Nörttipojastakin löytyy luovaa potentiaalia

Jari Mäkipää: Masi Tulppa rooli päällä, kuv. Jussi Kaakinen, 95 sivua, Tammi 2018.

Jari Mäkipään viime vuonna alkanut Masi Tulppa -sarja on selvästi suunniteltu nykimään poikia pelikonsoleiden äärestä myös kirjojen lukijoiksi.

Masi Tulppa on jäänyt pahasti nalkkiin pelaamiseen ja vanhemmat näyttävät jo luopuneen toivosta sen suhteen, että Masin kiinnostuksen kohteet siitä laajenisivat. Masilla on huoneessaan jääkaappi täynnä pitsaa, joten hänen ei juurikaan tarvitse poistua huoneestaan. 

Vanhemmat ovat lähdössä hoitamaan parisuhdettaan terveyskylpylään ja Masi on ilmoitettu koodausleirille. 

Vai  onko sittenkään?  Itse asiassa taitaakin olla kyse vanhempien ovelasta juonesta saada poika tuulettamaan päätään luovan ilmaisun leirille. 

Joka tapauksessa Masille on luvattu uusi pelikonsoli ja kohdakkoin ilmestyvä uusi Ninja-peli siitä hyvästä, että ihmisarka ja hygieniasta tarkka poika ylittää estonsa ja haastaa itsensä viettämään  viikon muiden ikätovereidensa kanssa kesäleirillä. 

Naapurin maanvaiva, leirillä jo kolmatta kertaa oleva Masin ikätoveri Pellervo Hulmukka, koituu lopulta Masin pelastukseksi. 

Ilmaisutaitoleirin vetäjät ovat karismaattisia tyyppejä – Leri Moukari ja
Hippa Lempinen. Jussi Kaakisen kuvitusta Jari Mäkipään 
lastenromaaniin Masi Tulppa: rooli päällä (Otava 2018). 

Leiriä vetävät testosteronia puhkuva kehonrakentaja Leri Moukari ja impulsiivinen, pirskahteleva taidekasvattaja Hippa Lempinen. 

Omasta erinomaisuudestaan tietoinen ja vähän nokkava Sindi-tyttö tosin tuntuu olevan varsinaisia ohjaajia tehokkaampi organisaattori, joka järjestää itselleen työstettävän näytelmän tähtiroolit ja jättää muut varjoon.  

Sindillä on varma näkemys roolituksesta ja juonen
kehittelystä. Jussi Kaakisen kuvitusta Jari Mäkipään 
lastenromaaniin Masi Tulppa: rooli päällä (Otava 2018). 

Kirjan lopussa totean Leri Moukarin tapaan: "Kyllä draamaa tarvitaan, muuten menee lässytykseksi", eli hiukan enemmän kierrettä ja tarinaa olisi tarvittu jännitteen ylläpitämiseen. 

Myös Masi itse on tietoinen, kuinka yleisö lumotaan: 

Tarinaan täytyy saada vääntöä, voimaa ja muskeleita. Muuten kukaan ei pysy hereillä katsomossa. Ei ainakaan kukaan tosiäijä. 

Omissa oloissaan viihtyvälle Pasille leirikokemus on
jopa ensin vähän ahdistava: hän laskee tuskastuneena tunteja, jotka
joutuu viettämään leirillä. Jussi Kaakisen kuvitusta Jari Mäkipään
lastenromaaniin Masi Tulppa: rooli päällä (Otava 2018). 

Masi ei kuitenkaan suostu Sindin ideoihin ja hän ryhtyy kirjoittamaan juonenkäänteitä vähän uusiksi ja asettaa näin muillekin leiriläisille enemmän haastetta. 

Leirin päätteeksi esitettävä näytelmä on myönteinen yllätys paitsi Masille itselleen niin myös hänen vanhemmilleen, jotka ovat selvästi ylpeitä nörttipoikansa uusista taidoista.  

Leirin päätteeksi näytelmä esitetään tietysti vanhemmille. 
Jussi Kaakisen kuvitusta Jari Mäkipään 
lastenromaaniin Masi Tulppa: rooli päällä (Otava 2018). 

Siihen nähden, että kyse on kuitenkin alakoululaisille ja lähtökohtaisesti vähän lukeville pojille suunnatusta kirjasta, tekstikoko olisi voinut olla isompi ja ladonta väljempää. 

Jussi Kaakisen kuvitusta on onneksi lähes joka aukeamalla. 

Lukujen otsikkoina on sarjakuvakuplien huudahduksia tai ääniä.  

Masi työstää omaa supersankaritarinaa, ja tästä syystä supersankarisarjakuvien ja -elokuvien kuvasto on myös kuvituksessa isossa roolissa.

Nykyiset 30–40-vuotiaat miehet ovat kasvaneet oman lapsuutensa ja nuoruutensa sarjakuvien parissa, ja nyt he haluavat tuoda tätä graafista, kuvavetoista ilmaisua myös uusille lukijoille. 

