18. luukku: ”Herätkää, oi uljaat veljeni! On jouluaatto!”

Henry Aho: Salaperäisten minivampyyrien joulu. Kuvittanut Harri István Mäki. 69 sivua. Paasilinna 2014.

Tämä kirja on omassa lajissaan yhdenlainen todiste siitä, että kustantamoille ei taida nykyisin aina ole niin väliä, onko  kirjassa tolkun häivää käsiteltävän aiheen kannalta.  Riittää, että kirjan nimessä esiintyy joulu.

Henry Aho (s. 1979)  on aiemmin julkaissut Nordbooksin ja Mediapinnan kautta dekkareita ja veijarinovelleja. Vuonna 2011 ilmestynyt Vanhan aseman salaisuus on varhaisnuorille suunnattu dekkari. 

Aho on ollut myös mukana Reuna-kustantamon tänä vuonna julkaisemassa jännityskertomusten antologiassa Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta (toim. Juha Mäntylä).  

Kotisivujensa perusteella hän on metallimies, sanan kahdessa merkityksessä.

Henry Aho on selvästi kirjan kuvittaneen Harri István Mäen sukulaissielu, mitä tulee kirjallisen ilmaisun rönsyilyvyyteen ja toinen toistaan ällistyttävämpien juonipolkujen ja lukuisten sivuhenkilöiden sommitteluun. 

Tapahtumat sijoittuvat Ahon nykyisen asuinkunnan Teuvan kirjastoon, jossa asuu minivampyyreitä. Paremman ravinnon puutteessa minivampyyrit joutuvat tyytymään villakoiriin, kirjojen kansiin ja hämähäkkeihin. 

Joulun alla vampyyriyhteisöön tulee lisää säpinää, sillä lauman johtaja saa vihiä kauppaan saapuneesta verigreippilähetyksestä. Ongelmana on vain se, että nämä minivampyyrit eivät uskalla liikkua pimeässä.

Kohtaus tavaratalon leluosastolta: minivampyyrit – jotka siis eivät ulkonäöltään ole kovin pelottavia ja esikuviensa kaltaisia lainkaan! – ovat naamioituneet vampyyrileluiksi. Harri István Mäen kuvitusta Henry Ahon lastenkirjaan Salaperäisten minivampyyrien joulu (Paasilinna 2014). Lisää kuvateksti

Vaiherikas verigreipin hakumatka vie ne tavaratalon leluosastolle, missä ne tekeytyvät vampyyrileluiksi välttääkseen kiinnijäämisen. Vampyyreillä ei ole juuri aiempaa kokemusta joulusta, joten ne  tarkkailevat kaupunkilaisten joulun viettoa uteliaina:

Lyhtypylväisiin oli päivän aikana laitettu jouluvalot ja iso joulukuusi oli tuotu torille. Kaupassa ollut joulukuusi näytti sen rinnalla kitukasvuiselta katajalta. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, sillä torilla oli jokin juhla. Siellä laulettiin joululauluja ja lapset leikkivät keskenään. Nökö pyysi heidät jälleen selkäänsä ja ehdotti, että he menisivät katsoman lähempää. Se sopi, sillä vampyyrit eivät koskaan aiemmin olleet nähneet niin mahtavaa juhlaa. Nökö pyöritteli veriappelsiinin kinosten taakse piiloon. He hakisivat sen myöhemmin.

Minivampyyrit tutustuvat myös teurastajana työskentelevän  Harriin, joka kiertää vaimonsa kanssa jouluaattona joulupukkeilemassa. Harrin ansiosta minivampyyritkin saavat kokea joulun ihmeen ja saavat pääsiäismunia syödäkseen.

Minivampyyrien joulutarina on muodoltaan ongelmallinen: Kokonsa ja Harri Istvan Mäen runsaan, jokaiselle aukeamalla riittävän runsaan mustavalkoisen tussikuvituksensa takia kirjaa voisi pitää laajana kuvakirjana, mutta tekstiä on tosi asiassa jopa kahden erillisen  lastenromaanin tarpeisiin.

Materiaali olisi ollut viisaampaa pakata lukutaidon alkuun soveltuvaksi lastenromaaniksi, jossa lukujen rytmitys ja toinen kokoformaatti – ja väljempi rivitys ja suurempi kirjasinkoko ­ – olisivat olleet synkassa +/-10-vuotiaiden, hurtista seikkailusta ja äkkikäänteistä pitävien poikien tarpeiden kanssa.

Paasilinna uskoo tekijäkaksikon ja minivampyyrien edesottamuksiin myös toisen kirjan verran: ensi vuonna ilmestyy Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue- kirja!

17. luukku: ”Punainen hiippalakki ikkunasta vilahtaa”

Tarja Lappalainen & Heikki Eklöf: Satutontun tarina. 28 sivua. Kvaliti 2014.

Ruotsissa kotitontuilla on Suomeen verraten paljon näkyvämpi asema joulunvietossa. Ruotsiin perustettiin ensimmäinen lapsille suunnattu joululehti Jultomten vuonna 1891. Sen esikuvana oli kuitenkin suomalaisen alakoulun opettajan Alli Trygg-Heleniuksen yhdessä Vera Hjeltin kanssa jo vuonna 1888 perustama Julhälsning-lehti, jonka idea tuli kahden naisen Englantiin ja Yhdysvaltoihin suuntautuneilta matkoilta.

Viktor Rydbergin laulunakin hyvin tunnettu ”Kotitonttu-runo”, (… jossa tonttu ei vain saa unta),  sekä satu Pikku-Villen seikkailuista jouluaattona ovat ruotsalaisen joulutonttukuvaston aatelia. Lastenkirjahyllyn ensimmäisessä luukussa esiteltiin moderni Ulf Starkin tonttusatu Suuren metsän joulu, jossa äkeä kotitonttu antaa huutia joulumielelle – huonoin tuloksin.

Tonttu Terävä on kuitenkin supi-suomalainen kotitonttu, jota keijukainen tulee eräänä päivän noutamaan. Tontulle on nimittäin varattu tärkeä tehtävä luoda maailmaan satuja:

Jos kuuntelet tarkkaan, 

niin saatat sinäkin kuulla, 

kun pihallasi narahtaa ja 

punainen hiippalalakki 

ikkunasta vilahtaa.
 

Heikki Eklöfin kotitonttu liikkuu idyllisissä
maalaismaisemissa.  Eklöfin kuvitusta Tarja Lappalaisen
kuvakirjaan Satutontun tarina (Kvaliti 2014).  

Rytmiltään välillä runolliseksikin yltyvän tekstin on tehnyt Tarja Lappalainen. Hän on kirjoittamisen maisteri, joka on työskennellyt sairaanhoitajana ja sosionomina. 

Heikki Eklöfin kuvitus on neliväriinen ja yksityiskohdiltaan välillä turhankin runsas. Parhaimpaan tunnelmointiin Eklöf yltää yksivärisissä viivapiirroksissaan. Kuvituksen taustoina käytetään vaaleaksi maalattua paneeliseinää, joka luo kirjaan sopivan rustiikin tunnelman. Eklöf on tehnyt Kartolle ja Paletille lukuisia postikortteja.

Salon lähellä Rekijoella toimiva Kvaliti luonnehtii itseän "uuden ajan kirjakustantamoksi, joka tarjoaa laadukkaat kovakantiset kirjat suoraan suoraan kuluttajalle kustantajan edullisilla hinnoilla, ilman välikäsiä".

Kvaliti markkinoi myös Mikko Kunnaksen Noksu ja päivän sää -kuvaäänikirjaa. Tässä Elisan kehittämässä formaatissa yhdistetään kuvitus ja kertojan ääni toisiinsa.  Kustantamon kautta on ilmestynyt tänä syksynä myös Mikko Kunnaksen sarjakuva-albumi Verokarhu.fi – verotuksen alkeet. 

