Tyttö ja poika valossa ja varjossa

Juuli Niemi: Et kävele yksin, 362 sivua, WSOY 2016, kansikuva Istockphoto ja Shutterstock, kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Oli vain ajan kysymys, koska Juuli Niemi (s. 1981) kirjoittaa ensimmäisen nuortenromaaninsa. 

Sen verran piripintaan tyttöyden pirskahtelua löytyy hänen aiemmastakin tuotannostaan – yhdestä novelli- ja neljästä runokokoelmasta. 

Ajalle ominaisesti ja lokerointia kaihtamatta Niemen romaani on saanut kaksoisluokituksen: nuorille ja aikuisille.

Et kävele yksin peilaa särmikkäästi suomalaista  yhteiskunnallista todellisuutta. Maahanmuuton lisäksi se pystyy nasevasti todentamaan  eriarvoistumista ja syrjäytymistä sekä vierauden tuntojen lisääntymistä yleisellä tasolla.   

Juuli Niemen nuoruudessa ei onneksi kiirehditä eteenpäin, kohti aikuisuutta. Keskushenkilö Ada toteaa:  ”Minä haluaisin, ettei olisi niin kiire. Mutta on lapsellista haluta pysähtyä, ei lapseksi voi pysähtyä”. 

Adan ja Egzonin tiet risteytyvät ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Rakastumisen hapuilevaa hurmosta ei ole hetkeen kuvattu suomalaisissa nuortenromaaneissa yhtä aistimusvoimaisesti!

Kirjan nimestä muotoutuu itsetunnon metafora. 

Kaiken tapahtuneen jälkeen kumpikin keskushenkilö voi kävellä pystypäin koulun pihan halki.

Niemi tiivistää hienosti mielenmaisemia ja tunnetiloja:

Marraskuun loppu, kuin maailman likaisin lintu pudottaisi viimeisiä sulkiaan. 

– – hänen sisällään tuntui olevan hattarakone, joka synnytti uutta kuumaa sokerimassaa aina kun hän sai olla Egzonin lähellä.

Toinen keskushenkilöistä, Ada, on ”15 ja vailla yhtäkään merkittävää kokemusta”. 

Hän on ”Niitä tyttöjä, jotka alkavat näyttää kauniimmalta, kun heitä katsoo pitkään. Niitä tyttöjä, jotka vaatisivat tarkkailua. Niitä tyttöjä, joita ei koskaan ole aikaa tarkkailla”. 

Adan äiti on boheemi taiteilijaluonne ja isästään tyttö ei tiedä mitään.

Egzonin vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Kosovosta. Egzon ja pikkuveli ovat syntyneet Suomessa, mutta Kosovossa varttuneelle isoveljelle sopeutuminen uuteen kotimaahan ei ole ollut yhtä mutkatonta.  

Kokemuksia ja tapahtumia valotetaan vuoroin Adan ja vuoroin Egzonin näkökulmasta. 

Suomessa ei vielä ole julkaistu maahanmuuttajataustaisen kirjoittamaa nuortenromaania. Senkin aika varmasti tulee. 

Adan maailmankuva avartuu Egzonin kautta ja hän saa myös uusia, ei-kantasuomalaisia ystäviä.  Esimerkiksi Somaliasta Suomeen muuttaneesta Imanista nousee nopein pikapiirroin tärkeä ja mieleen jäävä sivuhenkilö.

Niemi ujuttautuu upeasti Egzonin nahkoihin. Seuraava sitaatti havainnollistaa hyvin pojan suomen kieleen liittyvää vieraudentunnetta:

– Minä rakastan sinua. 

Tunnen kuinka Ada katsoo suoraan minuun ja odottaa. Mutta en pysty kääntymään häntä kohti. Minä en pysty. 

Suomen kielessä sille sanalle on vain annettu liian paljon kannettavaa. Liian monta särähtävän rytmin epäsymmetriaa, iskut menevät sinne tänne. On hauska kuunnella, kun tänne vasta muuttaneet lapset yrittävät sanoa sen oikein ja kompastuvat aina sanan pylväisiin, tavoittelevat liian korkealle. 

Minä olen asunut täällä aina. Tämän pitäisi olla minunkin kieleni. Mutta sitä lausetta en osaa sanoa, en niin kuin Ada. En löydä siihen rytmiä, en melodiaa. Minun kieleni on paksu ja huulet ovat turvonneet yhteen. – – 

Mainioin tiivistyksin Egzonin osuuksissa myös tuodaan esille maahanmuuttajien identiteetin ja kulttuuritaustan hidas rapautuminen, joka isoveljen kohdalla on traumaattinen ja sen seuraukset näkyvät yhä perheen arjessa. 

