Onni on oma hevonen

Arja Puikkonen: Mustarastas, 227 sivua, Karisto 2017, kansi Sakari Tiikkaja, kannen valokuva Jussi Puikkonen.

Hevoskirjat kantavat mukanaan monia kliseitä ja ehkä juuri sen vuoksi lajityyppiä ei ole liiemmin arvostettu.

Arja Puikkosen varhaisnuorten- ja nuortenkirjojen ehdoton valtti on psykologisesti tarkka ihmiskuvaus. Sen vuoksi hänen ratsastusaiheen ympärille syntyneiden kirjojenkin (kevään uutuuden lisäksi Sydän saappaanvarressa ja Vastalaukkaa, Otava 2010 ja 2014)  soisi päätyvän heppafaneja laajemmankin lukijakunnan nautittavaksi. 

Mustarastas on moniin verrokkeihinsa nähden elämänmakuinen ja vivahteikas ja ennen muuta uskottava ihmis- ja eläinsankarien kasvun kuvaus. 

Mustarastaan aloituksen ei kannata antaa hämmentää.  Muutaman sivun mittainen johdatus – Kallion opiskelijaboksin yksinäinen – on eräänlainen käänteinen epilogi. Siinä annetaan lukijalle vihjettä jo aikuistuneiden keskushenkilöiden nuoruusvuosina kokemista  ristiriidoista, joiden ympärille varsinainen romaani siis rakennetaan.  

Hevoskirjoissa tulisieluisen hevosharrastuksen esteenä on usein raha ja ynseät vanhemmat. 

Lukioikäisiä serkuksia Miljaa ja Veeraa yhdistävät hevoset, mutta heidän kotiolonsa ovat toistensa vastakohtia. Milja on asuu äidin kanssa ja pitää vain satunnaisesti yhteyttä isäänsä. Veeran isä on menestyvä bisnesmies, mutta äiti on sairaseläkkeellä masennuksen takia.  

Milja ja Veera saavat isoäidiltään mojovan lahjan: isoäiti hankkii heille yhteisomistukseen Blackbirdin, pikimustan tamman Saksasta.

”Onni on oma hevonen”, Milja henkäisi. 

Tunnustus vähän nolotti, eikä hän saanut pyyhittyä autuasta virnettä naamaltaan. 

”Odotas, kun aikaa menee, sitten opit kantapään kautta sen onnen”, Marjut pääsi aikuisten tädin kaikkitietävyydellä opettamaan. 

”Se on kanssa kaviopaiseita, ähkyjä ja eläinlääkärin laskuja.” 

”Kaikesta selviää, pitää vain hoitaa hevonen hyvin”, Milja ilmoitti. – –

Miljan ja Veeran sielunsiskous joutuu tietysti monin tavoin koetteelle, sillä hevoseen liittyy omistamisen auvon lisäksi paljon vastuuta ja velvollisuuksia. 

Mustarastaan hoito päätyy nopeasti Miljan kontolle, kun Veeran isä saa työkomennuksen Amsterdamiin. Pitkästä välimatkastakin huolimatta Veera pystyy monin tavoin pomottamaan Miljaa ja himmentämään hevosen omistamisen auvoa.  

Puikkonen kuvaa nasevasti tyttöjen välistä valtataistelua, joka kiteytyy oivaltavasti rivien väleihin tyttöjen Team unelmaheppa -nettipäiväkirjan viestittelyssä.  

Lukijan on helppo valita, kumman puolelle asettuu, vaikka Milja on ratsastusta ja kilpailua enemmän kiinnostunut Mustarastaan luomuhoidosta ja koulutuksesta  ja eläimen yleisestä hyvinvoinnista. 

Tyttökirjalle tyypillinen keskushenkilön luonteen jalous näyttäytyy siinäkin, että Milja ennättää kiireistään huolimatta pitää yhteyttä myös dementoituvaan isoäitiin ja välittää hänelle kuulumisia tallilta. Miljalla on lisäksi kunnianhimoisia suunnitelmia kirjoittamisen suhteen. Lukija saa maistiaisia Miljan ritariaikaan sijoittuvasta hevosfantasiasta, jonka riveiltä voi aistia myös tosielämän jännitteitä. 

Jo hevoskirjallisuuden varhainen esikuva, Anna Sewellin Black Beauty (1877), otti kantaa hevosten inhimillisen kohtelun puolesta. Mustarastas saa tallipaikan Espoosta, ja tallin vastuulliset  aikuiset kantavat huolta hevosen jaksamisesta, kun Veera ehdottaa mielivaltaisesti sen siirtämistä Amsterdamiin. 

Romaanin lopussa palataan taas serkusten aikuiseen arkeen. Loppuratkaisu voi olla hevoskirjaentusiastien mielestä jopa haikea ja siksi epäreilu, mutta niinhän käy usein tosielämässäkin.