Sympaattinen lastenkirjalöytö Venäjältä

Stanislav Vostokov: Frosjan talo, kuvittanut Maria Vorontsova, suomentanut Katri Kulmala, suomennoksen stilisointi Hannu Hirvonen, 110 sivua, Karisto 2015.

Venäläisten lastenkirjauutuuksien tarjonta on Suomessa 2000-luvulla ollut yhden käden sormilla laskettavissa. 

Edellinen rouva Huun muistipintaan tarttunut kirja oli Grigori Osterin Huviksi ja haitaksi (WSOY 2011) anarkististen lastenrunojen kokoelma, jonka kuvitti Alexander Reichstein ja suomensi Teemu Kaskinen.

Frosjan talo on hauska löytö Karistolta. Lastenromaani on  – jos ilmaisut sallitaan – patavanhoillinen ja silti samanaikaisesti myös vastustamattoman freesi.

Frosja-tyttö on karismaattinen sankari, jonka perhekuvioissa on paljon samaa  Nopoloiden Risto Räppääjän kanssa: hän asuu isoäitinsä, todellisen kylän matriarkan,  hoteissa Isälän kylässä, kun geologivanhemmat huitelevat maailmalla. Mummon talo on 1800-luvun alussa rakennettu hirsinen maalaistalo, joka on juonen kannalta keskeisessä osassa.

Vostokov kirjoittaa kronikoivasti, alleviivaa tapahtumia ja niiden seurauksia pikkupiirteisen tarkasti – nykylapsen mielestä varmasti joskus vähän pitkäpiimäisestikin. 

Frosjan talon viehätys perustuu väkeviin tyyppeihin, joista suorastaan hulvaton on ”periaatejuoppo Nikanor”, joka osaa kaikkein parhaiten ketkuilemisen taidon:

Nikanor oli sitä mieltä, ettei mikään maalaiskylä voi elää ilman omaa juoppoa. Niinpä hän otti juopon tehtävän niskoilleen ja aikoi tosiaan juopotella elämänsä loppuun saakka, totta kai luottaen siinä muiden kyläläisten tukeen. Ikävä kyllä hän ei saanut osakseen myötätuntoa vaan pelkkää paheksuntaa, Isälässä kun kukaan muu ei juopotellut.

Nikanorin hahmossa lienee vähän mukana propagandistista agendaakin:
Venäjällä on arvioitu olevan peräti 28 miljoonaa ihmistä, jotka täyttävät
alkoholistin tunnusmerkit. Maria Vorontsovan kuvituksessa Stanislav
Vostokovin lastenromaaniin Frosjan talo (Karisto 2015) Nikanor ja luhistumaisillaan
oleva aita saavat kuvan katsojan arvuuttelemaan, kumpi luhistuu ensin, aita vai Nikanor.

Perivenäläisen papin tyyppinä niin ikään mainio on liehuhiuksinen, pitkään kirkkokaapuun sonnustautunut kirkkoherra Ignatius, joka vakuuttaa:  

–     Jumala asuu jokaisen ihmisen sydämessä, Ignatius kertoi. 

– Jokaisen, joka häneen uskoo, hän vielä lisäsi. 

Frosja tietysti uskoi Jumalaan mutta pohti aina välillä, uskooko Jumala häneen? Jos ei uskonut, niin se oli todella epäkohteliasta Jumalalta.

Tällainen naiivin lapsenuskon korostaminen tuo kirjaan veikeän silauksen, ja lukija – iästä viis – ei voi olla rakastumatta eriskummallisten vastustenkin jälkeen tolkuissaan pysyvään Frosja-tyttöön, joka luistelee lumipyryssä kuusi kilometriä ja jatkaa matkaa vielä jalkaisin viedäkseen jalkansa taittaneelle mummolle tämän rakkaan fiikuksen sairaalaan.