Maahanmuuttajien lähiössä ”kaikki ovat tärähtäneet ohi oikean ikänsä”, ja sillä on Egzonin mielestä vääjäämättä myös seurauksensa. 

Vaikka kirjailijat nykyisin kärkkäästi haluavat toimia individualisteina, vailla kirjallisia ryhmittymiä, niin ainakin nuortenkirjallisuuden tekijöistä löytyy sielunsukulaisia ja toistensa innoittajia: Juuli Niemi on työskennellyt Helsingin Kalliossa samassa työhuoneessa Johanna Venhon ja vuonna 2015 edesmenneen Seita Vuorelan kanssa.

Et kävele yksin on omistettu Vuorelalle, joka lavensi realistisen nuortenromaanin reviiriä ja tulkintoja. Niemi kiittää lukuisten teoksen kirjoittamiseen eri tavoin osallistuneiden ohella aluksi myös hyvää ystäväänsä Vilja-Tuulia Huotarista. Huotarisen  valoa valoa valoa (Karisto 2011) näyttäytyykin Niemen romaanin edeltäjänä ja innoittajana, niin nuoruuskuvauksen kuin nuortenromaanien maneeristen  kerrontatekniikoiden uudistamisen osalta.    

Juuli Niemi ei sido Egzonin ja Adan rakkaustarinaa siistiin rusettiin. Adan mielestä ”Viisitoistavuotiaankin tarvitsee kestää avoimia loppuja”.   

Klassisista tyttökirjoista lähtien on nuortenkirjoissa ollut kosolti kirjoittamista kunnianhimoisesti harrastavia tyttöjä.  Huotarisen valoa valoa valoa heittäytyi välillä metafiktiiviseksi, kirjoittamisprosessia läpikirjoittavaksi prosessoinniksi, ja niin tekee myös Ada tilittäessään oman itseilmaisunsa ongelmakohtia.

Tässä yksi näyte siitä, kuinka Juuli Niemi tulee kirjoittaneeksi myös yhdenlaista nuoruuskuvauksen uutta manifestia:

Entä jos nuoret ihmiset ansaitsevat tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu? opettaja kysyy. Mitä jos maailma on sen velkaa nuorille? Mutta Ada tietää ettei maailma koskaan ole mitään velkaa eikä ainakaan nuorille. Meillä on liian tyhjät taskut, Ada ajattelee, mutta ei pääse enää ääneen, koska pari vuotta vanhempi tyttö on alkanut puhua ja hän on niitä jotka eivät tunne koskaan tarvetta lopettaa. Sellainen tyttö on koko ajan valossa. Ada ei ehkä ihan vielä koe olevansa sellainen tyttö. 

Minä kannan täyden vastuun, opettaja sanoo nauraen, kun vanhempi tyttö epäilee, että tehtävänanto voi laukaista hänellä migreenin. Ada tietää, että juuri nuo sanat kaikki haluaisivat kuulla ja käpertyä kerälle kuin kissa, tietämättä enää missä on pää, missä peräpää. Ne halutaan kuulla poliitikoilta, vanhemmilta, puolisoilta, lääkäreiltä, auton rusikoijilta ja lastenhoitajilta, siltä poliisilta, joka ei ottanut asetta pois. Kantakaa joku tämä liian täysi vastuu. Hiljentäkää tämä saarnaava kertoja! Iskekää jo se pallo maaliin! Näin opettaja kannustaa ja tytöt valossa nauravat ja isot kynät tekevät ohueen paperiin reikiä. Kurssilla ei ole tällä kertaa yhtään poikaa. Tälläkään kertaa, opettaa vitsailee ja levittää kätensä osoittaakseen, että joku muu on se joka on siitä vastuussa.

Viittauksia muihin taiteisiin on paljon, keskeisimpinä Audrey Hepburnin tähdittämä Aamiainen Tiffanyllä -elokuva ja Dave Lindholmin laululyriikat, jotka oikeastaan kannattelevat "pienellä hennolla otteellaan" koko romaania.

Mutta miksi hyvän tähden Juuli Niemen romaanin lukijakuntaa on rajattu täysin tarpeettomasti hempeän flirttailevalla valokuvakannella?

Graffititaiteella on romaanissa iso ja vertauskuvallinenkin merkitys: Adan ja Egzonin sukupolvi on valmis uhmaamaan järjestyssääntöjä ja ottamaan kantaa räikein värein.

Toisenlaisen kansi olisi saattanut houkutella myös poikia tarttumaan kirjaan. 

Tämä teos menee nimittäin luvalla sanoen haaskuun vain tyttöjen ja naisten lukemana.

Absurdi novellihelmi 20 vuoden takaa

Asko Martinheimo: Kidukset, novelli kokoelmasta Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta, 142 sivua, WSOY 1996. Kansikuva Martti Ruokonen.

