Herttinen sentään!

Gyo Fujikawa: Vauvakirja, suom. Ritva Wederhorn, 25 sivua, Weilin+Göös 6. painos 1985.

Gyo Fujikawa: Eläinlapsia,   suom. Ritva Wederhorn, 25 sivua, Weilin+Göös 4. painos 1980.

Lastenkirjallisuuden kuvittamisessa on aina ollut yhtä monta tyyliä kuin on tekijääkin.

Nämä amerikkalaisen Gyo Fujikawan (1908–1998) pitkulaiset kartonkikirjat eivät ehkä täytä kunnianhimoisimman lastenkirjataiteen tunnusmerkkejä, mutta näissä on kiistatta silti oma viehätyksensä.

Idylliset asetelmat pyöreäposkisista ja herttaisista lapsista ja pörheistä eläimistä tuovat väistämättä mieleen kiiltokuvien ja postikorttien harmonisen ja värikylläisen kuvakielen. Fujikawan tyylissä on myös paljon yhtymäkohtia Tammen Kultaiset kirjat- sarjan kuvituksiin.

"Vauvat ovat hyvin pieniä, pehmoisia, lämpöisä ja suloisia". Gyo Fujikawan
kuvitusta Vauvakirjaan (Weilin+Göös 1985).

Fujikawa tunnetaan ennen muuta näistä kahdesta, alun perin jo  vuonna 1963 ilmestyneistä kirjastaan Babies ja Baby Animals, joita on yksinomaan Yhdysvalloissa myyty 1,7 miljoonaa kappaletta.

Fujikawa oli ensimmäisiä laajalevikkisiä lastenkirjailijoita, joka kuvasi suvereenisti ihonväriltään ja kulttuuritaustaltaan erilaisia lapsia ryhmäkuvissaan. Paradoksaalisesti pikkuvauvoja tuotannossaan heltymyksellä kuvannut kirjailija-kuvittaja ei koskaan avioitunut eikä saanut omia lapsia. 

... ja "koiranpennut ovat pulleita ja lystikkäitä" ja "kissanpennut pehmoisia ja
pörröisiä". Gyo Fujikawan kuvitusta Eläinlapsia-kuvakirjaan  (Weilin+Göös 1980). 

Hän työskenteli 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa myös Walt Disneyn studioilla piirtäjänä.

Fujikawan ensimmäinen lastenkirjakuvitus oli Robert Louis Stevensonin klassikkoteokseen tehty A Child´s Garden of Verses vuonna 1957.

Weilin+Göös on suomentanut kiitettävästi Fujikawan lastenkirjoja 1970-luvulta lähtien.

Fujikawan lapset edustavat eri kansallisuuksia ja kulttuureja. 
Hänen omat vanhempansa olivat japanilaisia. Vasemmanpuoleinen vauva 
onkin pukeutunut kimonoon! Gyo Fujikawan kuvitusta 
Vauvakirjaan (Weilin+Göös 1985).

Uskoisin, että Fujikawan lastenkirjoilla on ihailijoita nykyisen retrobuuminkin takia. 

Lastenkirjoissa muodit ja suosikit kiertävät jatkuvasti kehää, pienin muuttuvin vivahtein.

Isoimmissa kaupungeissa on jälleen paperitavaroihin erikoistuneita pikkupuoteja, joista voi ostaa graafisesti pelkistettyjä mutta värikylläisiä lahjapapereita, julisteita, postikortteja ja muuta paperitavaraa.

Pikkupuotien myyntiartikkelien värimaailma menee yksiin modernin nykylastenkirjallisuuden graafisen yleisilmeen kanssa. Kumpi mahtaakaan loppupeleissä jäljitellä toista,  vai onko kyse vain muodinmukaisista väriskaaloista ja asiakaskunnan vaihtuvista mietymyksistä?  

Muista nähdä painajaisia Grimmin saduista!

The Grimm Book of Horrors, Riihimäen Teatterin ja Näyttämö 3T:n yhteistuotanto Tampereen Teatterikesässä, viimeinen esitys 3.8. klo 16.30 TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä. Pohjautuu Jacob ja Wilhelm Grimmin satuihin. Ohjaus Samuli Reunanen, koreografia Liisa Risu ja sävellys Iiro Ollila. Lisätekstit Mikko Koivusalo. Pääosissa Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock. Muusikot Hanna Risku, Salla Markkanen ja Topi Korhonen. 
Kesto 1,5 tuntia. Ikäsuositus +16. Kantaesitys Riihimäen teatterissa  27.2.2016.

Grimmin satujen koko huikaiseva kauhugalleria oli kouriintuntuvasti aistittavissa Tampereen Teatterikesässä Riihimäen teatterin ja Näyttämö 3T:n yhteistuotannossa, musiikkinäytelmässä The Grimm Book of Horrors. 

Heti esityksen alussa yleisölle annetaan kehotus muistaa nähdä painajaisia.