Toisaalla opettajat viestivät, että nykylapset ja -nuoret eivät enää osaa lukea sarjakuvaa eivätkä pysy kärryillä sen kerronnasta. 

Eli haasteita riittää. 

Isä ja isän kulta

Jan Ormerud: Isän kulta-sarja: Isä tuli kotiin; Isän kulta Sottapytty;Isän kulta nukkuu; Isän kulta lukee, suom. Riitta Mäyrälä, WSOY 1985. 

Pikkulasten katselukirjoissa on paljon suotta unhoon jääneitä helmiä, joita voi tarkastella aikansa perhearvojen ja tasa-arvonkin lähettiläinä.

Kuka muistaa vielä Jan Ormerdin Isän kulta -sarjaa?

Taaperoikäisen lapsen ja isän suhde on kuvattu kirjoissa sydämellisesti. 

Lapsi on jo eteisessä vastassa, kun isä tulee töistä. Jan Ormerodin kuvitusta katselukirjaan Isä tuli kotiin (WSOY 1985).

Isä tuli kotiin -kirjassa selviää, että isä käy ansiotöissä, mutta kotona hän on sataprosenttisesti läsnä lapsen kanssa. 

Isä osallistuu kotitöihin. Äidistä ei näy näissä kirjoissa pientä vilaustakaan. Isän ja lapsen symbioosi on vahva ja rikkumaton. 

Mikä ihana näky: isän kullalla on sisällöltään runsas lasetnkirjahylly!
Isä näyttää mallia siivouksessa. Selän takana taapero tosin
siivoaa omalla tavallaan... Jan Ormerodin kuvitusta
katselukirjaan Sottapytty  (WSOY 1985). 

Kuvitus näyttää luonnosmaiselta, viiva hakee  välillä muotoaan, ja tästä syntyy sympaattista rosoa ja rouheutta. 

Värinkäytössään, niukoissa yksityiskohdissaan ja miljöön kuvauksessaan tyyli on moderni. 

Lapsen isä on hyvin hoidettuina partoineen ja rentoine vaatteineen kuin kuka tahansa 2010-luvun tyylitietoinen isä. 

Neliosaista sarjaa ei siis millään uskoisi joi yli 30 vuotta sitten ilmestyneeksi.

Isän ja lapsen suhde tulee myös hellyttävästi esiin, kun lapsi
kiehnää ja hakeutuu isän lähelle. Jan Ormerodin kuvitusta katselukirjaan
 Sottapytty (WSOY 1985) 

Kirjojen  tekijän, Jan Ormerodin, nimikin hämää: Janette Louise Ormerod (1946­–2013) on australialaissyntyinen ja kuvittajaopintojen perässä perheineen Britanniaan vuonna 1980 muuttanut kuvittaja ja lastenkirjailija. 

Isä lukee omaa kirjaa, mutta yhteys on tässäkin vahva. Jan Ormerodin
kuvitusta katselukirjaan Isän kulta lukee (WSOY 1985). 

Ormerod on monissa kuvituksissaan kuvannut omaa perhettään. Ehkä juuri siksi lasten kodin arkisten puuhien kuvaamiseen on saatu poikkeuksellisen latautuneita tunteita.

Mitä puuttuu ja mikä ei kuulu joukkoon?

Näyttää siltä, että joka vuosi kehitetään jokin kärhämä lasten ja nuorten Finlandia-palkinnon ehdokasasetteluun.

Nyt kuumaksi perunaksi on muodostunut Taru Anttosen & Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muillle). Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus), jonka esivalintaraati nosti kuuden ehdokkaan joukkoon.

Kirjasta älähti ensin sosiaalisessa mediassa kirjailija Jussi Seppänen ja seuraavaksi kirjailija  Karo Hämäläinen Suomen Kuvalehden Kirjailijan päiväkirja -blogissaan. 

Lasten- ja nuortenkirjat ovat Finlandia-palkinnoissa kaikkein eniten variaatioita, ikäryhmiä, lajityyppejä ja porsaanreikiä sisältävä kirjallisuuden alue. 

Tämän haastavan dilemman myös esivalintaraati  muistaa vuosi toisensa jälkeen tuoda esiin. 

Tämänvuotisen raadin puheenjohtaja, kirjallisuudentutkija Myry Voipio,  luonnehti puheessaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta ”kutkuttavana, säkenöivänä ja koskettavana” ja "mahdollisuuksien kenttänä”.

Lasten- ja nuortenkirjallisuutta on ollut kautta aikain tapana kirjoittaa vanhan perustan päälle. 

Myös Iltasatuja kapinallisille tytöille -kokoelmien (S&S 2017 ja 2018, suom. Maija Kauhanen) menestyskonseptin luoneet italialaiset Elena Favilli & Fransesca Cavallo ammentavat ikiaikaisesta sadunkerrontaperinteestä. 

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on aina ollut aikuistenkirjallisuuteen verrattuna rakenteiltaan, kerrontatavoiltaan ja muilta toistuvilta kliseiltään konventionaalista kirjallisuutta – osittain myös siksi, että lapsien ja nuorien ajatellaan olevan lukijoina konservatiivisia ja ilahtuvan usein siitä, että tietävät jo ennalta mitä tuleman pitää. 