Mummon pitkällisen sairaalajakson aikana Frosjan seurana ovat Kana ja
Gerasim-karhu. Maria Vorontsovan kuvitusta Stanislav Vostokovin lastenromaaniin Frosjan talo (Karisto 2015).

Meikäläiseen mentaliteettiin Frosjan talosta löytyy sävyjä, joita voisi nimittää leimallisesti venäläisiksi. Auktoriteettiusko, byrokratian korostaminen sekä kyläläisten vankkumaton  yhteishenki ryydittävät koomisiakin sävyjä saavaa tarinaa, jossa venäläisen puurakentamisen taidonnäyte, eli Frosjan ja mummon kotitalo, yht äkkiä häviää kuin tuhka tuuleen. 

Jälkisanoissa on hyvinkin perinpohjainen tilinteko venäläisen puuarkkitehtuurin merkityksestä ja talon eri osien toiminnoista. Selvitys laitetaan vologdalaisen  puuarkkitehtuurin museon johtajan, ansioituneen kulttuurin merkkimiehen Ivan Mihailovits Omeljanovin nimiin.  Museo lienee oikeasti olemassa? Ainakin Vologdan alue on kuuluisa puuarkkitehtuuristaan.

Sympaattisen lastenromaanin tunnelman luomisessa on Maria Vorontsovan naivistishenkisillä kuvituksilla suuri rooli. Tyylissä on samaa intiimiä lämminhenkisyyttä kuin Kitty Crowtherin kuvituksessa Toon Tellegenin tarinakokoelmaan Oravan syntymäpäivät ja muita eläinten juhlia (Nemo 2003).

Tarina huipentuu tietysti jouluaattoon. Pitkän juhlapöydän ääreen kokoontuu kylän väkeä. Mummo on pidetty autuaan tietämättömänä talon kokemista käänteistä, mutta melkein ensitöikseen mummo puuskahtaa "Mitä talolle on tapahtunut?" Maria Vorontsovan kuvitusta Stanislav Vostokovin lastenromaaniin Frosjan talo (Karisto 2015).

Vorontsova levittää kuvituskuvansa usein koko aukeamalle, lopputuloksena on mukavan kotikutoinen tunnelma.

Lastenkirjailija ja runoilija Stanislav Vostokov (s. 1975) lukeutuu Venäjän nuorempaan lastenkirjailijasukupolveen. Ennen kirjailijaksi ryhtymistä hän on työskennellyt  mm. eläintarhassa, kustantamossa sekä nuortenlehden toimittajana. 

Hänen kirjansa ovat saaneet Venäjällä lukuisia palkintoja ja päässeet myös Internationale Jugendbibliothekin White Raven -listalle sekä Kansainvälisen nuortenkirjaneuvoston eli IBBYn kunnialistalle vuonna 2014. Hän asuu pienessä kylässä Moskovan lähellä.

Suomessa Vostokov on ollut Koneen säätiön Saaren kartanon taiteilijaresidenssissä kirjoittamassa ja kuvittamassa eläinaiheista kirjaa parin kuukauden ajan vuonna 2009.  

”Tämä on sotaa eikä mikään pikkulapsien seikkailu”

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi, 284 sivua, Icasos 2015. Kansikuva Jussi Korhonen.

Konstit on monet saada pojat lukemaan. 

Tietokonepeleistä ja elokuvista tutut toiminnalliset ja toisinaan varsin äkkikäänteisetkin elementit otetaan käyttöön myös pojille suunnatussa kirjallisuudessa.  

Uutta on myös kirjailijan vuorovaikutteisuus lukijoiden kanssa jo käsikirjoitusvaiheessa. Timo Parvela innostui muutama vuosi sitten kirjoittamaan nihkeästi lukemiseen suhtautuvan poikansa toiveiden mukaan Sammon vartijat -trilogian (Tammi 2007–2009). Poika tilasi vauhdikkaita äkkikäänteitä ja paljon taistelua, johon juonikas isä taiten nivoi myös Kalevala-kytkentöjä.

