Rouheasti ja säkenöivästi lapsen tunteista

Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Vildare, värre, Smilodon, 33 sivua, Förlaget 2016.

Alkuun tunnustus.

Minna Lindebergin kuvakirjateksteissä on mielestäni aina aivan erityinen tunnelataus. 

Hänellä on psykologista silmää perhe- ja parisuhdedynamiikan rosoille (Eläinten sukua,  kuv. Liisa Kallio, Tammi 2006; Aimo ja Unto, kuv. Linda Bondestam, Schildts & Söderströms 2012), erityislapsen identiteetille (Lo fridlyst, kuv. Linda Bondestam, Söderströms 2009) sekä ihmisten kohtaamiselle tai kohtaamattomuudelle (Boggan och Kyösti Kekkonen, kuv. Linda Bondestam, Schildts & Söderströms 2015).

Tänä syksynä tunnekasvatus on noussut lasten- ja nuortenkirjallisuudessa tärkeäksi erityisteemaksi: useamman kuvakirjan lisäksi aihetta sivutaan lasten- ja nuortenromaaneissa. Teeman nostoa selittää osaltaan uudistuneiden varhaiskasvatuksen ja alakoulun opetussuunnitelmat, joissa tunnetaidot ovat isossa roolissa.

Kiusaamisen, sosiaalisuuden ja kaveruuden nostaminen niin sanotusti tikun nokkaan tuntuu toisinaan vähän ohjelmalliselta. Mutta konstit ovat monet, kuten Lindebergin & Jenny Lucanderin syksyn kuvakirjauutuus osoittaa. Se on  ilmestynyt uuden suomenruotsalaisen Förlagetin kautta.

Kuvakirjan nimi, Vildare, värre, Smilodon, on aika kimurantti ja jopa tekotaiteellinen. Kansikuvassa avaruudessa pää alaspäin leijuvat päähenkilöt antavat vähän sekavan ensivaikutelman,  mutta itse kansien sisältä löytyy  puhdas, ja –  hyvässä mielessä –  rosoiltaan hiomaton timantti.

Karin ja Annok Sarri ovat eskarissa parhaat kaverit, jotka ymmärtävät toisiaan jo puolesta sanasta. Mielikuvitukselliset leikit sujuvat, mutta kärhämää syntyy, kun pitäisi ottaa huomioon myös muut ryhmäläiset. 

Annokin raivari muuttaa päiväkodin seinätkin punaisiksi. Muitten lasten ihmetys ja
lastentarhanopettajan sormen heristys tiivistävät olennaisen.
Jenny Lucanderin kuvitusta Minna Lindebergin tekstiin kuvakirjassa
Vildare, värre, Smilodon (Förlaget 2016). 

Annokilla on Karinia enemmän kapinamieltä, ja eräänä päivänä hän kyseenalaistaa muiden käskyt ja ryhtyy RÄYHÄÄMÄÄN OIKEIN PERUSTEELLISESTI.

Då bara slänger Annok en docka i spegeln

som hänger på väggen. 

Allting går i tusen bitar. 

Det finns glassplitter överallt. 

Man får inte gå omkring utan skor. 

Det är avskärmat. 

Som av polisen.

Marianne, päiväkodin hoitaja, puhuttelee Annokia: 

–      Vad tänker du på Annok Sarri? undrar Marianne. Tänker du överhuvudtaget? 

–      Nä, bara på skit, tänker jag! skriker Annok.

Annok laitetaan jäähylle ulos, mutta turvallisesti aikuisen kanssa. Ulos mennessään Annok Sarri suhahtaa Karinille tervehdyksen ja kutsuu häntä sukupuuttoon kuolleen sapelihammastiikerin latinalaisella nimellä: Eurycnema goliath. Kun laji hävisi maailmasta, silloinkin kaikki meni pirstaleiksi, ihan kuin Annokin riehuessakin.

Vaiherikas eskaripäivä päättyy. Karinin äiti on taas myöhässä ja tyttö joutuu viimeisenä odottamaan hakijaansa. Karinin äiti kuulee huonosti, eikä asenna kuulokojettaan koskaan oikein. Ja hän nilkuttaa toista jalkaansa, on tehnyt niin syntymästään asti.  

Illalla Karin saa Annokilta viestin: hän on muuttanut Karigasniemelle Utsjoelle.

Mutta onneksi lapset voivat pitää yhteyttä kirjoittamalla kirjeitä toisilleen.

Illalla Karin värjää äitinsä hiukset. Kahden lujatahtoisen naisen koti on boheemi ja viestittää
monin pienin yksityiskohdin heidän elämänfilosofiaansa. Jenny Lucanderin kuvitusta Minna
Lindebergin tekstiin kuvakirjassa Vildare, värre, Smilodon (Förlaget 2016). 

Pienperheen kodin detaljit ovat hellyttävästi kohdillaan (Lidlin muovipussit eteisen ovensuussa, Astra-kulttuurilehti ja Chia-siemenpussi sohvapöydällä,  seiniltä löytyvä Carpe diem -aforismi, Salvador Dalin taidejuliste sekä erityisesti huoneentaulu, joka julistaa "Bättre lite skit i hörnen än ett rent helvete"). 

Näistä pienistä mutta paljon puhuvista vihjeistä kodin sisustuksessa voi – halutessaan – päätellä paljon ja luottaa siihen, että äiti on kasvattanut tyttärestään vahvan selviytyjän.

Lähes realistisen arkikerronnan lomassa Karin pohtii fantasiajaksoissa sapelihammastiikerien ja muiden uhanalaisten lajien katoamista. 

Tulkintani mukaan hän näin tavallaan lepuuttaa ajatuksiaan rankan hoitopäivän jälkeen ja samalla työstää myös parhaan ystävän pois muuttoa.

Ingenting kan någonsin försvinna 

helt och hållet. 

Allting bara förändras.  

Regn som faller blir dimma som stiger 

och dimman blir regn som faller på nytt.  

Långt ute i rymden ligger explosion kvar 

på himlen och lyser över snön i 

Karigasniemi. Utsjoki. Lappland.

Minna Lindebergin teksti jättää tilaa lapsen omille tunteille ja tulkinnoille. 

Karinin harmaa satamakaupungin kasvuympäristö on vastinparina Annokin uudelle
pohjoiselle , puhtaanvalkealle elämänpiirille. Jenny Lucanderin kuvitusta Minna Lindebergin tekstiin kuvakirjassa Vildare, värre, Smilodon (Förlaget 2016). 

Lapsen arjen rosoisuuden kuvaus on puistattavan konkreettista Jenny Lucanderin rujossa mutta juuri siksi pakahduttavan kauniissa kuvituksessa. 

Parastaan Lucander antaa juuri miljöökuvauksessa – sisätilojen lisäksi karuissa kaupunkinäkymissä, joiden vastakohtana katsoja voimaantuu muinaishistorian tuhlailevan runsaista eksoottisista maisemista.