Kristina Ohlsson: Lasilapset, suomentanut Pekka Marjamäki, 2013 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Sami Saramäki.
Tämän
ilmiön soisi rantautuvan Suomeen. Ruotsissa on nimittäin jo useampia dekkaristeja, jotka ovat innostuneet kirjoittamaan myös lapsille ja nuorille.
Suomennoksinakin
tunnetaan Anna Janssonin Emil Wern –sarja (Gummerus) ja Viceca Stenin yhdessä tyttärensä
Camillan kanssa aloittama Synkät vedet
–sarja (Otava).
Dekkari
on lajityyppinä verraton nimenomaan hiljattain lukutaidon haltuun
ottaneiden lasten lukemisen kirittäjänä.
Koukuttava dekkarijuoni imaisee mukaansa, ja kirjaa ei malta laskea käsistään ennen kuin mysteeri
on ratkaistu.
Kristina Ohlsson (s. 1979) on ruotsalainen rikoskirjailija ja
politiikan tutkija. Hänen aiempia dekkareitaan aikuisille on käännetty myös
suomeksi.
Hyvä
aloitus on lastenromaanissa aina kaiken aa ja oo.
Kukaan ei tiennyt, minne talossa aiemmin asunut perhe oli mennyt. Eräänä edelliskesän päivänä he olivat vain pakanneet tavaransa ja muuttaneet pois. Siitä lähtien talo oli seissyt tyhjillään.
12-vuotias
Billie muuttaa äitinsä kanssa Kristianstadista Åhusiin isän kuoleman jälkeen.
Billiellä,
joka on siis tyttö, on heti huonot tuntemukset talosta. Aiempien asukkaiden
huonekalut ja jopa kirjatkin ovat vielä sijoillaan, ja Billien on vaikea
kotiutua.
Tyttö saa vahvistusta oudoille tunteilleen, kun tapaa kirjastossa
vanhan rouvan, joka vihjaa talon traagisesta menneisyydestä. Äiti kuittaa tyttärensä epäluulot pikkukaupunkilaisten juoruilun tarpeella.
Billie
ryhtyy kuitenkin selvittämään talon historiaa yhdessä entisestä kotikaupungista tutun Simonan ja uuden
ystävänsä, asuntolaivassa asuvan Aladdinin kanssa, jonka isä pitää kebab-ravintolaa.
Pojan nimi oli todellakin Aladdin, ja hän oli kotoisin Turkista. Hän ei tosin muistanut entisestä kotimaastaan juuri mitään. Hän ja hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ruotsiin, kun Aladdin oli ollut vasta kaksivuotias.
– Meillä on sukulaisia täällä Ruotsissa, hän sanoi, kun he kävelivät hienon venerivistön vierellä. – Isä ajatteli voivansa lyödä rahoiksi, jos hän tulisi tänne ja ryhtyisi laittamaan ruokaa ruotsalaisille.
Lapset
selvittävät Billien kotitalon aiempia vaiheita tekemällä tiedonhakuja
kirjastossa ja haastattelemalla paikkakuntalaisia. Pienperheen surutyö kulkee
ilman erikoistehostusta dekkarijuonen lomassa. Äiti ystävystyy Josef-nimisen
poliisin kanssa.
Yliluonnollisille
tapahtumille löytyy lopulta aika helpon tuntuisesti kummitusten sijaan lihaa ja verta oleva
syyllinen.
Ohlsson
on luonut uskottavan ja sopivasti salamyhkäisen miljöön ja samastumiseen
houkuttelevat lapsipäähenkilöt, jotka seikkailevat myös trilogian seuraavissa
osissa Silverpojken ja Stenänglar.
Suomentaja
Pekka Marjamäki on Ohlssonin aikuisten dekkareiden luottokääntäjä ja hän on varmasti sen vuoksi on tullut valituksi myös Lasilapsien kääntäjäksi. Vaikea
sanoa, johtuuko käännöksen hengettömyys alkutekstistä vai siitä, että Marjamäellä
ei ole aiempaa kokemusta lastenkirjojen suomentamisesta.
Kirjallisuuden
markkinoinnissa palkinnot näyttelevät nykyisin isoa roolia ja joskus tehdään
ylilyöntejäkin niiden listaamisessa. Lasilapsien kannessa on maininta ”palkittu Ruotsin parhaana lastenkirjana 2013”.
Takakannessa vielä todetaan kirjan ”rohmunneen” muitakin palkintoja.
Todennäköisesti tarkoitetaan Ruotsin
radion lastenohjelmatoimituksen palkintoa , josta lapsiraati on tehnyt lopullisen valinnan sekä Latvian kansalliskirjaston myöntämää tunnustusta.
Itse
olen aina arvottanut Ruotsin tärkeimmäksi lasten- ja nuortenkirjapalkinnoksi
Suomen Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon, joka jaetaan myös
lasten- ja nuortenkirjakategoriassa.
Suomalaisen
käännöksen kansikuvan on tehnyt Sami Saramäki. Lapsihahmot näyttävät siinä ikäistään vanhemmilta.
Alkuperäisen teoksen kansikuva
on dekkarimaisempi ja siksi houkuttelevampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti