minulta tilattiin myös em. sanomalehtien levikkkialueen omista lasten- ja nuortenkirjailijoista erillisarvioita, joista maksettiin käypä kertakorvaus. Asia hämmensi minua kuitenkin siinä määrin jo tuolloin, että otin yhteyttä Sanomalehtimiesliiton lakimieheen, joka totesi, että eihän tuo reilua ole. Nykyisin saman konsernin muissa lehdissä uudelleen julkaistuista arvioista ei siis ymmärrykseni mukaan makseta enää sentin pyörylääkään.

Rouva Huusta olisi kiinnostavaa – parhaillaan käytyä kritiikkikeskusteluakin vasten – kuulla myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden kokemuksia kentältä: löytyykö heiltä/ teiltä siviilirohkeutta todentaa kritiikin niukentumista ? 

Lieneekö niin, että kustantajatkin heittävät pian pyyhkeet kehään printtimedian suhteen ja lataavat entistä isommat odotukset kirjablogisteihin? Ns. tavallisten lukijoiden tulkinnat ja netissä kulovalkean kautta leviävä puskaradio nautinnollisesta, säväyttävästä lukukokemuksesta ovat hiljalleen nousemassa kustantajien silmissä jopa arvoon arvaamattomaan.

Kustantajat järjestävät blogisteille jo taajaan omia kirjamarkkinointitilaisuuksia. Myös Suomen Arvostelijoiden Liitto on alkanut ottaa jäsenikseen harkinnan mukaan kirjabloggaajia. 

Kirjaseuranta.fi -verkoportaalin sivuille on listattu liki 180 suomalaista kirjallisuuteen liittyvää blogia. Tämäkään lista ei ole täydellinen: siitä puuttuu monta rouva Huunkin seuraamaa blogia! Toisaalta uusia ilmaantuu jatkuvasti lisää, ja spontaanisti hetken mielijohteesta synnytettyjä hiipuu vastaavasti pois.  

Uusimmassa Suomen Arvostelijain Liiton Kritiikin uutiset 1/2013 -lehdessä referoidaan Kuvataideakatemian seminaaria, jonka aiheena oli pohjoismainen, entistä lyhytjänteisemmäksi käyneen uutisjournalismin vastaiskuna syntynyt kulttuurin verkkojournalismi. 

Taloudellisesti paras toimintapohja jutussa esitellyistä verkkojulkaisuista taitaa olla Norjassa. Visuaalisiin taiteisiin keskittynyt Konstkritikk.no -verkkolehti on saanut toiminnan aloittamiseen tukea valtiolta. Tavoitteena oli näin työllistää ammattitaitoisia alan kriitikoita, jotka ovat jääneet kulttuurijournalismin alasajossa vaille työtä. Ruotsalainen vastaava nettijulkaisu Konsten.net on niin ikään syntynyt pitkälti provokaatioksi perinteisen taidekritiikin alennustilaan.

[ Kulttuuritoimittaja ja LongPlay -verkkojulkaisun perustanut Johanna Vehkoo esittää  eilen julkaistussa tekstissään kantaa käytyyn keskusteluun ja haastaa laatujournalismin tekijöitä yhteistyöhön. ]

Rouva Huu huomaa olleensa syksyllä 2009 tiedostamattaan varsin trendikäs, vaikka syyt Lastenkirjahyllyn perustamiseen olivatkin yhteisen hyvän lisäksi myös henkilökohtaisia.  

Matti Pikkujämsän kuvituskuva
Jukka Itkosen runokokoelmasta
Leikkihaitari, Otava 2012.

Mitä haluan tällä monipolvisella tilityksellä todentaa? 

Reilun kolmen Lastenkirjahylly-vuoden jälkeen koen yhä, että iso osa lasten- ja nuortenkirjakenttää tyytyy vain nurkumaan ja nurisemaan, puhkumaan ja puhisemaan sen sijaan, että astuisimme pystypäin barrikadeille, vaatimaan lasten- ja nuortenkirjoille enemmän näkyvyyttä, lisää liksaa ja arvostusta. Ja tässä tarkoitan nyt kriitikoiden ja muiden alan toimijoiden lisäksi samaan hengenvetoon myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden monenkirjavaa tekijäjoukkoa, mukaan lukien kirjailijoiden ja kuvittajien lisäksi  myös free lance -graafikot ja -kustannustoimittajat sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta lastensa kautta kuluttavat ja ostavat  vanhemmat.

Mikään ei muutu, jos kukaan ei oikeasti halua tehdä mitään konkreettista. 

Ja juuri tästä syystä Otso Kantokorpikin on siviilirohkeudellaan ja itsensä alttiiksi asettaen onnistunut herättämään niin ison kohahduksen.

Lastenkirjahyllyyn sattumalta eksyville lukijoille tiedoksi, että työskentelen vapaana lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkijana, kriitikkona  ja kouluttajana. Avustan tällä hetkellä Helsingin Sanomia, vuosikatsauksen verran Books from Finland-verkkolehteä, Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehteä sekä nyttemmin harvakseltaan lasten kirjallisuuslehti Vinskiä. 

Lastenkirjahylly-blogia varten olen hakenut ja saanut kolmen vuoden aikana erillisrahoitusta eri tahoilta.