Toisinaan jokin uutinen tai julkisuudessa syystä tai toisesta ajankohtainen ilmiö palauttaa rouva Huun mieleen tietyn jo aikapäiviä sitten ilmestyneen lasten- tai nuortenkirjan ja joskus myös yksittäisen kertomuksen, tarinan tai sadun.

En ota nyt kantaa Särkänniemen delfiinien siirtoon Attican eläintarhaan Kreikkaan, vaan keskityn Asko Martinheimon hienoon novelliin, joka löytyy 20 vuotta sitten ilmestyneestä kokoelmasta Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta.

Sama novelli ilmestyi viime vuonna myös toimittamassani kokoelmassa Panttivanki ja muita kertomuksia (Opetushallitus 2015) Ari Saanion selkomukauttamana ja Jussi Kaakisen upeasti kuvittamana.

Novelli on yksi Martinheimon lyhytproosan helmistä.

Kidukset kertoo pojasta, joka haluaa akvaarion.  Vanhempien mielestä toive on outo, eihän kaloja voi ulkoiluttaa eikä siten liioin päteä naapurustonkaan silmissä.

Kunnianhimoiselle isälle ei ihan pieni allas riitäkään, ja isä hankkii isoimman mitä rahalla saa. Mutta sekin on isän silmään liian pieni… ja aina vain isompi on hankittava, jotta isäkin saa pojan harrastuksesta osansa.

Isän suuruudenhulluus menee jo äärimmäisyyksiin, mutta pojalle se tarjoaa houkuttelevan mahdollisuuden.  

Pojasta tulee asuinalueen julkkis, kunnes armahtava kevätaurinko tekee tehtävänsä, ja olohuoneen ikkunan takana kurkistelevat uteliaat jäävät leväverhon taakse…

Jussi Kaakisen kuvitusta Asko Martinheimon novelliin Kidukset
kokoelmassa Panttivanki ja muita kertomuksia (Opetushallitus 2015). 

Martinheimon novelli on absurdi ja visuaalisesti huima. Lukija näkee pojan vähittäisen muodonmuutoksen elävänä mielessään.

  

Ylen Pirkanmaan alueuutiset julkaisi toissapäivänä Särkänniemen delfinaarion pitkäaikaisimman eläinkouluttajan, Kai  Mattssonin, haastattelun. Mattson on työskennellyt Särkänniemen delfiinien kanssa yli 30 vuotta.

Mattson on Asko Martinheimon (oik. Mattsson, 1934–2002) poika, ja eittämättä kirjailija-isä on lainannut novelliinsa poikansa kiinnostuksen kohteita, fantastisilla elementeillä arkea taittaen.

”Mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi tietää lisää”

Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Miina Sillanpään nuoruus, 190 sivua, Otava 1996, kansikuva Virpi Talvitie.

Kuluvana vuonna on juhlittu suomalaisten naisten äänioikeuden 110-vuotisjuhlavuotta.

Miina Sillanpään syntymästä on niin ikään tullut kuluneeksi 150 vuotta.

Näistä syistä on enemmän kuin paikallaan lukea uudelleen Raili Mikkasen 20 vuotta sitten ilmestynyt nuortenromaani Karhun kumarrus.

Se kuvaa Miina Sillanpään (1866–1952) lapsuuden ja nuoruuden vuosia 1800-luvun lopulla Jokioisilla, Forssassa ja Porvoossa.

Lounaishämäläisenä, Jokioisilla syntyneenä ja Forssassa lapsuuteni viettäneenä, Mikkasen romaani  koskettaa minua  aivan erityisesti  tunnistettavan paikallishistorian ja Forssassa yhä säilyneiden tehdasrakennustenkin vuoksi. 

12-vuotias torpantyttö Miina tulee Jokioisilta Forssan puuvillatehtaan kehräämöön lankojen solmijaksi. Viiden vuoden pestin jälkeen Miina joutuu aliravitsemuksen ja työn raskauden vuoksi siirtymään  Jokioisten naulatehtaalle.

Sitten sattuma puuttuu peliin ja Miina saa periä nuoremmalta sisareltaan Fiiulta piian paikan Porvoosta. Jokioisten kirkkoherran tyttären ja tämän miehen, kirjailija ja suomentaja Aatto Suppasen,  perheessä piikominen koituu monin tavoin viitoittamaan Miinan tulevaisuutta  kohti yhteiskunnallista tiedostamista ja moninaisia luottamustehtäviä.

Ainoastaan kiertokoulua ja tehtaankoulua käynyt tyttö sai lukea Suppasen perheen kotikirjastoa rajoituksetta. Miina Sillanpään myöhempi ura muun muassa palvelijoiden työolojen parantajana sekä Ensikoti-toiminnan perustajajäsenenä heijastelee jo Porvoon palvelusvuosina oikeudentuntoisuutena sekä pelottomuutena tarttua vallitseviin epäkohtiin.

