Kati-Annika Ansas: Tuhkataivas, 268 sivua, Oppian 2021.
Evelinasta oli viime aikoina tullut totisempi, jollakin tapaa jopa flegmaattinen. Evelinaa selvästi vaivasi jokin. Välillä oli sellaisia pieniä hetkiä, kun Saara sai nähdä häivähdyksen vanhasta Evelinasta. Kun Evelina näytti kuvaamataidossa piirtämäänsä piirustusta tai tuli illalla sohvalle Saaran viereen katselemaan tv:stä kotimaista sketsiohjelmaa. Silloin Saara tiesi, että siellä se Evelina edelleen oli, piilossa jossakin. Ne hetket antoivat kuitenkin toivoa, että jonain päivänä kaikki olisi taas paremmin, kunhan vain jaksaisi sitkeästi odottaa. Mutta kuinka pitkään?
Realistiset kotimaiset nuortenromaaniesikoiset ovat nykyisin harvinaista herkkua.
Isot kustantamot ovat vähentäneet genren kotimaista tarjontaa viime vuosina.
Pieni kustantamo Oppian tekee nyt aluevaltauksen julkaisemalla helsinkiläisen esikoiskirjailijan Kati-Annika Ansaksen nuortenromaanin Tuhkataivas.
Tuhkataivas ristiinvalottaa kiinnostavasti 16-vuotiaan Evelinan ja hänen yksinhuoltaja-äitinsä näkökulmia Evelinan joutuessa psykiatriselle nuorten osastolle itsetuhoisuuden takia.
Äidin ja tyttären näkökulmat vuorottelevat kerronnassa.
Välillä lukijan on hieman vaikea hahmottaa kertojanäkökulman vaihtumista. Pitkät luvut olisikin voinut pilkkoa nykyistä paljon lyhyemmiksi.
Evelinan ongelmien taustalla on monta selvittämätöntä asiaa.
Vanhemmat ovat eronneet viisi vuotta sitten ja isä ei juurikaan enää tapaa tytärtään uuden perheen perustamisen takia. Isä sulkee tyttären sairastumisen ja suljetulle osastolle joutumisen oman kuplansa ulkopuolelle: isä selittää hätäpäissään Evelinan parhaalle ystävälle, että tytär on lähtenyt Uuteen Seelantiin vaihto-oppilaaksi.
Evelina on adoptoitu vauvana ja hän ei tiedä mitään biologisista vanhemmistaan. Varsinainen juurisyy liittyy kuitenkin verkossa pitkään jatkuneeseen seksuaaliseen ahdisteluun, groomingiin.
Lopulta olin suostunut painostukseen. Vaikka en olisi halunnut. Vaikka tiesin ettei niin pitäisi tehdä. Tiesin kyllä. Yläasteella meillä oli koulussa käynyt kaksi poliisia puhumassa. Olin saanut mediakasvatusta. Olin seurannut uutisia. Olin perillä asioista, tiesin riskit, ja suostuin silti.
Tilannetta raskauttaa Evelinan mielestä se, että hän on tehnyt kaiken ”aivan äidin silmien edessä”.
Äiti on tyttären ahdistuksen äärellä avuton.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Tilanteeseen tarvittavia taitoja ei opetettu ensiapukurssilla, äitiysoppaissa eikä vanhemmuusvalmennuksessa.
Äitiä myös hämmentää tyttären sosiaalisessa mediassa viettämä aika:
Some. Englanniksikin se tarkoitti jonkin verran, ei kahtakymmentä neljää tuntia vuorokaudessa.
Psykiatrisen suljetun osaston arjen kuvaus on hoitohenkilökunnan osalta kliseistä, minkä voi tosin ajatella kuuluvan olennaisena osana tällaiseen sick lit -kirjallisuuden genreen.
Fiktion nimissäkin tuntuu hieman epäuskottavalta, että kasvisruokavaihtoehto on hoitolaitoksessa kiven alla tai se, että nuoret potilaat saavat akuutissa kriisivaiheessa käyttää puhelimiaan ilman mitään rajoituksia.
Evelina löytää osastolta sielunsiskon, Bellan, joka verkossa tunnetaan Guzzle Girlinä. Bella sanoo syntyneensä hulluna, kun taas Evelina on tullut hulluksi vasta myöhemmin. Bellan epätoivoinen teko sysää Evelinan lopulta pois omasta ahdistuksesta ja avun piiriin. Paranemisen alku kuvataan kirjan paksuuteen nähden kuitenkin nopeasti ja seksuaalisen ahdistelijan kiinni jääminen jää sekin vähälle käsittelylle.
Eilen Ylen uutisissa kerrottiin, että lähes 90 prosenttia suomalaisista lapsista on vastaanottanut seksuaalissävytteisiä viestejä aikuiselta. Silti tapaukset päätyvät hyvin harvoin vanhempien tai viranomaisen tietoon.
Tuhkataivaan erityisenä ansiona kolmeen aiempaan nuortenromaaniin verrattuna on aikuisen, Evelinan äidin, näkökulman ja ajatusten kuljettaminen tytön oman ahdistuksen rinnalla, vaikka äidin reaktioita seksuaaliseen ahdisteluun ei juurikaan tuoda esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti