Ystävyys ja yhteistyö auttavat eläimet kiipelistä

Teatteri 2000 ja Tampereen Työväen Teatteri: Bremenin soittoniekat. Lasten musikaali. Ohjaus Marika Vapaavuori. Käsikirjoitus Eppu Nuotio. Pääosissa Jukka Saikkonen (aasi), Samuli Muje (koira), Eeva-Riitta Salo (kissa) ja Juha-Matti Koskela (kukko). Kantaesitys 30.8.2011 Tampereen Työväenteatterin vanhalla päänäyttämöllä. Kesto 1,45 h. Ikäsuositus yli 4 v. Pressikuvat Petri Kivinen.








Lasten- ja nuortenkirjailija Eppu Nuotio on puhaltanut hengen Grimmin veljesten klassiseen Bremenin soittoniekat -satuun. Nuotion käsikirjoitus korostaa yhteistyötä, ystävyyttä ja luovaa kekseliäisyyttä.

Tahoillaan kaltoin kohdellut eläimet yhdistävät voimansa ja jallittavat rosvojoukkoa estäen heidän pankkiryöstönsä. Letkeän musiikkinäytelmän lomassa irvaillaan vähän myös byrokratialle.

Alkuperäisen ja lyhyen ytimekkään sadun kliimaksi, jossa aasi, koira, kissa ja kukko pelottavat rosvot tiehensä, tapahtuu jo ennen väliaikaa. Näytelmän juoni tihentyy vielä tämän jälkeen, kun eläimet järjestävät rosvot satimeen ja kukko raivaa tiensä rock-tähdeksi ja saa debyyttinsä jälkeen pyrstöönsä myös komean riikinkukon sulkia!





Eilisessä ensi-illassa oli vielä pientä kiireen tuntua replikoinnissa, mutta muutoin tunnelma oli letkeä ja riemukas.

Juha-Matti Koskelan esittämä itsetietoinen ja mainetta hamuava kukko taisi olla Rouva Huun kuulemien välikommenttien perusteella lapsiyleisön ehdoton suosikki. Myös Teatteri 2000:n konkarinäyttelijän Eeva-Riitta Salon kissan muikea mimiikka vetosi katsojiin.

Ja kuten asiaan kuuluu, Eero Pekkosen koostama musiikki oli keskeisellä sijalla ja yksi näytelmän ehdottomasti hauskimmista osuuksista oli rosvojoukon ja kukon esittämä hauska iskelmä- ja lastenlaulupotpuri.





Bremenin soittoniekat on lyhyen muotonsakin takia yksi satuantologioiden suosikkisaduista. Itselleni se on tullut lapsuudessa tutuimmaksi Kaarina Helakisan toimittaman ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittaman Suuren satukirjan lehdiltä (Valitut Palat 1970).

Kaikki tahtoo punoa runoa

Annika Sandelin & Linda Bondestam: Retkuliina. Suomentanut Henriikka Tavi. 29 sivua. Teos & Söderströms 2010.

Heikki Niska: Peikkovaara. Kuvittanut Virpi Penna. 59 sivua. Tammi 2011.

Ismo Puhakka: Hei, hommiin! Kuvittanut Paula Ahola. 31 sivua. Karisto 2011.









Lastenrunobuumi on jatkunut jo koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ja loppua ei vieläkään näy.

Nykyisin on itsestäänselvyys, että lastenrunokirjoissa on monivärikuvitus. Joskus voi jopa sanoa, että kuvitus antaa Pegasos-runohevosellekin enemmän ilmaa siipien alle.

Runovaihtoa tehdään nyt myös suomen ja ruotsin kielen kesken, vaikka edelleen on turha unelmoida riimien vaihdosta Pohjanlahden kahta puolen: Kirsi Kunnaksen ja Lennart Hellsingin runot pysyvät - valitettavasti – yhä kummankin maan yksityisenä ja toisille tuntemattomana kansallisomaisuutena.

Laura Ruohosen Allakka Pullakan nonsense-riimit (Otava 2004) ovat ilmestyneet ruotsiksi Stella Parlandin kääntämänä nimellä Smaskens Damaskens (Söderström 2010) ja suomenruotsalaisen Annika Sandelinin Businnan ilmestyi vuoden viiveellä myös suomeksi.

Runoilijana tunnettu Henriikka Tavi nimesi pienen itsetietoisen Businnan-kangaskoiran suomennoksessaan Retkuliinaksi.

Retkuliina on riimirunoksi hieman väen-vängällä taipuva juonellinen tarina. Se kertoo Petra-tytöstä, joka löytää kadulta asunnottoman kangaskoiran, Retkuliinan, joka paljastuu pian lastenhuoneessa melkoiseksi pomottajaksi ja tärkeilijäksi. Vähin erin se raivaa oman paikkansa muiden Petran lelujen joukosta. Runokuvakirjalle on luvassa tänä vuonna myös jatkoa, jossa Retkuliina rakastuu.

– – – Turkki on kuiva, valu ei enää
Petra pussaa Retkun nenää.

"Olet rakas, vaikka toraisa,
takas tahdo en elämää helppoa."

Nyökky huutaa: "Nyt on parasta,
että alamme hurjasti juhlia."
– – –

 

Heikki Niska on kirjoittanut aiemminkin lapsille, edellinen kokoelma oli Satakieli ja lakaisukone vuodelta 2008.

Erilaiset teeman ympärille kootut kokoelmat ovat yleistyneet. Peikkovaaran runot ammentavat kansanperinteen peikkouskomuksista ja rempseästä elämäntavasta ylisummaan. Monet runoista rakentuvat hauskan hahmon ympärille. Vuodenkierto ja erilaiset luonnonilmiöt ja peikkojen tunnetilat ovat niin ikään esillä useissa runoissa.

SYYSKESÄ

Horsmat alkavat kukkia,
tuuli parsii jo sukkia.

Maitousvaan peittyvät illat,
laidunmaat ja sillat.

Lehmänkello kilkahtaa,
omenoilta tuoksuu maa.

Peikkomummo teetä keittää,
pitsiliinalla kisunsa peittää.

Peilin peikolle mummo jutustaa,
hämykynttilä heille lepattaa.

Virpi Pennan värikylläinen, lystikäs ja visuaalisesti kekseliäs kuvitus anastaa usein runonlukijan koko huomion. Runsasta runomassaa olisikin voinut kaikin mokomin karsia, suurentaa kirjasinkokoa ja tehdä kirjasta näin lukemaan opettelevalle lapselle helpommin lähestyttävän lukuelämyksen.

Hei hommiin! on runoilijaksi, muusikoksi ja filosofiksi kustantajan sivuilla esitellyn Ismo Puhakan (s. 1981) runodebyytti lapsille.

Kirja esittelee erilaisia ammatteja ja on asetelmiltaan näin ollen hieman samantyyppinen kuin Jukka Itkosen ja Christel Rönnsin runokuvakirja Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia (Otava 2007).








Runoissa on pientä huumoria ja välillä vähän epätoivoista riimien ja sujuvuuden tavoittelua:

Jos liikut tällä tiellä,
saat nauruasi piellä,
kun muuan työmies Riki
reiät paikkaa piellä. --

Lasten mieleen on varmasti runo ”Roisto”, joka taitaa olla pastissi lasten rakastaman Puuha-Pete –sarjan tunnuslaulusta:

Roisto Ripa
kaiken rikkoo.
Roisto Ripa,
tietenkin!

Tiirikka tietää,
Sorkkis myös,
illalla alkaa
hämärätyöt.

Yhdessä näin kun
puuhaillaan,
ei ole paikat ennallaan!

Puhakka vääntää suomen kieltä miten mielii, murteellisesti ja vanhanaikaisesti, esimerkiksi kun mies on runollisesti ”miesi”.

Ylenpalttinen kielihelskyttely voi kuitenkin koitua nykylapselle kohtaloksi: kun sanavarasto köyhtyy, olisi viisasta pitäytyä tämänkaltaisessa, selvästi pienille lapsille suunnatussa runokuvakirjassa peruskielessä ja visusti lapsen tasalla.



Paula Aholan kuvitus on retrohenkinen. Siinä on muutamia hauskoja oivalluksia ja yhtenäinen sinivoittoinen värimaailma antaa ryhtiä myös runoille.

Helsingissä vietetään parasta aikaa Nuoren Voiman Liiton ja Helsingin kaupunginkirjaston Runokuu-festivaalia.

Lasten Runokuu-tapahtumia järjestetään Helsingissä tänään maanantaina Rikhardinkadun kirjastossa klo 17-19, tiistaina Malmin kirjastossa klo 17-19 ja keskiviikkona Vuosaaren kirjastossa klo 16–18. Ohjelmassa runoleikkituokio, taidetyöpaja ja runokalan ongintaa. Paikalle saapuvat myös Annika Sandelin ja Henriikka Tavi, jotka lukevat sekä suomeksi että ruotsiksi otteita Retkuliina- ja Businnan
Ja ensi maanantaina, 5. syyskuuta klo 18.15 lastenruno on esillä myös Lastenkirjainstituutissa Tampereella.

Emeritaprofessori Leena Kiristinä ja lastenkirjailija Tuula Korolainen aloittavat instituutin lastenkirjaillat, joissa instituutin kannatusyhdistyksen hallituksen jäsenet kertovat omista mielenkiinnon tai tutkimuksen aiheistaan. Leena Kirstinän alustuksen otsikkona on ”Lastenruno on vaikea laji” ja Tuula Korolaisen: ”Suomes´ei elä runoilla”.

Isoon ystävään voi aina luottaa

Jan Ormerod & Freya Blackwood: Maija ja karhu. Suomentanut Leena Perttula. 48 sivua. Karisto 2011.















Kariston syksyn käännöskuvakirjoista löytyy pieni vastustamaton helmi Australiasta: Jan Ormerodin ja Freya Blackwoodin Maija ja karhu.


Freya Blackwood (s. 1975) on aloittanut kuvittajan uransa vasta 2000-luvulla. Hänen varhaisemmasta tuotannostaan on suomennettu Libby Gleesonin tekstiin perustuva kuvakirja Anni ja Lasse (Karisto 2006), joka kertoo kauniisti leikki-ikäisten lasten isosta ikävästä, kun toisen lapsen perhe muuttaa kauas pois, toiseen kaupunkiin.

Children's Book Council of Australia on vast´ikään myöntänyt Ormerodin ja Blackwoodin karhukuvakirjalle palkinnon lukemaan opetteleville lapsille suunnattujen lastenkirjojen kilpailusarjassa.

Kirja onkin onnen omiaan lapselle, joka vähin erin kurottaa jo kohti itsenäistä lukutaitoa. Teksti ja kuvat tukevat toisiaan saumattomasti. Tämän lisäksi kirja toki toimii myös perinteisenä ääneen luettuna kuvakirjana.

Viime vuonna Blackwood sai myös arvostetun kuvittajapalkinnon, Kate Greenaway –mitalin kuvituksestaan Margaret Wildin kuvakirjaan Harry & Hopper.

Blackwoodin herkän-hempeät, mutta silti sopivan rouheat akvarellikuvat hivelevät silmää. Hän on kertonut ihailevansa erityisesti Lisbeth Zwergerin, Maurice Sendakin ja maanmiehensä Shaun Thanin lastenkirjakuvituksia. Ääriviivojen pehmeys ja värien kuulaus muistuttaakin paljon Zwergerin kuvituksia!

Blackwood käyttää nerokkaita typografisia ratkaisuja ja kuljettaa usein juonta hauskasti eteenpäin myös tekstittöminä kuvasarjaruutuina. Toisinaan osa juonen kannalta olennaisista tapahtumista tai tunnetiloista ripustetaan myös Maijan kodin seinille julisteiksi!




Maija ja karhu sisältää viisi erillistä pikku tarinaa. "Pyöräretki" kertoo Maijan perusteellisista retkivalmisteluista ja liikunnan riemusta… tosin Maijan tokaisu "Liikunta tekee kyllä hurjan hyvää" on tulkittava melko sarkastiseksi, sillä karhuriepu joutuu tekemään raskaimman työn polkiessaan pyörällä jyrkkää ylämäkeä Maijan istuessa lokoisasti pyörän istuimella…



"Oma koti kullan kallis" on hauska versio klassisesta Kultakutri ja kolme pientä karhua –sadusta. "Välipala"- tarinassa valmistetaan antaumuksella erilaisia herkkuja, mutta kun ne on saatu valmiiksi ja pöytä katetuksi, "kaikki näyttää niin täydelliseltä" --- "ettei raaski syödä".





"Sovinto" on hellyttävä kuvaus lapsen uhmasta ja jurotuksesta – ja mielen lauhtumisesta. Viimeinen "Tarinoita" kertoo sykähdyttävästi aikuisen ja lapsen yhteisten satuhetkien synnyttämästä hyvästä – ja toisinaan sekä kertojan että kuulijan suloisen raukeaksi tekevästä olosta.

Maija ja karhu tuo etsimättä mieleen toisen karhukirjan, Else Holmelund-Minarikin ja Maurice Sendakin Pikku Karhun tarinat.

Tosin Ormerodin & Blackwoodin kuvakirjassa asetelma on tavallaan käänteinen: pääosassa on ainakin tahtotilan suuruuden perusteella arvioituna Maija-tyttö, jonka mielen oikkuja leppoisa ja Maijan kokoon suhteutettuna valtava karhu koittaa parhaansa mukaan täyttää.

Pikku Karhun tarinoissa taas kekseliäs karhunpentu perheineen on keskiössä ja Elina-tyttö osallistuu seikkailuihin vain sivuhenkilönä ja leikkitoverina.

Jää täysin kuvakirjan lukijan ja kuvan katsojan päätettäväksi, kuinka pikkutarinoiden sankarikaartia haluaa itse tykönään tulkita. Iso karhu voi olla turvallisuutta huokuva aikuinen, joka suhtautuu Maijan kiukkukohtauksiin ja oikkuihin horjumattomalla tyyneydellä. Yhtä hyvin karhu voi olla myös Maijan mielikuvitusystävä tai elollistunut lelu. Monissa kuvissa näkyy Maijan pyörien päällä liikkuva, narusta perässä vedettävä lelukarhu.

Haamuseikkailu kellarissa

Salla Savolainen: Maikki ja kellarin kummitukset. 35 s. WSOY 2011.












Salla Savolaisen luoma topakka pikkutyttö tunnetaan jo entuudestaan kuvakirjasta Kuudennen kerroksen Maikki (WSOY 2002).

Maikilla on iso tilkkukokoelma, mutta hänelle ei löydy kotoa tilaa sen lajitteluun. Isommat sisarukset hätistävät hänet tiehensä eikä sen koommin äidiltä kuin isältäkään löydy ymmärrystä tyttären tilaa vievälle kauneudenkaipuulle.



Maikki päättää mennä kotitalonsa, vanhan kerrostalon, kellariin ja päätyy perheen kanahäkkivarastoon. Ja voi hyvä tavaton, sieltäkin löytyy hienoja kankaita tilkkukokoelmaan…

Samaan aikaan toisaalla: kotiväki huolestuu Maikin katoamisesta ja hänen löytämisekeen käynnistetään etsintäpartio, johon hälytetään myös tytön kaverit ja vainukoira Irma.



Maikki kuulee kyllä unensa läpi huhuilua, mutta ei ole kuulevinaankaan, siinä määrin loukkaantunut hän on vieläkin muiden ylenkatsonnasta. Viimein Siiri, Eero ja Eeva löytävät Maikin ja ryhtyvät leikkimään kummitusta.

Kellariin ehättävät lopulta myös Maikin vanhemmat ja äiti järkyttyy pahanpäiväisesti haamujen kaavuista: hänen hääpukunsa on nuhjaantunut ja siitä puuttuu pala! Järkytyksestä toivuttuaan äiti ymmärtää ettei tehtyä saa enää tekemättömäksi.

Tilkusta tuleekin Maikin kokoelman HELMI.



Salla Savolaisen kuvat antavat sielun vanhalle kerrostalomiljöölle. Kellarin tunkkaiset tuoksut ja äänet voi hyvin aistia hänen harmaansävyisistä, mutta silti sopivan leppeistä akvarellikuvituksistaan.

Kummitukset elävät omaa itsellistä elämäänsä lasten haamuleikkejä jopa vähän pelokkaasti seuraten – ja onnellisen lopun sovittavassa kohtauksessa nekin saavat omat kakkupalansa kellariin!

Savolainen on monissa aiemmissakin kuvakirjoissaan puhunut trendikkäästi – mutta persoonallisesti ! – kierrätyksen puolesta: muistetaanpa vain hänen debyyttikuvakirjansa Kirpputorikoira Napo (Tammi/ Lasten Parhaat Kirjat 2000) ja Milla ja pohjaton pyykkikori (WSOY 2007) !

Taitoltaan ja typografialtaan viimeistellyn kuvakirjan kruunaavat vielä sisäkansien hauskat kuvituskuvat.

”HYVÄT LUKIJAT! Suunnatkaa valoa tähän kohtaan.”

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. 175 sivua. Karisto 2011. Kannen suunnittelu Tuija Kuusela/ Stiili.
















Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) juuri ilmestyneessä nuortenromaanissa yhdistyvät onnistuneesti tietämys klassisen tyttökirjallisuuden perinteistä, sanataideohjauksesta juontuva taito kehiä juonta koukuttavasti vähä-vähältä lukijalle sekä ennen muuta nuoruuden, tuon nuortenromaaneissa liian usein parjatun ikävaiheen, syvä kunnioitus sen omilla ja ainutkertaisilla ehdoilla.

Eletään kesää ja syksyä 1986. Tšernobylissä Ukrainassa on ollut keväällä ydinräjähdys, ja sen laskeumat huolettavat myös Turun liepeillä asuvaa 14-vuotiasta Mariiaa. Tyttö ystävystyy paikkakunnalle muuttaneen surusilmäisen Mimin kanssa.

Mimillä on synkkä salaisuus ullakolla ja hänelle mikään ei ole itsestään selvää. Kahden tytön ystävyys syventyy nopeasti rakkaudeksi, jota Huotarinen kuvaa kauniisti ja siekailematta:

VÄHÄN MYÖHEMMIN lojuimme elokuvista tyypillisessä asennossa. Sängyn jalkopäässä Mimin farkut olivat kietoutunet pallokuvioisiin sukkiksiini samalla tavalla kuin meidän paljaat sääremme olivat kietoutuneet toisiinsa päiväpeiton alla.
Olimme raikkaaseen veteen upotettuja.
(Luonnollisessa lähteessä huuhdeltuja? Valoa valoa valoa!)
Mimi piteli kiinni minun päästäni. Katsellessani hänen varpaitaan hyräilin: pienet sammakot pienet sammakot ne lystikkäitä on. Niin lähellä lapsuus meitä oli.

Romaanin juju on sen metafiktiivisessä kerronnassa: esilehdellä Huotarinen antaa ymmärtää löytäneensä Mariia Ovaskaisen käsikirjoituksen. Huotarinen reflektoi jatkuvasti tarinan etenemistä: hän tekee lukijalle tiettäväksi, että romaanin kirjoittaminen on monisyinen prosessi, jossa on otettava – tässä tapauksessa sekä kirjaimellisesti että symbolisesti – sanataidekoulutuksessa tyypillinen "kill your darlings" –hokema varteen. Joistain juonirönsyistä on pakko luopua, kliimaksille on monta paikkaa ja tulkintavaihtoehtoja riittää.

Ja juuri kun lukija on valmis samastumaan päähenkilöihin, Huotarinen vetää maton lukijan alta ja muistuttaa kaiken fiktiivisyydestä. Tästä syntyy romaanin kiehtova ja monin kohdin jopa absurdi tunnelma. Lukijalla on jopa mahdollisuus osallistua itse kirjan tekstin tuottamiseen täydentämällä pari aukkokohtaa haluamallaan sanalla. Kertoja antaa myös luvan repiä kirjan alkusivuja pois: onhan Anton Tšehovkin sanonut, että tarinoiden alut ovat luonnonkuvausta kauheimmillaan.

Lukijaa puhutellaan toistuvasti, esimerkiksi tähän tapaan:

HYVÄT LUKIJAT!
Näytteleminen on tarinan AVAIN.
Painakaa se taskuunne.
Ken tästä ovesta käy saa kaiken toivon heittää! Paitsi jos tietää tunnussanan.
AVAIMET avaavat lukot. Kliks! Pian te ratkaisette salaisuuksia.
Tai ainakin luulette ratkaisevanne ne.
Esimerkiksi valkoisessa talossa mäen laella on äiti joka meikkaa meikkaamasta päästyään vaikka onkin kuollut. Tämä äiti tekee näytelmiä rajauskynällä ja luomivärillä. Mimi ojentelee esineitä äidille ja äidin kädet ottavat esineet vastaan. Puuteri pölyää seinillä.
Äiti on itsekin AVAIN.
Mutta nyt minä hypin asioiden edelle. – –

HYVÄT LUKIJAT!
Teillä oli minulle jotakin asiaa.
Teille oli kirjoituskurssilla opetettu: Älä kuvaile henkilöitä liikaa.
Anna lukijan oivaltaa itse miltä henkilöt näyttävät!
Teille on sanottu: Näytä äläkä selitä.
Eikä missän tapauksessa pitkiä adjektiiviluetteloita.
Minä Mariia Ovaskainen olen vasta aloittanut tämän tarinan tekemisen.
Minä vasta opettelen kirjoittamista.
Joten kokeillaan tehdä äskeinen toisin: – –

Huotarisen kieli on arkista, mutta silti lyyristä. Vuoropuhelua ei ole erotettu repliikkiviivoilla muusta tekstistä , jota terävöitetään usein versaaliaakkosin alkavilla kappaleilla. Näissä kerrontatekniikkaan ja tekstin rytmitykseen liittyvissä ratkaisuissa ei silti ole mitään tekotaiteellista.

Mariia on elänyt huolettoman ja aineellisesti vauraan lapsuuden. Äidin sairastuminen on kuitenkin luonut varjonsa koko perheeseen. Mimillä sen sijaan "ei ollut lapsuudessaan tuutuumukaansätuulauluja eikä pehmolelupäiviä eikä hyvänyönsuukkoja".

Valoa valoa valoa antaa lupauksen kotimaisen nuortenromaanin elpymisestä. Se ei mässäile nuoruuden angsteilla ja ongelmakeskeisyydellä, vaikka niitäkin toki tarinassa riittää. Huotarisen romaanissa on toki vanhempien tekemien virheiden vuoksi traumatisoituneita lapsia, mutta kumpikaan osapuoli ei syyllistä toista.

Valoa valoa valoa on kaikenikäisten tyttöjen kirja.

Huotarisen aikuislyriikan tavoin se sävähdyttää sekä nykytyttöjä että heidän noin nelikymppisiä äitejään, jotka ovat eläneet omaa kipunoivaa tyttöyttään tuubitoppien, Dingon ja olkatoppausten kyllästämällä 1980-luvulla.

Erityiskiitoksen saa vielä Tuija Kuuselan suunnittelema kansikuva.

Kaisa Kattelus sai arvostetun Astrid Lindgren -kääntäjäpalkinnon

Suomentaja Kaisa Kattelus on saanut elokuun alussa Kansainvälisen kääntäjäliiton FIT:n Astrid Lindgren -palkinto liiton kongressissa San Franciscossa.

Palkinto on kolmen vuoden välein jaettava, Astrid Lindgrenin rahaston rahoittama tunnustus lasten- ja nuortenkirjallisuuden kääntäjälle. Palkinto jaetaan lastenkirjallisuuden ansioituneelle kääntäjälle tunnustuksena joko yksittäisestä käännöksestä tai elämäntyöpalkintona. Kattelus on tehnyt merkittävän uran kääntäjänä ja etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomentajana. Sama palkinto on osunut jo aiemmin Suomeen, kun Jaana Kapari sai sen vuonna 2002 J. K. Rowlingin Harry Potter –suomennoksistaan.

Palkinnonsaajan haastattelu on nähtävissä täällä.

Kattelus puhuu lyhyessä haastattelussa lasten- ja nuortenkirjallisuuden kääntäjän näkymättömästä työstä ja on iloinen saamastaan huomiosta.

Kattelus on suomentanut 15 vuoden aikana yli 60 lasten- ja nuortenkirjaa ja palkinto myönnettiin tunnustuksena hänen elämäntyöstään.

Hän on erikoistunut isobritannialaiseen ja yhdysvaltalaiseen nuorten fantasiaan kääntäen mm. Angie Sagen, Septimus Heapin, Marianne Curleyn, Sarah Prineasin, Mary Hoffmannin ja Melissa Marrin fantasiaa.

Kattelus on kääntänyt myös kaikki Suomessa ilmestyneet David Almondin nuortenromaanit.

Uransa alussa Kattelus suomensi muun muassa Michael Bondin Karhuherra Paddington –kirjoja, Enid Blytonin Niksu-sarjaa, ja Carolyn Keenen Neiti Etsiviä.

Katteluksen uusimpia suomennoksia ovat Michelle Harrisonin 13 lahjaa (Tammi 2011) ja Ally Condien Tarkoitettu (Tammi 2011).

Palkintoon kuuluu kunniakirjan lisäksi rahapalkinto.

On kiinnostavaa, että suomalainen ja nimenomaan fantasiaan erikoistunut kääntäjä noteerataan jo toistamiseen kansainvälisellä ja arvostetulla palkinnolla.

Fantasian kääntäminen on taitolaji ja vaatii omanlaistaan lahjakkuutta ja heittäytymistä aina uusiin kieli- ja mielikuviin. Ja ilman vivahteikasta ja taidokasta käännöstä fantasialla tuskin olisi Suomessa niin paljon lukijoitakaan!

Ennalta-arvattavassa hupailussa etsitään Ristolle miehistä samastumiskohdetta

Sinikka & Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän. Kuvitus Aino Havukainen ja Sami Toivonen. 104 sivua. Tammi 2011.

Ilmestynyt myös äänikirjana. Lukijana Jyrki Mänttäri.
















Voi olla että menen havaintoni kanssa pahasti vipuun, mutta sanon silti: sen jälkeen kun Mari Rantasila tarttui Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä –kirjoihin (elokuvat Risto Räppääjä, 2008 ja Risto Räppääjä ja polkupyörävaras, 2010), uusien kirjojen juoniaihiotkin ovat muistuttaneet elokuvakäsikirjoituksen synopsista.

Rauha keksii huolestua siskonpojaltaan Ristolta puuttuvasta miehen mallista. Ristohan on lähes täysorpo. Riston äiti on yhä vain kaukomailla tutkimustyössä ja Riston isä on kuollut auto-onnettomuudessa kun poika on ollut ihan pieni.

Rauhan mieleestä ei ole järin miehekästä olla kiinnostunut leivonnasta ja rummutuksesta. Kun paikalle toimertuu asiaa edistämään vielä Elvi Räppääjä, niin soppa on valmis kuohumaan reippaasti yli.

– Ennen poikalapset eivät näperrelleet leivonnaisten parissa vaan menivät Riston ikäisenä paimeneen, Elvi sanoi. – Paimenpojat kulkivat risu kädessä ja hätistelivät reippaasti lehmiä laitumelle.

Rauha etsii sanomalehden ilmoituspalstalla Ristolle isähahmoa, palkkiota vastaan, totta kai. Ajatus tuntuu Ristosta itsestään perin tympeältä, ja onneksi Herra Lindbergkin ymmärtää yskän ja on juonessa mukana.




Herra Lindbergin, Riston ja Nellin jallitus menee kuitenkin höveliin Rauhaan ällistyttävän pitkään ihan täydestä, kunnes Elvin epäilykset heräävät.




Risto Räppääjä isän jäljillä ei jää jälkeen 1950-lukulaisesta Suomi-Filmi –kohkauksesta, jossa vaihdetaan taajaan valepukuja ja äänenpainoja. Dialogi on napakkaa ja roolihahmojen suuhun luontevasti syötettyä.





Aino Havukainen ja Sami Toivonen kätkevät kuvituksiinsa Tatu ja Patu –kirjojen kaltaisia pikku yksityiskohtia tarkkaavaisten kuvan katsojien iloksi.

Ilmapalloista – ja lapsuudesta ylisummaan

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus. Tammi 2011. 336 sivua. Kansikuva Markko Taina. Valokuva Hannu Mäkelän kotialbumista.

Albert Lamorisse: Punainen ilmapallo. Suomentanut Aili Palmén. 48 sivua. Otava 1959.












Joskus luetut kirjat alkavat seurustella keskenään yllättävilläkin tavoilla ja palauttaa samalla mieleen jo kauan sitten mielen perukoille unohtuneita muistoja myös omasta lapsuudesta.

Näin kävi minulle lukiessani Hannu Mäkelän juuri ilmestynyttä, tekijän omiin 1940-1950-luvun lapsuudenmuistoihin Helsingin Kallion kaupunginosassa pohjaavaa romaania Muistan. Lapsuus.

Kadehdin avoimesti Mäkelän hyvää, elämyksiä ja tunnetiloja koskettavasti ja silti myös yleispätevästi tallentavaa muistia.

Muistikuvien ankkureina ovat kotialbumin vähäiset valokuvat, Eloni alkutaival- kirja, johon Mäkelän Eevi-äiti ja myöhemmin myös Hannu itse ovat kirjoittaneet muistikuvia perheen nuorimmaisen arjesta ja juhlahetkistä. Tämän lisäksi tuoksut, äänet, tuntoaisti ja lapsen sisäiset mielenliikkeet hyökyvät lukijan aistittaviksi.

Yksi romaanin sykähdyttävistä muistoista liittyy vappuun.

Mäkelä seuloo muististaan kaksi keskenään erisisältöistä ilmapallon ostotilannetta. Ostiko poika vihreän ilmapallon omilla rahoillaan omatoimisesti, vai kaivoiko äiti sittenkin vastentahtoisesti viimeisiä pennosiaan käsilaukustaan päästäkseen kuulemasta pojan kärttämistä?

Kumpi on oikeampi muisto? Tahdon uskoa edelliseen, omatoimiseen, siihen että ostan pallon itse ja ilman äitiä. Mutta mitä luultavimmin nimenomaan se on mieleni halukasta sepitettä vain.

Poika saa vihreän ilmapallonsa. Hän hykertelee jo ennakolta tulevaa: leikkejä pallon kanssa kotona ja onnellisen omistajan pätemistä pihan kavereille. Mutta kohtalo puuttuu – tietenkin – tilanteeseen:

Niin kovaa juoksen, niin kiihkeä on haluni ylvästellä pallolla, että A- ja B-rapun luona kompastun irtonaiseen laattaan, ja kun yritän taas löytää tasapainoa ja joudun heiluttamaan käsiäkin, pallon naru pääsee kädestäni.
Sillä kohtaa on neliönmuotoinen valopiha, joka kohoaa kuiluna terassille saakka. Pallo nousee ilmaan heti ja lähenee sitä taivaan sinistä silmää joka ylhäällä kajastaa. Ja sitten, aivan kohta, palloa ei enää näy. Se on jossain, korkealla korkealla jo, ja lentää tuulen mukana ties minne, Eestiin saakka, jonka voi joskus nähdä talommekin kattoterassilta kangastuksen utukuvana, jos niin tahtoo ja uskoo.
Ja siinä seison ja toljotan ylös taivaaseen. En pääse liikkeelle minnekään. Seison vain ja katson palloni perään, vihreän pallon, jota en enää koskaan saa takaisin.

Viime vuonna ilmestyneeseen Olli Jalosen Poikakirjaan (Tammi 2010) verrattuna Mäkelän lapsuusmuistelu oli lukukokemuksena heleämpi. En vieläkään osaa täysin selittää, miksi Jalosen romaani tuntui minusta niin ahdistavalta.



Mäkelän romaanin jälkeen mieleen palautui etsimättä ranskalaisen Albert Lamourissen lyhytelokuvaan Le Ballon rouge (1956) pohjautuva kuvakirja Punainen ilmapallo.

Impressionistinen, sanaton lyhytelokuva kertoo pojasta, joka löytää koulumatkalla katulamppuun kiinnitetyn punaisen ilmapallon, jonka hän ottaa mukaansa. Ilmapallon takia poika ei pääse bussiin ja joutuu juoksemaa kouluun. Kotona äiti heittää pallon ulos parvekkeelle, mutta ilmapallo ei vastoin odotuksia lennäkään tiehensä, vaan tuntuu odottavan poikaa. Pariisin viehättäviin vanhoihin kortteleihin sijoittuva vaiherikas elokuva kertoo kauniisti pojan ja ilmapallon ystävyydestä, jolla tosin on traaginen loppu.




Ilmapallosta sukeutuu vapauden ja oman tahdon, uskollisuuden ja unelmien vertauskuva.

Punainen ilmapallo –kuvakirja huokuu retronostalgiaa. Se saa myös haikailemaan valokuvakuvitettujen lastenkirjojen perään. Kirjassa vuorottelevat hienosti ja tunnelman nostatuksen kannalta tarkoituksenmukaisesti mustavalko- ja värivalokuvat.




Punaisen ilmapallon seikkailuihin mieltyneelle voi suositella myös Hou Hsiao-hsienin ohjaamaa ja Juliette Binochen tähdittämää täyspitkää elokuvaa The Flight of Red Balloon (2008), joka on saanut pontimensa Lamourissen lyhytelokuvasta.

Jännittävä, aikaa kestänyt tarina sarviherrasta

Esteri Vuorinen: Martin sarviherra. Kuvittanut Maija Karma. 68 sivua. WSOY 1965.















1970-luvulla ei vielä ollut nykyisessä mitassa helppolukuisia kirjoja lukutaidon alkuvaiheisiin.

Esteri Vuorinen oli tämän lajityypin taitaja 1960-luvulla, ja hänen kirjansa olivat mieleen minullekin, kun syksyllä 1973 opin ensimmäisellä luokalla lukemaan Forssan Keskuskoulussa.

Suomen kirjailijat –hakuteoksesta huomasin, että kansakoulunopettajana työskennellyt, vuonna 1896 syntynyt ja arvatenkin jo edesmennyt Vuorinen on opettanut omalla kotiseudullani Forssassa ja Tammelassa vuosina 1926–1927. Pisimmän opetusuransa Vuorinen on tehnyt Helsingissä vuoteen 1962 asti.

Jostain syystä Martin sarviherra on jäänyt parhaiten mieleen Vuorisen kirjoista, Kalakeisarin porsaan ohella (WSOY 1962).

Nyt uudelleen aikuisena kirjaa lukiessa ihmettelen Martin sarviherran pienimuotoista hetkeen pysähtymistä ja tarinan yksinkertaisia ainesosia.




Sarvijaakko, Acanthocinus aedilis, tulee vahingossa perunakuorman mukana maalta kaupunkiin. Se joutuu kerrostalon pihalla heti monelle vaaralle alttiiksi, mutta onneksi leikki-ikäinen Martti ryhtyy suojelemaan sitä.

Kellingin isäntä oli ajanut autollaan suuren kaupungn talon pihaan. Siinä talossa asui hänen sisarensa väki. Hän vei niille perunoita. Säkki selässään hän meni kellarin ovea kohti.
Mutta sarvijaakko oli pudonnut asfalttipihalle lähelle talon seinää. Se oli pökerryksissä, sarvet vain tärisivät. Mutta ei ollut taittanut edes yhtä kynttä. Se oli eheä joka paikasta. Sillä oli niin hyvä koppakuori. Kuitenkin se oli pökerryksissä. Käpertyi makaamaan siihen paikkaan. Siinä se oli hiljaa kauan.
Joku ihminen käveli pihassa. Se ei tullut siihen, missä sarvijaakko makasi jalat kippurassa. Se oli hyvä asia. Olisi voinut vahingossa astua sen päälle. Sarvijaakko sai maata rauhassa. Kukaan ei tullut juoksemaan ja telmimään pihaan sinä iltana.

Martti kutsuu ystävänsä Mikan ihmettelemään sarviherraa. Mika haluaisi pistää kokeilumielessä sarviherran konepeltiin isältään saamalla “kuntoneulalla”, mutta Martti ei anna. Lopulta pihan lapset vievät sarviherran turvaan läheiseen metsään.



Maija Karman kuvitus on sarvijaakon kuvauksen osalta luonnontieteellisen tarkkaa. Lähikuvat sarvijaakosta ja toisaalta ihmettelevien lasten yhteiskuvat välittävät mainiosti kuvan katsojalle sen taianomaisen hetken, kun kiehtova kovakuoriainen kiinnittää kaikkien pihan lasten huomion.

Vuorisen viehättävä pienoislastenromaani on kestänyt yllättävän hyvin aikaa. Niinpä valitsin taannoin toimittamaani Satusaari-antologian Lumottu metsä –osaan (Weilin+Göös 2003) katkelman Vuorisen romaanista, jonka Virpi Talvitie kuvitti uudelleen.

Rouva Huun työhuoneen wc:stä löytyi kesän jälkeen yllätys: lähes viisisenttinen sarvikuonokas, Oryctes nasicornis, oli nähtävästi lentänyt tuuletuskanavaan ja kopsahtanut pimeän wc-tilan lattialle ja nääntynyt siellä ruuan puutteeseen.






Eeva-Liisa Ryhäsen ja Anni Mikolan Me selkärangattomat (Lasten Keskus 2011) on onnen omiaan kaikille pienille ja vähän vanhemmillekin hyönteistutkijoille. Kotimaisia lasten tietokirjoja tarvitaan aina. Erityiskiitoksen kirja saa kauniista kuvituksesta ja rauhallisesta taitosta.

Kaveri ei ole jätettä!

Timo Parvela: Ella ja Sampan urotyöt. 141 sivua. Tammi 2011. Kansikuva Mervi Lindman.















Timo Parvelan Ella-sarja vietti viime vuonna 15-vuotisjuhlavuottaan. Ella ja Sampan urotyöt on sarjan 16 osa, eli sarja on karttunut joka vuosi yhdellä osalla.

Parvela on päätynyt poikkeukselliseen ratkaisuun Ella-sarjassaan: Ella ystävineen jumittaa jatkuvasti toisella luokalla. Suosituissa sarjoissa uskolliset lukijat vanhenevat yleensä sarjan päähenkilöiden matkassa, mutta Ella-kirjoissa oletetaan lukijoiden sitoutuvan sarjaan siinä määrin, että he palaavat sarjan uusiin osiin omasta ikääntymisestään huolimatta.

Päähenkilöiden pysyttäminen samanikäisinä antaa myös lukijalle takuun siitä, että kirjojen miljöö, huumori ja lasten arki pysyvät vakaasti samanlaisina kautta koko sarjan.

Ella-kirjoissa paineet ja jännitteet tulevat lähes poikkeuksetta luokan ulkopuolelta. Usein nimenomaan rehtorin harjoittama byrokratia tai kunnallishallinto yrittävät lyödä kapuloita ihmisläheisen ja originellin opettajan toimiin.

Uusimman Ella-kirjan tapahtumat käynnistävä hankauskohta on hieman keinotekoinen: Samppa on varma, ettei hänen äitinsä päästä poikaansa osallistumaan salaiseen Batman-kokoukseen, koska äiti pitää poikaa vielä liian pienenä.

Ella ja muut välkyt toverit keksivät, että Sampan on suoritettava antiikin Kreikan taruista tutun Herkuleen tavoin 12 urotyötä. Sillä tavoin Samppa kasvaisi ihmisenä.

Koululla on muutoinkin sähköinen tunnelma, sillä presidenttiä odotetaan vierailulle kouluun. Rehtori haluaisi Ellan luokan vierailun ajaksi pois presidentin silmistä, sillä luokalla on tapana järjestää epätoivottavia tempauksia silloin kun niitä vähiten odotettaisiin. Opettajan ammattikunnia ja luokan luovuus eivät kuitenkaan alistu moiseen piilotteluun.

Ja kuten arvata saattaa, Ellan luokan opettaja pääsee juttusille Tarja Halosen kanssa ja kiteyttää asiansa upeaan julistukseen:

Lapset ovat tärkein luonnonvaramme. Selluloosan, kännyköiden ja rallikuskien ohella meidän pitäisi olla ylpeitä koululaisistamme, opettaja selitti.

Viime vuonna Parvelan Ella-kirjojen arvo havaittiin myös Suomen brändityöryhmässä.
PISA-tutkimusten mairittelevien tulosten ansiosta suomalainen koulujärjestelmä on alkanut kiinnostaa ulkomaisia asiantuntijoita, ja tähän tilaukseen havaittiin Parvelan romaanien vastaavan mitä havainnollisimmilla tavalla. Työryhmän perusteluissa kiitettiin Ella-kirjoissa kuvattavaa

”koulun arkea ja ennen kaikkea oppilaiden ja opettajan tuttavallisia ja humoristisia välejä. Suomalainen oppiminen ei perustu opettajan kunnioittamiselle, vaan opettajan ja oppilaan inhimillisille ja välittömille suhteille.

Ella-kirjojen opettaja ei ole pelottava auktoriteetti vaan elävä ihminen, jonka elämää seurataan myös koulun ulkopuolella, raportissa jatketaan. Parvelan Ella-kirjat ovat suosittuja myös muissa maissa, erityisesti Saksassa. Raportissa todetaan myös, että suomalainen opettaja kestää sen, että hänen kustannuksellaan nauretaan, ja osaa myös nauraa mukana.”

Koulukiusaamistakin uudessa Ella-kirjassa sivutaan, mutta aihelman työstäminen jäi ainakin minulle epämääräiseksi. Kun luokalle selviää, että Samppaa kiusataan koulussa, he ryhtyvät yhtenä rintamana puolustamaan luokkatoveriaan. ”Kaveri ei ole jätettä!”, julistaa sananlaskujen ja hokemien vääntelyyn erikoistunut Tuukka.

Ella-kirjojen huumori syntyy väärinkäsityksistä, aikuisten toilailuista sekä lasten horjumattoman lapsen uskon ja aikuisten rationaalisen ajattelumallin yhteentörmäyksistä. Nokkela, joskin välillä varsin kimurantti dialogi, on parhaimmillaan ääneen luettuna.

Siinä vaiheessa kun Markus Majaluoma lopetti Ella-sarjan kuvittamisen, kirjasinkokoa pienennettiin ja sarja menetti helppolukuisen lastenromaanin tunnusmerkkinsä.

Karski kundi – ei mikään sivarisussu

Tuija Lehtinen: Piiitkä jäähy. 235 sivua. Otava 2011. Kansikuva Maria Manner.

















Jo entuudestaan tuttujen sankareiden kierrättäminen uusissa sarjoissa näyttää yleistyvän sekä lasten- että nuortenkirjoissa. Tuija Lehtisen varhaisnuorille suunnatusta Carting team Vintiöt -sarjasta (Otava 2008–2010) tuttu isoveli Roope on saanut nyt oman nuortenromaanin, Piiitkä jäähy, josta näyttää sukeutuvan siitäkin sarja.

Roope hätistetään isän ja äitipuolen uusperheen hoivista Kuopioon rauhoittumaan. Isän pinna on kiristynyt Roopen edesottamuksista siinä määrin, että hän antaa pojan vaihteeksi äidin kasvatettavaksi. Roope suhtautuu äitiinsä yliolkaisesti: Pamela on Roopen omien sanojen mukaan ”kaikkien blondivitsien esiäiti”, jota poika jallittaa mennen tullen. Vielä säälimättömämpää kohtelua Roopelta saa Pamelan miesystävä Orvo.

Toistaitoista äitiä paremmin Roopen perään katsovat isovanhemmat ja kummi Seppo, paikallinen poliisi ja isän lapsuudenystävä. Mummi ja ukki ovat Roopen mielestä jo valmiita hautaan ja heistä on hyötyä lähinnä taloudellisesti.

Roope on päättänyt vakaasti olla viihtymättä Savossa. Roope haikailee takaisin carting-radoille ja kyhää epätoivoisena mäkiauton, jonka rakentaminen hetkellisesti tuottaa hänelle jopa iloa ja uusia virikkeitä. [Kirjastonhoitajat paheksuvat arvatenkin yhdessä kanssani kohtausta, jossa Roope repii kirjaston tietokirjasta mäkiauton rakennusta koskevat sivut.]

Piiitkä jäähy on tyypillinen nuoren kapinallisen sosiaalistamistarina. Roope on lapsuuden ja nuoruuden välitilassa, päättämässä yläkoulua ja tärkeiden valintojen edessä. Tosin Roopen kapinan kärjen taittumista voi vasta vain ounailla. Lukijan on vaikea uskoa, että Roope lauhtuisi pysyvästi ja muuttuisi äksystä ja itsekeskeisestä pojan juipista toiset huomioon ottavaksi nuorukaiseksi.

Lopun sovitus jää paperinmakuiseksi: Roopen isoksi iloksi Orvon ja Pamelan parisuhde päättyy. Poika lupaa pyhästi ukilleen terhakoitua kymppiluokalla, mikäli saa yläkoulun päätöslahjaksi kevytmoottoripyörän.

Tuija Lehtisen nuortenromaanin sankarit ja sankarittaret ovat yleensä aina rääväsuisia uskalikkoja. Kovan ulkokuoren alle kätkeytyy kuitenkin useimmiten herkkä ja haavoittuva nuori. Todennäköisesti – tai toivottavasti – Roopen uudet ystävät Karla, Siiri ja Jorse koulivat sarjan myöhemmissä osissa Roopea parempaan suuntaan.

Lehtisen tyyliin kuuluu päähenkilön minä-kertojan voimakas ääni. Roopesta piirtyy kuva lähinnä hänen omasta näkökulmastaan: lukijan on sivuhenkilöiden ilmeistä, eleistä ja rivien väleistä osattava poimia totuus Roopen todellisesta minästä: kuinka paljon mukana on karskia uhoa, joka kiperän paikan tullen karisee pois?

Roopen hahmossa hämmentää hänen machoilunsa, jossa on suorastaan sovinistisia piirteitä.

Tätimäistä tahi ei, niin mietin tällaisen sankarityypin tarkoitusta. Lehtisen nuortenromaanien lukijakunta on käsittääkseni hyvin tyttövaltaista.

Haluavatko tytöt ihastua tällaiseen roisisti tyttöihin suhtautuvaan poikaan?

Mä olin ollut kolmen muijan kanssa. Pikapanoja bileissä, ja ne muijat oli olleet kännissä ja jakorasioita, ja mä olin tiennyt sen. Mutta en mä muuta ollutkaan ollut vailla. Mä olin halunnut kokemuksia, joilla leuhkia. Mä olin niiden juttujen jälkeen ajatellut, että joku etelämaalainen tapa, missä faija vei kundin ekalle varville bordelliin, olisi siisti juttu. Ammattilaisen käsissä kiireetön perehtyminen naisten saloihin, kyllä se olisi ne pikapanot hakannut. Mä en enää edes muistanut, minkä näköisiä ja nimisiä ne muijat oli olleet. Yhdentekeviä pokia, mutta välillä kyllä sellainenkin olisi kelvannut mulle täällä. Mikä mussa nykyisin mätti misuja, kun kukaan ei antanut?

Kuvitus- ja kustannusmaailman uutisia

Mikkelin 9. kuvitustriennale.– Fantasia ja tarina. Toimittanut Anna-Maria Larikka. Grafia/ Mikkelin taidemuseo 2011. 96 sivua. Graafinen suunnittelu Annika Järvelin.














Grafia ry:n Mikkelin kuvitustriennalen ensimmäisen palkinnon on saanut Suvi-Tuuli Junttila kuvituksestaan kirjaan Missä, tässä, jossakin…. (WSOY 2011). Toisen palkinnon sai Tommi Musturi sarjakuvaromaaniin Huuda Huuda tehtyyn kuvitukseen ja kolmannen palkinnon jakoivat Nikolai Tiitinen kuvituksestaan Esko-Pekka Tiitisen kuvakirjaan Kyyhkyn kysymys (Tammi 2010) ja Virpi Talvitie Annina Holmbergin kuvakirjaan Karkausyön ratikkamatka (Teos 2010) tehdystä kuvituksesta.

Musturin sarjakuvaromaania kirjaa lukuun ottamatta muut kuvakirjat on esitelty Lastenkirjahyllyssä. Kuvituspalkinnot ovat suuruudeltaan 3000, 2000 ja 1500 euroa.

Joka kolmas vuosi järjestettävän Mikkelin Kuvitustriennalen teemana on tänä vuonna Fantasia & tarina. Näyttely on avoinna vielä 25.9. asti Mikkelin taidemuseossa. Triennalen tarkoituksena on koota yhteen alan suomalainen parhaimmisto ja tehdä kuvitustaidetta entistä paremmin tunnetuksi. Samalla tarjotaan alan ammattilaisten lisäksi myös suurelle yleisölle tilaisuus seurata kuvitustaiteessa tapahtuvaa kehitystä.

Kuvitustriennalessa esiteltävät työt valitsee tuomaristo, joka nimetään kutakin näyttelyä varten erikseen. Mikkelin kuvitustriennaleen osallistuu tänä vuonna yhteensä 30 kuvittajaa, joilta on näyttelyssä 73 työtä.

Näyttelyn ulkomaisena kutsuvieraana on englantilainen kuvittaja, sarjakuvataiteilija, valokuvaaja, elokuvantekijä ja muusikko Dave McKean (s. 1963), joka tunnetaan Suomessakin eritoten yhteistyöstä kirjailija Neil Gaimanin kanssa.

McKeanin lastenkirjakuvituksista Suomessa tunnetaan S. F. Saidin Varjak Käpälä- lastenromaanit (Gummerus 2006 ja 2007).

Mikkelin kuvitustriennalen näyttelyluettelossa on muun muassa kuvituksen tutkijan Sisko Ylimartimon kiinnostava artikkeli Piirtimesi on taikasauvasi, jossa Ylimartimo osoittaa avoimen kirjeen nykykuvittajille ja ounailee heidän taiteellisia vaikuttimiaan.

Toinen tärkeä uutinen, jonka Rouva Huu pongasi netistä vasta eilen, on se että FM Saara Tiuraniemi on valittu Tammen uudeksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäälliköksi Terttu Toiviaisen jäätyä keväällä eläkkeelle.


Tammi on Rouva Huun mielestä Suomen johtava lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja, jos mittapuuna käytetään kustannuspoliittisesti loogisia linjanvetoja, uudistusmielisyyttä ja kokeilunhalua, ja siksi tähän viranhakuun kohdistui ainakin oman työpöytäni äärellä poikkeuksellisen suuria odotuksia.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus – kuten koko kirjallinen kenttä ylisummaan – on parasta aikaa mielenkiintoisessa murroskohdassa. Kirja on kustantajallekin jo entistä useammin vain yksi myyntituote monien muiden rinnalla. Kirjan markkinointi, kirjan oheistuotteet, sähkökirjat ja verkkojulkisuuden uudet haasteet on pakko ottaa tosissaan ja siihen tarvitaan ennakkoluulotonta, idearikasta ja rohkeasti uusiin haasteisiin reagoivaa moniosaajaa.

Energinen ja työtä pelkäämätön Saara Tiuraniemi on Rouva Huulle entuudestaan tuttu monista eri yhteyksistä. Terttu Toiviainen on luonut yhdessä kustantamon toisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikön Leena Järvenpään sekä osaavien kustannustoimittajien kanssa Tiuraniemelle vankan maaperän, jolta ponnistaa kohti uusia haasteita.

Terttu Toiviainen siirtyi Weilin+Göösistä 1980-luvun alkupuolella Tammeen. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Tammenterho/ syksy 2011 –luettelossa Toiviainen kiittää kauniisti kuluneista vuosista ja muistaa lämmöllä Mika Waltarilta saamaansa evästystä aloittaessaan työnsä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittajana:

”Sinulla on kustantamon tärkein tehtävä, sinä kasvatat meille aikuisten kirjailijoille lukijoita. Ilman hyviä lastenkirjoja ei meilläkään ole lukijoita.”

Tuukka-Omar on onnen poika

Niina Hakalahti: Ylämummoon, Tuukka-Omar! Kirjava kukko –sarja. Kuvittanut Jukka Lemmetty. 189 sivua. Tammi 2011.













Lastenkirjallisuudessa on hyvä olla erilaisia samastumisen kohteita. Kaikkien lapsisankarien ei tarvitse olla nokkelasanaisia uskalikkoja tai virtuoosimaisia moniosaajia. Suurin osa lastenkirjallisuuden lukijoista on kuitenkin pesunkestäviä taviksia, joilla on toki isoja unelmia ja päämääriä elämässään.

Juuri tästä syystä tamperelaisen kirjailija Niina Hakalahden luoma Tuukka-Omar on niin tervetullut hahmo. Äkkiseltään voisi ajatella, että 8-vuotiaan kirjan sankarin kiusallinen vaiva, yökastelu, karkottaisi lukijoita, mutta luultavasti juuri tällainen "uskalias" yksityiskohta tekee Tuukka-Omarista niin inhimillisen ja siksi helposti lähestyttävän.

Tuukka-Omarin isä on kotoisin Syyriasta ja poika on perinyt vaivan isältään, joka lohduttaa poikaansa että kastelu loppuu kyllä aikanaan. Sarjan viime vuonna ilmestyneessä avausosassa Tuukka-Omar jakoi salaisuutensa parhaan ystävänsä Paavon kanssa, ja sen jälkeen asia tuli hänelle itsellekin heti helpommaksi sietää.

Hakalahden helppolukuisten lasten romaanien kantavana teemana on suvaitsevaisuus – hyvin väljästi ymmärrettynä. Tuukka-Omarin monikulttuurista kasvuympäristöä kuvataan hauskoin detaljein – moneen otteeseen tulee esiin, kuinka perheessä on käytössä äidinkielen lisäksi myös isänkieli, joka on huomattavasti äidinkieltä rikkaampaa:

Tuukka-Omarin isän puhe oli kuin vanhoista kirjoista, joissa sanottiin "hyvä herra" ja "tehkää niin hyvin" ja "pikkuleipiä oli juuri parahultaisesti". Tämä taas johtui siitä, että Tuukka-Omarin isän omassa kielessä, arabiassa, asiat sanottiin sillä tavoin höystettyinä. Varsinkin tervehdykset ja kiitokset vähän kuin sokeroitiin.

Tuukka-Omar käy isänsä kanssa välillä retkeilemässä lentävän maton kanssa. Tästä sukeutuu hauska fantasiajuonne muutoin melko realistisena pitäytyvään kerrontaan. Jukka Lemmetyn karikatyyrinen kuvitus höystää tekstiä humoristisesti. Lemmetyn tussipiirtimen jälki muistuttaa aika ajoin paljonkin brittiläisen kuvittajalegendan Quentin Blaken tyyliä.





Kirjassa on kosolti väärinkäsityksiä ja hauskoja kommelluksia, mutta ydinsanoma – jokaisen oikeus olla oma itsensä – kuoritaan esiin hyvin vaivihkaisesti. Tuukka-Omarin ja Paavon luokalle tulee uusi poika, Olavi Virta, joka on hulluna jääkiekkoon. Olavi järjestää jääkiekkoteemaiset syntymäpäivät, joita kaverukset jännittävät toden teolla: osaavatko he käyttäytyä siellä "oikein" mokaamatta itseään muiden silmissä? Tuukka-Omar ja Paavo nimittäin eivät ymmärrä tästä jalosta urheilulajista yhtään mitään, mutta sen sijaan he ovat aika epeleitä shakin peluussa ja minipossun kasvatuksessa.




Hakalahden vahvuus on nimenomaan siinä tavassa, jolla hän kuvaa aikuisten herkkävaistoisuutta havaita lasten väliset ongelmatilanteet heti tuoreeltaan ja toimia luovien ongelmanratkaisuiden kautta kaikkien parhaaksi.

Ylämummoon, Tuukka-Omar! on todellinen hyvän mielen romaani, jossa on kosolti välittäviä eri ikäisiä aikuisia lasten tukijoina. Moneen kertaan Tuukka-Omar makustelee tuntemuksiaan ja toteaa olevansa onnen poika. Tällainen tunteilu ei ole viime aikoina ollut lastenkirjoissa kovinkaan yleistä!

Koulun aloittaminen askarruttaa sekä äitiä että poikaa

Johanna Venho: Otto loikkaa ojan yli. Kertomus koulun alkamisesta. Kuvittanut Marjo Nygård. 45 sivua. Kirjapaja 2011.













Tälle kirjalle on näinä päivinä tilausta tuhansissa kodeissa, kun ekaluokkalaiset aloittavat koulutaipaleensa.

Koulun aloittamista mystifioidaan usein ihan liikaa. Aikuiset kysyvät ekaluokkalaiselta, jännittääkö koulun alkaminen lasta, ikään kuin tapahtumassa olisi itsestään selvästi jotain pelottavaa.

Toisaalta kyse on lapsen kannalta isosta asiasta: reviirit laajenevat, kaveripiirit vaihtuvat ja lapsen odotetaan selviävän monista arkisista toimista yht äkkiä suit-sait-sukkelaan.

Johanna Venhon ja Marjo Nygårdin lastenkertomus on onnen-omiaan aralle tai omissa mielikuvitusmaailmoissaan viihtyvälle lapselle – ja yhtälaisesti myös lapsen ylisuojelevalle tai perushuolestuneelle vanhemmalle. Toisaalta kirjan verkkainen tyylilaji ja lasta kunnioittava asenne tekee hyvää kenelle tahansa lapsen kanssa työskentelevälle.

Oton ajatukset viipyilevät vielä kesän monissa elämyksissä, leikeissä yhdessä Iisan kanssa. Otto on kiinnostunut luonnon ilmiöistä ja hänellä on oma voimaeläin, uniperhonen, jonka poika ottaa koulureppuun tuomaan uskallusta ja turvan tunnetta.

Salaisuus on tämä: kun ajattelen perhosta, se kuulee mitä mietin. Käpyeläimiä sammalella. Aarrekätköä rantakiven alla. Se avaa siivet, sulkee siivet. Istuu pöydänreunalla, liikuttaa tuntosarvia. – –

Koulun alkaminen on äidillekin totinen paikka: vastahan poika oli vauva.



Johanna Venhon tekstissä ylitetään koko ajan erilaisia rajoja: hypätään ojan yli, astutaan uusiin tiloihin, siirrytään luokasta välitunnille ja kokeillaan mihin rahkeet riittävät. Kengännauhojen lisäksi solmitaan sopua ja työstetään yhteishengen ja koulurauhan abstrakteja käsitteitä.




Venhon teksti on impressionistista, hetkeen ja lapsen oikullisesti ailahteleviin tunnetiloihin tukeutuvaa. Tyylissä on paljon samaa kuin Riitta Jalosen lastenkirjoissa, joissa kumarrutaan lapsen tasalle ja kunnioitetaan lapsen tapaa kokea asioita.

Runollinen teksti on haastava kuvittaja Marjo Nygårdille, joka tosin on tottunut kuvittamaan tällaisia täsmäteeman ympärille sommiteltuja, visuaalisilla vertauskuvilla kyllästettyjä lastenkirjoja.

Johtuneeko paperin laadusta vai mistä, mutta osa kuvista jää väritykseltään oudon sameiksi jopa siinä määrin, että kuvat vaikuttavat lähes ahdistavilta, leppeästä tekstistä huolimatta.




Otto löytää oman paikkansa uudessa luokassa ja ystävystyy Eeron ja Saanan kanssa. Uniperhosta ei enää tarvita, se päästetään vapaaksi.


Koulun alkamiseen keskittyvät myös muun muassa nämä kuvakirjat:


Gunilla Bergström: Mikko Mallikas menee kouluun. 5. painos Tammi 2002.
Pirkko Harainen & Leena Lumme: Emma menee esikouluun. WSOY 2004.
Astrid Lindgren & Katrin Engelking: Minäkin tahdon kouluun. WSOY 2. painos 2002.
Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Kuono kohti koulua. Lasten Keskus 2010.
Amber Stewart & Layn Marlow: Esikon iso askel. Aurinko Kustannus 2010.
Ian Whybrow & Rosie Reeve: Salla menee kouluun. Kustannus-Mäkelä 2010.
Angela McAllister & Sue Hellard: Taskullinen suukkoja. Kustannus-Mäkelä 2006.

Ystävyys, uni ja turvallisuuden tunne hukassa

Pija Lindenbaum: Essin uni hukassa. Suomentanut Anna Kervinen. 32 sivua. WSOY 2011.













Pimeän pelosta ja yökyläilystä on ilmestynyt kosolti erilaisia kuvakirjoja. Ruotsalainen Pija Lindenbaum ammentaa kyllä näistäkin aiheista, mutta ihan omalla uniikilla tavallaan.

Lindenbaum (s. 1955) on yksi suosikkikuvakirjailijoistani, jonka uutta suomennosta odotan aina yhtä malttamattomasti. Hänen kuvakirjansa ovat riittoisia ja ne poraavat aina syvälle lapsuuden tuntoihin.

Essin uni hukassa menee suoraan uneen ja alitajuntaan asti.



Essi pääsee ensimmäistä kertaa yökylään parhaan kaverinsa Serisian luokse.

Serisia ei asu meidän talossa. Minä en ole koskaan käynyt niillä. Mutta nyt saan jäädä yöksi. Minä ja Serisia menemme aivan tolaltamme riemusta. Siitä tulee niin ihanaa.

Halaan isää että se jo lähtisi kotiin. Mutta isä vain jatkaa juttuaan Serisian äidin kanssa.
– Blaa blaa blaa! Minä ja Serisia kiljumme.

Isän lopulta mentyä Essi huomaa Serisian kodin olevan aivan erilainen kuin hänen omansa. Hän haistaa vieraat tuoksut ja kokee ison tilan jopa uhkaavana.



Ja ennen pitkää Serisia paljastaa todellisen luonteensa: Essi huomaa, että ihailtu ystävä onkin itsekeskeinen ja ahne ja kaikkea muuta kuin kohtelias yövieraalleen.

Essi ei saa unta ja pelkää Serisian haisevaa vanhaa pattipäistä koiraa, joka on majoittunut hänen patjansa viereen.

Lopulta hän lähtee etsimään Serisiaa ja kulkee unen ja valveen rajamailla isossa asunnossa. Pitkän hallin matto näyttää upottavan ja lainehtivan Essin arkojen askelten alla, ja Ihmemaan Liisan tavoin Essi kurkkaa suljetun pikkuruisen oven taakse ja löytää sieltä Serisian vanhempien näköiset jättikokoiset aikuiset herkuttelemassa isolla kermakakulla.

Ihan saman näköisiä kuin Serisian äiti ja isä. Vaikka kai ne ovat joitain muita.
– No mitä nyt taas! sanoo rouva. – ME MÄÄRÄÄMME TÄÄLLÄ! JA ME SAAMME KAIKEN NANNAN!
– En minä halua mitään. Mietin vain että missäköhän Serisia on?
– Ei täällä ainakaan! HAHHAH! KOSKA ME SYÖMME AINA NANNAN ITSE!
Silloin minä suljen oven.
Sellaista minä en halua kuunnella.

Huonekalut ja ihmiset vaihtuvat välillä pikkuriikkisiksi, kuten vain unen maailmassa on mahdollista.



Lindenbaum onnistuu jälleen tiivistämään hyvin lapsen tuntoja: joskus johonkin asiaan lataa liian suuria odotuksia ja sitten joutuu pettymään. Essi kiteyttää ensimmäisen yökyläilyn kokemukset lakonisesti:

Nyt minä olen ollut yökylässä. Ei se niin kovin kivaa ollut.

Kotimainen nuortenromaani valkokankaalla

Tuija Lehtinen: Roskisprinssi. Otava 1991. 249 sivua. Kansikuva Jaana Aarikka. Seven -pokkaripainos (3. p.) uudella elokuvakansikuvalla 2011.

Roskisprinssi. Ohjaus Raimo O. Niemi. Käsikirjoitus Juuli Niemi. Kuvaus Kari Sohlberg. Ensi-ilta 29.7.2011. . Pääosissa Jon-Jon Geitel, Pihla Maalismaa, Kristiina Elstelä, Heikki Silvennoinen, Milla Kaitalahti, Kari Heiskanen, Katariina Kaitue, Oiva Lohtander, Risto Salmi, Taisto Reimaluoto, Antti Virmavirta ja Marjaana Maijala. Kesto 100 min. Ikäraja 7.






Lasten- tai nuortenkirjat päätyvät harvakseltaan valkokankaalle, mutta niihin kohdistuu aina suuria ennakko-odotuksia. Elokuvan teko on hidasta ja pitkäpiimäistäkin puuhaa, mikä selittää sen, että realistiset, ilmestymisajankohtanaan puhuttelevat ja kohauttavat nuortenkirjat harvoin päätyvät heti tuoreeltaan elokuviksi. Yksi poikkeus tulee kuitenkin mieleen. Hanna Marjut Marttilan Tulikirja (Otava 1998) päätyi Selma Vilhusen käsikirjoittamaksi ja Petri Kotwican ohjaamaksi elokuvaksi Koti-ikävä vuonna 2005.

Vast ikään ensi-iltaan tulleen, Tuija Lehtisen nuortenromaaniin pohjautuvan Roskisprinssin ohjaaja Raimo O. Niemi on alueella jo konkari, kun muistetaan hänen ohjaamansa elokuva Kissan kuolema vuodelta 1994, joka pohjasi Taru Mäkisen samannimisen nuortenromaaniin (Tammi 1990) sekä Ville Suhosen varhaisnuortenkirjaan pohjaava elokuva Poika ja Ilvesvuodelta 1998 ja Suden arvoitus vuodelta 2006, josta tehtiin tosin ensin elokuvakäsikirjoitus ja vasta sitten Kirsti Mannisen lastenromaani (Otava 2006).

Kiinnostava lajissaan on nykyisen monimediaisuuden kannalta Siri Kolun Me Rosvolat –kirjan (Otava 2010) formaatti. Käsikirjoitus osallistui kilpailuun, jolla etsittiin elokuvaksi myöhemmin muokattavia tekstejä.

Tuija Lehtisen nuortenromaani Roskisprinssi ilmestyi jo 20 vuotta sitten. Sen teemat ovat tuttuakin tutumpaa Lehtistä: kapinallinen päähenkilö haistattaa pitkät aiemmalle elämälleen ja lähtee kokeilemaan siipiensä ja henkisten rahkeittensa kestävyyttä vieraalle paikkakunnalle.

Lehtisen teosta voi luonnehtia rappioromanttiseksi nuortenromaaniksi. Ökyrikkaiden vanhempien ainokainen on syntynyt kultalusikka suussa, mutta teini-ikään vartuttuaan Jed – tai oikeasti Jerker – on oppinut kysenalaistamaan vanhempiensa aatteita ja häneen kohdistuvia odotuksia. Tästä sukeutuu vanhojen nuortenkirjaklassikoiden hellimä juonikaava rikkauksista ryysyihin ajautuvasta hyveellisestä sankarista, jonka silmät avautuvat elämän realiteeteille (esim. Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessa, alk. 1905, tai Anni Swanin Tottisalmen perillinen ,1914).

Lehtisen Roskisprinssi alkaa räväkästi:

KIITTI. MULLE RIITTI.
Teksti oli verenpunainen ja ulottui seinänkorkuisen peilin alalaidasta ylälaitaan ja koko huoneen leveydeltä. Mä olin tarvinnut kolme spraypulloa sen tekemiseen. Se oli kuvaannollisesti mun sydänverellä kirjoitettu ja vaikutus oli järisyttävä. Mua hymyilytti hitusen kun mä ajattelin, mitä reaktioita se saisi aikaan. Niitä mä en kumminkaan näkisi, sillä siinä vaiheessa mä olisin jo kaukana täältä. Mä kiskaisin itseni liikkeelle, vein spraypullot roskikseen ja menin pakkaamaan. Siinä mä en kauan vanhentunut , sillä mä en ottanut passin ja pankkikortin lisäksi mukaani kuin kaks kirjaa ja korvalappustereot ja ne mahtui kaikki hyvin alkon muovikassiin. Mä kävin vielä peilin kautta ja katsoin kirjainten läpi kuvaani. Mä näin hoikan kundin, jolla oli risaset farkut, lenkkarit joiden nauhat retkotti pitkin maata ja musta t-paita.
– Hyvää syntymäpäivää, mä nyökkäsin itselleni. – Sä täytät tänään setisemäntoista, sä olet kauneimmillasi.
Peilikuva irvisti mulle ja mä iskin sille silmää. Sitten mä heivautin muovikassin olalle ja kävelin ulos mun entisestä elämästä. Oli kesäkuun kuudes ja mahtava aurinkoinen päivä. Just sopiva lähteä junalla kohti tuntematonta.

Jed päätyy itäsuomalaiselle pikkupaikkakunnalle ja herättää siellä heti runsaasti hämmennystä. Tytöt taistelevat omaperäisin metodein hänen huomiostaan. Kesän ja alkusyksyn poika majailee leirintäalueella teltassa yhdessä Jesse Jamesiksi nimeämänsä kulkukoiran kanssa.. kunnes ensimmäisten syyskylmien tultua paikkakunnan originelli kylähullu, alkoholisoitunut Veera vuokraa hänelle puutalonsa yläkerrasta huoneen.

Lukiessani Lehtisen Roskisprinssiä uudelleen 20 vuoden tauon jälkeen huomaan arvostavani sen työn kuvausta. Jed pääsee roskakuski Saastamoisen apupojaksi ja oppii samalla jurolta mieheltä jotain olennaista elämästä ylisummaan. Roskisprinssin ilmestyessä ilmassa oli jo laman merkkejä: parhaimmillaan nuortenkirjakin saattaa kulkea liki samaa tahtia yhteiskunnallisen tilanteen kanssa ja tarjota nuorille myönteisiä, työtä kaihtamattomia samastumismalleja.


Raimo O. Niemen tytär Juuli Niemi, itsekin kirjailijana kunnostautunut, on tehnyt Roskisprinssi-elokuvan käsikirjoituksen. Se ei tietenkään voi kulkea yksi-yhteen alkuperäisen Lehtisen nuortenromaanin kanssa.

Romaanissa Jed on 17-vuotias, mutta elokuvassa ylioppilaskirjoitukset ovat jo takana ja uranvalinta edessä. Jesse James ei ole irlannninsusikoira vaan syötävän suloinen berninpaimenkoira, jota ei hevillä uskoisi kulkukoiraksi. Jedin äiti on romaanissa valokuvaaja, mutta Katariina Kaitueen näyttelemä äiti onkin todennäköisesti maailmalla hyvin menestyvä oopperadiiva, joka on saanut paljon romaania näkyvämmän roolin elokuvassa. Tuittuileva ja ärhäkkä tavisperheen Lulu on elokuvassa – vastakohtien korostamisen alleviivaamiseksi – pappisperheen esikoinen.

Mutta se pahin katastrofi liittyy Jedin muodonmuutokseen. Lehtisen romaanissa Jed leikkauttaa heti karkumatkansa aluksi pitkät hiuksensa ja jättää vain pitkän letin kaljunsa somisteeksi. Jedin ulkoinen olemus kuvataan romaanissa boheemiksi reissujätkäksi. Jedin pääroolia näyttelevä Jon-Jon Geitel on koko elokuvan ajan kuin mallilehdestä leikattu paperinukke – jokaisen äidin unelmavävy, jossa ei ole mitään rosoa. Lulun roolin näyttelevä Pihla Maalismaa revittelee paremmin, mutta vähän kesyn vaikutelman tämän parivaljakon lovestory ainakin minut jätti.

Nähtäväksi jää, kuinka Roskisprinssistä elokuvan kannella Seven-pokkarisarjassa ilmestynyt uusintapainos puree uuteen lukijasukupolveen.