Myös rohkeat lasten- ja nuortenkirjallisuuden rämäpäätkin ammentavat usein  vanhoista hyväksi havaituista käytänteistä, mutta jalostavat niitä sitten uuteen suuntaan, parhaimmillaan samalla uudistaen koko genreä.

Leena Virtasen & Sanna Pelliccionin tietokuvakirja Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja teot (Teos 2018) on sekin saanut innoitteensa Favillin ja Cavallon kokoelmasta, mutta lopputulos on raikas ja omintakeinen. 

Ja buumi jatkuu vielä ensi keväänä: Vilja-Tuulia Huotarisen & Riikka Sormusen Heistä tuli taiteilijoita -kirja (WSOY 2019) kertoo suomalaisten naistaiteilijoiden luovista heräämisistä. 

Kolmas kiinnostava esimerkki sankarinais-teeman toteutuksesta  tulee Ruotsista: Sara Lundbergin kuvaromaani Fågeln i mig flyger vart den vill (Mirando Bok 2017) kertoo ruotsalaisen kuvataiteilijan Berta Hanssonin lapsuudesta. Kirja palkittiin viime vuonna Ruotsin merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla, August-prisetillä, lasten- ja nuortenkirjojen kategoriassa. 

Jokainen lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raati nakuttaa pehmeään savitauluun omat valintaperusteensa kuudelle ehdokkaalle. 

Tämä pätee toki myös kahteen muuhun Finlandia-raatiin. Siksi jokaisen vuoden kirjakattaus on aina omanlaisensa. 

Osittain tässä piilee juuri kirjallisen julkisuuden kannalta suola ja sokeri: jos valintaproseduuri toistuisi vuodesta toiseen samankaltaisena, kiinnostaisivatko Finlandia-palkinnot enää ketään? 

Tämänvuotisen kuuden lasten- ja nuortenkirjan listauksen voi ajatella ottavan rivien välissä kantaa moneen asiaan. Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvä identiteetti ja tytön itsemääräämisoikeus omasta kehostaan on esillä muissakin kotimaisissa nuortenkirjoissa ehdolle asetettujen lisäksi.  

Olen usein esittänyt toivomuksen, että raadit uskaltaisivat tehdä syvemmälle luotaavia analyysejä vuoden kirjasadosta ja rohkenisivat tuoda esille myös teoksia, tekijöitä  ja ajan kiinnostavia ilmiöitä, jotka eivät syystä tai toisesta yltäneet kuusikkoon asti. 

Jokainen lasten ja nuorten Finlandia -ehdokaslista on myös ajankuva. 

Ehkä nämä suuret linjat näkyvät kirkkaampina vasta ajan päästä. 

Jo entuudestaan olemassa olevaan ja "keskittyyn" formaattiin kirjoittaminen on lasten- ja nuortenkirjoissa tätä päivää: norjalainen tv-sarja Skam tai Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat ilmoitetaan avoimesti kotimaisen nuortenkirjan esikuvina kirjojen ennakkomarkkinoinnissa.

Jälkiviisaasti voisi ajatella, että Fransesco Cavallon ja Elena Favillin olisi pitänyt patentoida ideansa, jotta tällaiselta kopiointibuumilta olisi vältytty. 

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi muutakin samaa konseptia varioivaa kotimaista naissankarikokoelmaa: Elina Tuomen Itsenäisiä naisia. 70 suomalaista esikuvaa sekä Iida & Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Into Kustannuksen kokoelman valttina näihin nähden on kirjoittajien ja kuvittajien erilaiset tyylit ja näkökulmat. 

                                        * * * * * * * 

Lasten ja nuorten tietokirjoja on nostettu aika ajoin ehdokkaiksi jo 1990-luvulla, mm. Marjatta Levannon &  Julia Vuoren Nykytaide suurin piirtein vuonna 1998 ja seuraavana vuonna Tuula Korolaisen, Riitta Tuluston & Leena Lumpeen Mansikkaheinä, lasten oma marjakirja.

2000-luvulla kotimainen lasten ja nuorten tietokirjallisuus on petrannut entisestään ja kirjojen teemat ovat laajentuneet: tietokirja tehdään nopeasti mutta paneutuneesti ajankohtaisista aiheista ja ilmiöistä ja parhaimmillaan isonkin asiantuntijajoukon yhteistyön tuloksena. 

Entistä useammin tietokirja yhdistää faktan ja fiktion, hyvä esimerkki myös ehdokkaana vuonna 2015 ollut Elina Lappalaisen & Christel Rönnsin tietokuvakirja Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi). 

Laadukas lasten tai nuorten tietokirja voisi laatunsa takia yltää vallan hyvin myös Tieto-Finlandian ehdokkaaksi. Tänä vuonna yksi potentiaali teos olisi ollut Maiju Ristkarin, Nina Sunin & Vesa Tynin Sukupuolena ihminen: tietokrija transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta (Tammi).