Kuopiolaisen Tatu Kokko on Parvelan ottanut tosissaan haasteen poikien lukukipinän sytyttämisestä ja upottanut itsensä kainaloitaan myöten kohderyhmänsä kirjallisiin mieltymyksiin. Kokon  ponnisteluja ei voi olla ihailematta. Bloginsa kautta Kokko on antanut nuorille mahdollisuuden kommentoida käsikirjoitusvaiheessa nuortenromaaniaan Rob McCool ja Krimin jalokivi. 

Todennäköisesti kommentoijissa on ollut myös liuta aikuisia, siitä päätellen, että juonen vetävyyden lisäksi myös pilkun paikoista ja kielilapsuksista nillitetään aika paljon. 

Kokko on kiertänyt myös kouluvierailuilla kotiseutunsa ja Helsingin yläkouluissa kertomassa projektistaan ja kertomansa mukaan saanut tätäkin kautta paljon hyviä vinkkejä.

Auliisti hän listaa hyvän nuortenkirjan ainekset myös kaikkien muiden kollegoiden käyttöön:

Hyvässä kirjassa pitäisi olla nuorten mielestä  

- toimintaa, jännitystä

- hyvä alku

- helposti samastuttava aihe

- huumoria

- vauhdikkaita juonenkäänteitä

- salaperäisyyttä

- ei liikaa henkilöitä, erilaisia persoonia, omalaatuisia henkilöitä, jotka eivät ole liian täydellisiä

- yllättävä ratkaisu

- loppua kohti tihentyvä jännitys

- tarinan maailma selvästi esiin

- etenevä juoni, ei liian ennalta-arvattava

- suuria tunteita

- tarkka kerronta, mutta ei jaarittelua

- suuria tunteita, kuolemaa, koskettavuutta

- jännitys päällä koko ajan

- uusia keksintöjä

- urheilua

- muukalaisia

- tarpeeksi tapahtumia ja yllätyksiä

- jotakin selittämätöntä, joka ratkeaa lopussa

- imaisee niin, että haluaisi olla mukana tarinassa

- fantasiaa

- mustaa huumoria

- hahmoille oma tyyli mm. vuorosanoissa

Aikuiset saattavat aika ajoin haikailla oman lapsuutensa ja nuoruutensa tervehenkisten seikkailukirjojen perään; niissä reippaat nuoret – useimmiten pojat –  selviytyivät jylhän luonnon keskellä neuvokkuutensa ja karaistun luonteensa takia. 

Erähenkistä seikkailua ei ole viime aikoina ollut pahemmin tarjolla, joten Tatu Kokon jyhkeä luonnon kuvaus puoltaa hyvinkin paikkaansa:

Apollo McCool hämmensi nuotiolla sulatettua lunta, lisäsi siihen muutamia suikaleita tuoretta hirvenlihaa ja pari kourallista kuivattuja vihanneksia. Pian padasta alkaisi nousta herkullinen tuoksu. 
Nuotio oli syvällä hangessa, sillä oli keskitalvi ja maata peitti paksu lumikerros. Sinitaivas karehti jäätävän kirkkaana laajan pohjoisen aarnimetsän yllä. 

Apollo havahtui pakkaslumen narskeeseen, ja kuusen takaa ilmestyi Mark kantaen sylissään polttopuita. Hänen hihansa olivat teurasveren punaamat, ja osa vastalahdatun hirven lihoista kiehuikin jo Apollon sopassa.  

Veljekset olivat pukeutuneet villakankaasta ja turkiksista tehtyihin talvipukuihin, joihin oli liitetty svenskisotilaiden varusteista irrotettuja teknisiä materiaaleja. Päässä heillä oli kevyet taistelukypärät, jota oli varasttettu Olofsborgin asevarikolta. Ne eivät olleet aivan viimeistä huutoa, mutta ajoivat asiansa varsinkin kun ne oli varustettu sarvilla Pirunkirnun klaanin villinhilpeään tyyliin.