16. luukku: Korvatunturi ei ole paikka vaan mielentila

Sari Peltoniemi: Kukka Kaalinen pulkassa. Kuvittanut Katja Tukiainen. 132 sivua, Tammi 2004.

Sari Peltoniemi debytoi 14 vuotta sitten Kukka Kaalisesta kertovalla lastenromaanillaan Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen. Topakan tytön arki on kaikkea muuta kuin pitkäveteistä ja hänellä on vielä paljon lapsenuskoa jäljellä: Kukka juttelee nimittäin yhtä jouhevasti niin helistimen kuin kännykänkin kanssa. Elottomien esineiden inhimillistäminen oli veikeä höyste persoonalliseen, nelisosaiseksi karttuneeseen sarjaan.

Kukalla on monta huoltajaa, kun omat vanhemmat ovat maailman turuilla: löytötavaratoimiston hoitaja Jemmanen, entinen roistohuijari Filunkius ja Pohjanmaan nimeen vannova konstaapeli Pollari kasvattavat Kukkaa kukin oman originellin elämänviisautensa avulla.

Tässä vaiheessa Joulupukin karisma on tipotiessään. Katja Tukiaisen suuripäiset,
ilmeikkäät hahmot ovat äärimmäisen sympaattisia. Harmi, että hän on tällä erää lopettanut lastenkirjallisuuden kuvittamisen. Tukkiaisen kuvitusta Sari Peltoniemen lastenromaaniin Kukka Kaalinen pulkassa,  Tammi 2004.

  

Kukka Kaalinen pulkassa on  jouluaiheinen lastenromaani, josta huokuu eri sukupolvia yhdistävä välittämisen ja yhteisymmärryksen juonne: Kukka ystävineen löytää vanhan ukon ojan pohjalta. Lähemmässä tarkastelussa mies paljastuu muistinsa ja työhalunsa menettäneeksi Joulupukiksi. 

Korvatunturilla Kukka Kaalinen tapaa Björk-nimisen islanninhevosen.
 Katja Tukiaisen kuvitusta Sari Peltoniemen lastenromaaniin Kukka Kaalinen pulkassa,
Tammi 2004.  

Kirjava seurue lähtee Korvatunturille selvittämään Joulupukin väsähtämisen syitä. Peltoniemi sommittelee yllättäviä juonenkäänteitä, joissa osansa myös Lapin eksotiikalla, mutta kertoo samalla myös Kukan vaarin kautta kauniisti vanhenemisen tunnoista ja eron tuskasta. Joulun salaisuus säilyy onnellisessa lopussa, vaikka Joulupukin todenperäisyyttä kirjan mittaan välillä tohditaan kyseenalaistaakin.   

– Ymmärtäähän sen. Joulupukki on kyllästynyt ahneisiin lapsiin, jotka lähettävät vuosi vuodelta entistä pitempiä toivelistoja. Joulu on heille pelkkiä tavaroita, roinaa ja krääsää. 

–  Ei toki, Joulupukki kiisti. – Tuo ei ollenkaan pidä paikkaansa. Tai ehkä vähän. Mutta en minä siksi kyllästynyt, enkä siksikään, että joulu alkaa nykyään jo lokakuussa ja että aina on niin kiire. 

– Miksi sitten? Joulupukki punastui taas. Entinen puna oli juuri ehtinyt hälvetä. 

– Minusta tuntuu, että olen ollut Joulupukkina liian kauan. Se on sellainen työ, joka vaatii innostusta, ja minä olen jo vanha.

Kirjassa kerrotaan myös, että nykyisin Korvatunturin tontut valmistavat vain osan lahjoista itse: ”Kas kun me tontut olemme käsityöläisiä. Emme juurikaan pysty valmistamaan esimerkiksi pelikoneita", kertoo Aila-tonttu.  

Joulupukki pääsee ansaituille eläkepäivile ja Jemmanen tekee alan vaihdoksen. Lastenromaaneissa kaikki on mahdollista!