Mikkanen kuvaa elämyksellisesti lasten tehdastyötä. Miinan isoveljet olivat aloittaneet työnsä puuvillatehtaassa jo kahdeksanvuotiaina. 1800-luvun lopun suomalaisen tekstiilitehtaan oloista löytyy  myös kosolti yhtymäkohtia  kehitysmaiden lapsityövoiman käyttöön. Tehdastyö saa onneksi nykylukijan kaipaamaa kevennystä tyttöjen keskinäisten toverisuhteiden ja Miinan läheisten kuvauksesta.

Päivät seurasivat toisiaan niin samankaltaisina, että jälkeenpäin niitä ei toisistaan erottaisi. Päivävuorolla pitkä päivä tehtaassa imi voimat. Tuntui, että päällimmäisenä oli aina väsymys. Illalla jaksoi vain istua sängyllä lukemassa tai virkkaamassa. Miinasta oli kehittynyt taitava virkkaaja, mallien vaihtelu toisten kanssa ja yhä vaikeampien mallien etsiminen ja yrittäminen antoivat askartelulle vaihtelua. 

Tärkeämpää ja mieleisempää oli kuitenkin lukeminen. Lukiessa saattoi sulkea ympäriltään kaiken muun. Toisten tyttöjen riehakkaatkaan naurut eivät saaneet Miinaa nostamaan katsettaan kirjasta. 

––  Oli ihmeellistä, miten paljon tietoa löytyi maailmasta kirjojen kansien sisään talletettuna. Jos sitä murunkin saisi kopioitua omaan mieleensä, miten onnellinen elämän hänelle tulisikaan. Ihmeellistä oli myös, että mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi lukea lisää.

Miina saa myös kiittävää palautetta tehtaankoulun opettajalta. ”Oli tärkeää, että ihmisellä oli edes yksi asia, jossa tiesi olevansa hyvä” ajattelee Miina, jota muut tehtaankoulun oppilaat katsovat vähän nurjasti opettajan kehujen takia.

Miinan rinnalle toiseksi keskushenkilöksi romaaniin nousee takautumien  kautta hänen äitinsä Leena, jonka elämänvaiheet ja ajatukset on erotettu päätekstistä kursiivilla eri vuosilukuihin paikantuviin välähdyksiin. 

Mikkasen romaanin nimi juontaa Leena-äidin nuoruudessa markkinoilla saamasta ennustuksesta. Karhu ennusti hänelle yhdeksän lasta. Seitsemännen lapsen, eli vielä syntymättömän Miinan,  kohdalla karhu oli kumartanut tavanomaista syvempään.  

Raili Mikkanen on 1990-luvulta lähtien tehnyt uuraasti töitä nuorille suunnattujen suurnaisten ja yhden miehenkin elämäkertaromaanien kirjoittajana. Karhun kumarrusta edelsi Ida Aalbergin nuoruudesta kertova Teatteriin! (1990).  Myöhemmin ilmestyivät vielä Aurora Karamzinista kertova Aurora, Keisarinnan hovineito (1998), tutkimusmatkailija G. A. Wallinista kertova Aavikoiden seikkailija (2001), Aino Kallaksesta kertova Ei ole minulle suvannot (2002) sekä Runokirje, kertomus nuoresta Katri Valasta (2005).

Mikkasen ohella elämäkertakirjallisuutta ovat  ansiokkaasti kartuttaneet myös Maijaliisa Dieckmann ja Anneli  Toijala, jonka  Myrskylintu (1994) keskittyy kuvaamaan Minna Canthin lapsuutta.

Olisi hienoa, että näitä päteviä ja mukaansatempaavia teoksia hyödynnettäisiin myös koulujen historian ja paikallistuntemuksen opetuksessa.

Miina Sillanpää oli yksi 19:stä vuonna 1907 valituista ensimmäisistä suomalaisista naiskansanedustajasta. Väinö Tannerin hallituksessa hän toimi sosiaaliministerinä vuosina 1926–1927 ja oli näin ensimmäinen naisministeri. Jälkipolvien silmissä hänestä on tullut suomalaisen tasa-arvon symboli.

Ja aivan kuten Raili Mikkanen sanoo nuoren Miinan suulla - "Mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi tietää lisää" – niin lisääntyy myös halu tietää enemmän Miina Sillanpään elämästä. 

Siihenkin tarjoutuu tänä syksynä oivallinen mahdollisuus, sillä professorin, lastensuojelun ja naishistorian tutkijan Aura Korppi-Tommolan teos Miina Sillanpää – edelläkävijä ilmestyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana syyskuussa.