McCoolin veljekset, esikoinen Mark, Rob ja pikkuveljet Apollo ja Filbur,  eivät ole mitään ”tavallisia riukuhousuisia räkänokkia”, vaan heidän ”suonissaan virtasi väkivahva sekoitus iiriliäistä tulisuutta ja fennien jääräpäistä sisukkuutta”.

Päähenkilö, 15-vuotias Rob, kuulee shamaanilta, että hänen varalleen on vielä varattu suuria sankaritekoja. Ennustusta himmentää kuitenkin tieto siitä, että hän ei olekaan veljiensä verisukulainen, vaan löytölapsi. Selvästi Kokko jättää juoniaihioita muhimaan vielä vastaisten seikkailujen varalle. 

Tatu Kokon veljessaagassa yritetään hamuta mahdollisimman monen lajityypin harrastajia kirjan pauloihin:erähenkisyyden lisäksi siitä löytyy myös fantasiaa, tulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä, historiallista romaania ja vaihtoehtohistoriaa sekä rippunen romantiikkaakin tyttöjen tarpeisiin.  

Antamissaan lehtihaastatteluissa Kokko on ajatellut kirjansa lukijoiksi +13 -vuotiaita. Ikähaarukointi tuntuu ehkä turhalta, sillä sotaisat juonenkäänteet houkuttavat taatusti myös nuorempia poikia. 

Yllättävässä yhteenotossa arabitaustainen naissoturi ojentaa McCoolin veljeksiä:

--- Katsokaa ympärillenne. Tämä on sotaa eikä mikään pikkulasten seikkailu hylätylle lentoristeilijälle. 

Kirja alkaa takautumalla, jossa kuvataan Fennoniassa asuvien McCoolin veljesten varhaista lapsuutta. Pikainen kohtaaminen avuliaan tytön kanssa vihollisleirissä osoittautuu myöhempien juonenkäänteiden kannalta tärkeäksi.  

Kokko elävöittää miljöötä kiehtovilla yksityiskohdilla. Muinaissuomalaiselta kuulostavia  apuneuvoja - kuten käärmetervaa - yhdistetään letkeästi tutkaohjauksella toimiviin kypäriin ja energiasyöppöihin leijulautoihin.

Keskinäiseen kommunikointiin käytetään erityisiä lähettimiä, ja tekstissä nämä viestit on painettu kursiivilla. 

Monisäikeinen juoni on kansoitettu lukuisilla sivuhenkilöillä, mutta onneksi keskushenkilöt ovat riittävän persoonallisia ja moniulotteisia hahmoja. Ja kiivaimpienkin taistelujen kuvausta ryydittää silti myös letkeä huumori.

Vanhojen poikakirjojen henkeen eri kansat –  fennit, svenskit ja russit – ottavat mittaa toisistaan ja ovat tietysti jatkuvasti sotajalalla keskenään:  

--- Mark hakkasi nurin vanhoja leppiä eli tuttavallisemmin lahopääsvenssoneita kuvitellen taistelevansa skandien kirottuja huoveja vastaan. 

Sotaisiksi äityvät selkkaukset sijoittuvat 1600-luvulle Fennonin valtakuntaan ja itäiseen Eurooppaan. Kieliongelmat kansainvälisessä seikkailuissa selätetään siten, että americano on kaikkien kansojen hallitsema kaupankäynnin kieli. 

Ekologisesti kantaaottava merirosvoseikkailu

Riina Katajavuori & Christer Nuutinen: Sumusaaren merirosvo, 30 sivua, Karisto.

Riina Katajavuori sukkuloi nykyisin sujuvasti sekä aikuisten- että lastenkirjallisuudessa.  

Sumusaaren merirosvo on sukupuolisidonnaisuuksista vapaa lapsen mielikuvituksen ja arkitodellisuuden miksaus. Lapsikertojan sukupuolta ei ole määritelty ennalta lainkaan: hän voi yhtä hyvin olla merirosvoseikkailuihin mieltynyt reteästi muhoileva tyttö tai pitkähiuksinen poika  – juonen kannalta asialla ei ole merkitystä. 

