Harhaa vain

Maria Autio: Lohikäärmekesä, Karisto 2018, 214 sivua, kansikuva Mari Villanen.

Nuortenromaaneissa nuoruus on herkkää ja monin tavoin haavoittuvaistakin aikaa.

Usein niissä kuvataan juuri taitekohtaa, jossa yläkoulu on päättymässä ja nuoren pitäisi ottaa suunta tulevaisuuteen ja tehdä päätöksiä myös jatkokoulutuksen suhteen.

Tässä kääntöpisteessä ovat myös Maria Aution (s. 1967) painotuoreen Lohikäärmekesä-nuortenromaanin keskushenkilöt, parhaat ystävykset Sinna ja Tuisku.

Tuisku pääsee haluamaansa lukioon, mutta Sinnalta liian alhainen keskiarvo sulkee lukion ovet. Hetken mielijohteesta valittu viimeinen vaihtoehto, ammattikoulun kodinhoitajalinja, ei motivoi lainkaan. Sinna ei uskalla kertoa asiaa isälleen ja äitipuolelleen.

Nuortenromaaneissa harvemmin käsitellään jatko-opintojen pähkäilyä tai  sitä piinaa, jota tieto opiskelupaikan varmentumisesta saattaa monessa aiheuttaa. 

Onneksi  Aution nuortenkirja ei ota suoraan kantaa lukion ja ammattikoulun arvostukseen. Ja romaanin seesteisessä lopussa Sinnakin löytää ammatillisen kutsumuksensa, osittian myös omien kokemusten karaisemana.

Kumpikin tyttö kapinoi äidinkaipuutaan. Tuiskun äiti on kuollut syöpään, ja isä ei ole päässyt kuoleman jälkeen oikein jaloilleen.  Sinnan äiti on eron jälkeen muuttanut pysyvästi ulkomailla, ja yhteyttä pidetään vain satunnaisesti videopuheluiden välityksellä.

Rapistuneessa huvilassa toimiva Aurinkopiiri nappaa  tuuliajolla olevan Sinnan tiukkaan huomaansa. Aurinkopiiri on Tuiskulle ennestään tuttu, sillä hänen vanhempansa ovat äidin sairastamisen aikaan etsineet sieltä lohtua, mutta myöhemmin eronneet yhteisöstä. Aurinkopiiriläiset ihannoivat asketismia ja yksinkertaista, työteliästä elämää. Yhteisön johtohahmot manipuloivat jäseniään häikäilemättömästi. 

Samankaltaisesta aiheesta, dominoivan yhteisön mielen manipuloinnista, on aiemmin kirjoittanut nuorille myös Markku Karpio.  Tie auki taivasta myöten (Otava 2001) kertoi  abiturienttityttö Helistä, joka lähtee kesätöihin keittiöapulaiseksi Jumalan valitut –nimiseen uskonnolliseen yhteisöön.

Lohikäärmekesässä on dekkarimaisesti etenevä juoni. Näkökulmaa siilataan vuorotellen kummankin tytön kokemana.  Sivujuonteena kulkee lapsuudesta saakka ystävinä olleiden tyttöjen suhteen muuttuminen hieman samankaltaisin painotuksin kuin Laura Suomelan Silmänkääntötempussa (Karisto 2018).

Maria Autio kuvaa monen kotimaisen nuortenkirjakollegansa tavoin perheenjäsenten kohtaamattomuutta ja vanhempien suorituskeskeistä elämää niin työssä kuin vapaa-ajallakin:

 He eivät ikinä arvaisi, etten palaisi koko yönä, mutta se oli heille oikein. Mikään vaateraha ei riittänyt hyvittämään sitä, ettei isällä ollut koskaan aikaa. Sen aika upposi firmaan ja iltaopintoihin, vimattuun kuntoiluun, jotta se jaksoi pyrkiä yhä parempiim asemiin ja ansioihin. 

 Kun isä lähti lenkille harjulle, yritin välillä tyrkyttää itseäni mukaan. Mutta isä tyrmäsi minut aina, kun olin juuri saanut tossut jalkaan ja urheilupaidan vatsamakkaroiden yli. En kuulemma pysyisi vauhdissa.  

Isä oli loputtomassa kierteessä. Työ oli isän ja Ilonan aurinko, jonka ympärillä kaikki pyöri. Muulla ei ollut väliä. Ei ainakaan minulla.