Grimmien saduista visuaalisesti vahvat tulkintansa saavat ”Punahilkka” sekä ”Tuhkimo”,  ”Lumikki” ja ”Ruusunen” (Prinsessasatujen kimarassa).  ”Satu omenapuusta” on jaettu kahteen laajaan episodiin. ”Kampela” kertoo ihmisen ikiaikaisesta ahneudesta ja kyltymättömyydestä. ”Ikävä lapsi” piirtää uppiniskaisen lapsen tragedian karusti ja hyssyttelemättä. ”Seitsemän korppia” on riipaiseva tulkinta sisarusrakkaudesta, joka kestää kuolemankin yli.

Samuli Reunasen ohjauksessa Grimmin sadut ovat groteskeja ja niiden alkuperäinen opettava ote on näyttelijöiden tulkinnassa viehkosti säilynyt. 

Diana Tenkorang on karismaattinen näyttelijä, jonka olemus
vangitsee myös pyörätuoliin sidottuna. Tässä Tenkorang kuitenkin jalkautuneena
 Tuhkimona. Valokuvan copyright Riihimäen teatteri. 

Erikoinen mutta toimiva ratkaisu on sijoittaa näytttelijä Diana Tenkorang lähes koko esityksen ajaksi pyörätuoliin,  muutamaa hoipertelevaa Tuhkimon pystyyn nousua lukuun ottamatta. Itselleni tämä ratkaisu assosioi jollain alitajuntaisella tavalla lapsen viattomuuteen, haavoittuvuuteen ja puolustuskyvyttömyyteen, mitä tulee satujen vahvaan tunnekieleen ja tunnekokemukseen.

Ninu Lindforsin upeat tanssikohtaukset ja krouvin groteski olemus olivat yhtä Grimmin satujen kanssa!

Grimmin veljesten satujen näyttämötulkinnassa ovat edustettuina vahvat, dynaamiset naiset. Esityksen ainoalle miesnäyttelijälle Mikko Nuopposelle jää melko pieniä rooleja.  

Eilisen The Grimm Book on Horrors -esityksen jälkeen rouva Huu mietti myös sitä, kuinka tärkeä merkitys kuvituksella – tai sen puuttumisella – on satujen elämyksellisessä vastaanotossa.

Ensimmäiset Grimmin veljesten satuelämykseni nautin Björn Landströmin kuvittamasta Olipa kerran: klassillisia satuja -kokoelmasta (Otava 1974). 

Ystävälläni oli hyllyssään Valittujen palojen Suuri satukirja (Valitut palat 1970), jonka värikylläinen Katriina Viljamaa-Rissasen kuvitus oli tyyten toista maata Landströmin tummanpuhuvien ja jylhien kuvitusten kanssa.

  

Lähimmäisen rakkauden kiperiä kysymyksiä

Anneli Kanto: Kulkurikaksikko, kuvittanut Janne Harju, 156 sivua, Karisto 2016.

Tamperelainen Anneli Kanto on muuntautumiskykyinen ja idearikas lastenkirjailija, joka on vajaassa kymmenessä vuodessa ottanut haltuun monipuolisesti lasten- ja nuortenkirjakenttää niin kuvakirjailijana, kummitusjuttujen ja myyttisten tarinoiden kertojana, fantasiakirjailijana, lastenrunoilijana kuin lasten- ja varhaisromaanienkin kirjoittajana.

Edellinen lastenromaani oli Korvatunturille sijoittuva jouluhupailu Radio Korvatunturi (Karisto 2015). 

Kesän uutuudessa on hiukan tummempia juonteita.

Kaikki lastenkirjallisuus kirjoitetaan aina tavalla tai toisella vanhan päälle. Parhaat lastenkirjailijat ovat tietoisia lastenkirjallisuuden pitkästä ja vaiherikkaasta historiasta ja he osaavat varioida lastenkirjallisuuden ”ns. suuria kertomuksia” eri aikakauden tarpeita osuvasti.

Kulkurikaksikko on tästä vinkkelistä erityisen moneen suuntaan spontaanisti assosioiva lastenromaani.

Siinä on samaa hiukan hirtehistäkin tosielämän sattumusten liioittelua kuin tänä vuonna juhlavuottaan viettävän Roald Dahlin lastenromaaneissa. Dahl ei  siekaillut tyypitellä monille lapsisankareilleen ynseitä, piittaamattomia tai junttimaisia vanhempia, jotka monin tavoin laistavat kasvatus- ja huoltovastuunsa lapsistaan. Dahlin kantapäillä kulkee myös David Walliams.

Kannon lastenromaani palauttaa myös oitis mieleen jo seitsemän vuoden takaisen lukukokemuksen, Mari Kujanpään Minä ja Muro –lastenromaanin (Otava 2009, kuv. Ainomaija Metsola), jonka rankkuutta pohdiskelin tuolloin myös Lastenkirjahyllyssä.

Kujanpään lastenromaani kertoo yhdeksänvuotiaasta Lauha-tytöstä, jota luokkatoverit pitävät omituisena. He väittävät, että tyttö haisee pahalta. Kotona vanhempien aika ja kiinnostus menevät pikkuveljen vakavaan sairauteen.

Kannon teoksessa erityisluokkaa käyvä puhumaton Kielo-tyttö jää murrosikäisen, öykkärimäisesti käyttäytyvän isoveljensä Reima-Riuskan varjoon. Perhe asuu ahtaasti, ja saadakseen omaa rauhaa  Kielo on muuttanut vaatehuoneeseen.

Kielon elämän traagisuus tuo mieleen vielä yhden rinnakkaisteoksen, Marjatta Kurenniemen klassikon, Onnelin ja Annelin seikkailut. Onneli kasvaa suurperheessä, ja hänen äitinsäkään ei aina huomaa lapsensa puuttumista.

Kielon äiti sen sijaan toteaa:

–   Kielo on niin hiljainen tyttö. Emme huomanneet, että hän puuttuu, äiti sanoi.

Peruslähtökohdiltaan Kulkurikaksikko on lastenkirjallisuudessa hyvin tyypillinen vaellus-, matkanteko- ja  itsenäistymistarina, jossa oleellinen osa juonen jännitteestä rakentuu myös äkkirikastumisen varaan (hauskasti Kanto viittaa myös suomalaiseen lastenklassikkoon, Anni Swanin Tottisalmen perilliseen!).  

Rikas vanha rouva haluaa taata rakkaalla lemmikkikoiralleen, mäyräkoira Benjaminille, taatun tulevaisuuden. Hän aprikoi kahden tyyten erilaisen vaihtoehdon välillä: testamenttaako omaisuutensa ja koiransa asianajaja Viivi Viivalle vai rasittavan maineessa olevalle sukulaisperheelle.

Nimeään myöten inhan asianajajan sijasta lukijan sympatiat asettuvat tietysti heti Kielon perheen puolelle. Kotiväen ihmetykseksi muuten puhumaton Kielo näyttää ymmärtävän koiran aivoituksia, mutta – odotuksen mukaisesti! – isä, äiti ja Reima-Riuska torppaavat Benjaminin tulon perheeseen oitis. 

Vaiherikkaassa seikkailussa kaksikon tiet erkaantuvat ja yhtyvät uudelleen ja lopulta  Kielo  ja koira lähtevät etsimään vanhaa Tätiä ennen kuin on liian myöhäistä.   

Matkanteon ja vastusten lomassa Kielo miettii myös vakavia:

– Minkälaista on, kun on kuollut? Kielo miettii edelleen. – Koulussa puhutaan taivaasta mutta onko sitä oikeasti? Aikuiset valehtelevat niin paljon. Valkoiset vaatteet ja kultakruunut ja kaikki osaavat soittaa harppua. Mikä on harppu? Äiti sanoo, että Täti on itara harppu. Punaiset tai kukalliset vaatteet ovat nätimpiä kuin valkoiset. Kruunu on painava ja kova. Entäs jos se putoaa päästä? Putoaako se maahan asti ja menee rikki? Saako toruja, jos hukkaa kruununsa? Miten enkelit lentävät? Räpyttelevätkö ne siipiään? Voiko enkeli käydä  maan päällä katsomassa tuttuja paikkoja? Mitä luulet? 

–   Kyselet ihan turhia. Sen näkee sitten, Benjamin totesi. – Katsotaan tämä seikkailu loppuun asti ennen kuin aletaan mitään enkelilentojuttuja. Etsitään Täti ja parannetaan hänet. Hän ei saa vielä kuolla.
 

Kielo-tytön erityisyys jää muutamien mainintojen varaan. Katsojassa herää myös epäilys, että introvertin lapsen kasvu on tiedon tai ymmärryksen puutteessa mutkistunut.  Isoveljen ääliömäinen asenne ja Kielon kutsuminen ”vajakiksi” vanhempien kuullen tuntuu suoranaiselta ihmisoikeusrikkomukselta.

Benjamin ja Kielo hitsautuvat seikkailun aikana yhä tiiviimmin yhteen, mutta koiran luottamusta ei synnytetä hetkessä.

Kielo on pahoillaan, kun aistii, että Benjamin ei aseta häntä elämässä ykkössijalle:

–   Sinä et rakasta minua. Et välitä minusta yhtään. 

–  Välitän tietysti. Jonkin verran. Olet kiva. Välitän sinusta suunnilleen tästä tuohon tuoliin asti, mutta Tädistä välitän ovelle saakka.
 Kielo ei vastannut. Se ei estänyt Benjaminia tekemästä tulevaisuudensuunnitelmia. – –

Kulkurikaksikossa on Janne Harjun digitaalikuvitus, jolla on lähinnä somistava merkitys. Tarkkapiirteisempiä kuvia olisi kernaasti voinut olla enemmän.