Lapsen vanhemmat eivät liioin ole mihinkään perusmuotteihin valettuja: 
äidillä on kultaiset posikihampaat ja hän hoilaa hurjia merirosvolauluja niin että 
tanner tömisee ja isä on veneenrakentaja. Christer Nuutisen kuvitusta Riina 
Katajavuoren tekstiin kuvakirjassa Sumusaaren merirosvo (Karisto 2015).

Valppaasti ympäristöään tarkkaileva lapsi hätkähtää kuolleen kalaparven nähtyään ja on valmis suoraan toimintaan. ”Onneksi olen väkivahva tapaus enkä pelkää meren pauhaavaa ärjyntää”.

Ekokriittiset äänenpainot ovat palaamassa jopa pikkulasten kuvakirjojen aiheiksi. 1970-luvun lastenkirjoissa kerrottiin tehtaiden saastepäästöistä ja puistoalueiden tuhoutumisesta, mutta nyt ollaan yksituumaisemmin huolestuneita merten hyvinvoinnista. 

Syksyllä ilmestyvä Anssi Keräsen kuvakirjasarjan avaus Lossi-Lassi ja merten salaisuudet keskittyy niin ikään merten suojeluun. 

Christer Nuutinen karrikoi estoitta ja tuo paikka-paikoin etäisenä muistumana 
mieleen Usko Laukkasen kuvitustyylin. Christer Nuutisen kuvitusta
 Riina Katajavuoren tekstiin kuvakirjassa Sumusaaren merirosvo (Karisto 2015).

Christer Nuutinen on tuttu Suomen Kuvalehteen ja Rumbaan piirtämistään sarjakuvista. Hän on kuvittanut aiemmin myös Marjut Hjeltin faktaa ja fiktiota yhdistäviä lastenkirjoja myyttisistä olennoista (mm. Maanväki, totta &  tarua, SKS 2014). Nämä kirjat ovat olemukseltaan ja sidosasultaan verrattain jykeviä. Myyttiset olennot tyytyvät niissä suoran toiminnallisuuden sijasta poseeraamaan. Tässä Nuutisen ensimmäisessä kuvakirjakuvituksessa myötäillään sarjakuvaformaattia puhekuplan kaltaisissa, sopivan mittaisissa tekstiosuuksissa.   Karikatyyriset hahmot sopivat rempseään seikkailuun ja lukemaan opetteleva lapsi voi halutessaan lukea kirjan myös itse.

Lapsi ei siekaile ja ryhtyy räyhäämään kalastajille. Yhteentto saa seesteisen lopun, kun kalastajat lupaavat parantaa tapansa. 

Piskuinen, varreltaan lyhyt ja hentoinenkin lapsitoimija kykeni huimiin sankaritekoihin myös rouva Huun lapsuuden kirjoissa, joissa pelastettiin puistoja häviämästä parkkipaikan alle ja pysäytettiin tehtaan saastepäästöt. 

Nykyisisssä ekokriittisissä lastenkirjoissa kaihdetaan turhaa silti pahinta paatosta ja lapsen kaikkivoipainen sankarillisuuskin jää pienemmälle huomiolle:

Illalla mainitsin ohimennen päivän pikku seikkailuista.
Isä ja äiti onnittelivat ylpeinä ja iloisina.
Tunsin oloni sankarilliseksi, oikeaksi merirosvoksi.
Skoolasimme kuohuvalla kermakaakaolla.  

Uimaretki saa karun lopun, kun uimari kohtaa kuolleiden kalojen ison parven 
kalastaja-aluksen lähistöllä. Lapsi sonnustautuu merirosvoasuunsa ja ärhentelee ahneille kalastajille.  Christer Nuutisen kuvitusta Riina Katajavuoren tekstiin kuvakirjassa 
Sumusaaren merirosvo (Karisto 2015).