Janosch: Urhea pikku räätäli. Suomentanut Riikka Mäyrälä. 39 sivua. WSOY 1988.
Kun lapset olivat pieniä, luin heille uutta ja vanhaa lastenkirjallisuutta laidasta laitaan. Harvoin sensuroin lukemaani, mutta tämän kuvakirjan nostin kodin kirjahyllyssä varmuuden vuoksi ylähyllylle.
Suurvaltapolitiikka, ydinaseiden uhka ja silmittömän sodankäynnin siekailematon kuvaus ei mielestäni sopinut lastenkirjaan.
Janosch (s. 1931, oik. Horst Eckert) on puolalais-saksalainen lastenkirjailija, joka tunnetaan meillä Suomessa kaikkein parhaiten Oi ihana Panama -kirjastaan.
Erityisesti 1980–1990-luvuilla suomennettiin paljon Janoschin kirjoittamia ja kuvittamia kuvakirjoja.
Janoschin eläimistä kertovat kuvakirjat käsittelivät toisaalta lempeästi mutta myös viiltävän tarkkanäköisesti ihmissuhteiden koko kirjoa – unelmia, ystävyyttä, elämän nurjia puolia, pettymyksiä ja rosoja.
Urhea pikku räätäli on suomennettu 32 vuotta sitten, vuonna 1988.
Alkuteos Das tapfere Schneiderlein ilmestyi Saksassa vuonna 1986.
Eurooppalainen rauhanliike ja ydinaseiden vastainen protesti näkyivät tuolloin myös Suomessa vaihtoehtoliikkeiden mielenilmauksina.
Tuolloin Suomessa elettiin käännetyn kuvakirjallisuuden lihavia vuosia: eurooppalaisen tarjonnan helmiä saatiin nopeasti suomennoksina.
Kuvakirjoissa oli todellakin varaa, mistä valita, ja kaikilta kustannusohjelmaan valituilta kirjoilta ei isossa kustannustaloissa odotettu välitöntä myyntimenestystä.
Urhea pikku räätäli -kuvakirjan alkuasetelma on tuttu Janoschin muista kirjoista.
Kirjan alkupuolen visuaalinen miljöö sekä jutusteleva, leppeä tarinankerronta ovat taattua ja rakastettua Janoschia.
Kuvakirja toisintaa mm. Grimmin veljesten satuna tuttua tarinaa urheasta räätälistä, joka yhdellä iskulla tainnuttaa seitsemän kärpästä.
– Olenpa minä mainio mies! pikku räätäli sanoi. Hänen oli aivan pakko ihailla omaa urheuttaan. – Sopii tästä kuuluttaa ympäri kylää!
Ja kaikessa kiireessä hän leikkasi kangaskaistaleesta vyön, päärmäsi sen ja ompeli siihen isoin kirjaimin: seitsemän yhdellä iskulla.
– Ympäri kylää! Ei toki! Koko maailman on saatava tietää, miten urhea mies minä olen, hän sanoi, ja hänen sydämensä läpätti ilosta kuin lampaansaparo.
 |
| Räätälin miehinen uho ja elämän huolettomuus tiivistyvät hyvin tälle aukeamalle. Leppeä tunnelma kuitenkin rikkoontuu nopeasti. Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Urhea pikku räätäli (WSOY 1988). |
Räätälin uho ja kaikkivoipaisuuden tunne kasvavat vielä entisestään, kun hän puijaa hölmöä jättiläistä ja voittaa sen mennen tullen erilaisissa haastetehtävissä.
Räätäli päätyy kuninkaanlinnan porteille.
Muukalaisen sankariteot ovat pian kaikkien huulilla ja pian urhoollinen räätäli esitellään myös kuninkaalle.
– Seitsemän yhdellä iskulla? kuningas huudahti. – Tuokaa heti miehelle kivääri. Hän saa näyttää, mihin pystyy. Älkää unohtako ruutia ja kuulia.
Rauhan miehenä itseään aiemmin pitänyt räätäli joutuu väärinymmärryksen takia tahtomattaan sotakoneiston rattaisiin.
Lukija seuraa nyt pöyristyneenä tapahtumien etenemistä kohti vääjäämättömältä näyttävää tuhoa .
Kivääri vaihtuu nopeasti tykinkuuliin ja kanuunaan.
Lopulta räätälin ei enää tarvitse todistaa sankaruuttaan ja urhoollisuuttaan ja pelottomuuttaan sotatantereella lainkaan, vaan hän voi vain istua lukuisia nappuloita sisältävän laitteiston äärellä.
Yhteen, punaiseen nappiin, kuningas kuitenkin kieltää koskemasta ennen kuin hän antaisi siihen luvan.
Eikä hallitsijoiden ja kuninkaiden tarvinnut olla huolissaan siitä, että sotilaat loppuisivat. Ihmisiä oli riittävästi, ja heidän lukumääränsä lisääntyi hyvin nopeasti. Kuolleet laskettiin tuhansissa. Mutta räätäliä pidettiin urhoollisena. Kuningas palkkasi keksijöitä, jotka eivät tehneet mitään muuta kuin suunnittelivat yhä tehokkaampia aseita. Niillä saattoi ampua niin laajalti, että räätäli tuskin enää tiesi, mihin tähtäsi.
 |
| Kahden valtakunnan kuninkaiden neuvonpitoa. Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Urhea pikku räätäli (WSOY 1988). |
Kuninkaan hallitseman valtakunnan vieressä on toinen valtakunta, ja sielläkin on hallitsija, jolla on samanlainen punainen nappi selustatukenaan.
Sitten tarinan näennäisen jutusteleva sävy muuttuu tyyten, kuin veitsellä leikaten.
 |
| Verenpunainen väri dominoi niukkatekstistä aukeamaa. Äiti kantaa sodassa haavoittunutta poikaansa harteillaan. Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Urhea pikku räätäli (WSOY 1988). |
Aukeaman vasemmalla laidalla virtaa verenpunainen puro ja aukeaman oikealla laidalla kuva-alasta ulos kävelee vanha nainen, joka kantaa olallaan verista vaaleaa myttyä.
Vanha nainen laskee mytyn räätälin jalkojen juureen.
Mytystä paljastuu naisen poika, Eli, joka on räätälin vanha lapsuudenystävä. Eli on haavoittunut silmittömässä sodankäynnissä.
Teksti kertoo, kuinka "Pojan kädet ja jalat olivat silpoutuneet irti, vartalo oli kärventynyt, ja tyhjistä silmäkuopista valui verta".
– Kuka tämän on tehnyt? räätäli huusi. Hän ei voinut kestää näkemäänsä. – Sen joka tämän on tehnyt, tapan kymmenentuhatta kertaa!
– Sinä tämän olet tehnyt, Elin äiti sanoi.
Ja jälleen kerran tarinan tyylilaji muuttuu, nyt suorastaan yleväksi.
Ihmiset ryhtyvät vastarintaan ja kieltäytyvät synnyttämästä uusia lapsia sotaan lähetettäväksi.
Hirmuhallitsijoiden valtaherruus kukistuu.
Kirja päättyy kursivoituun tekstiin, joka antaa vaikutelman siitä, että "sadusta" on siirrytty reaalitodellisuuteen:
Kysyimme isoisältämmme: – Onko tämä satu totta, isoisä?
– Ei vielä, isoisä vastasi. – Mutta te voitte tehdä siitä totta.
Ja todeksi me myös aiomme sen tehdä.
Janoschin Urhea pikku räätäli on hyvä esimerkki lastenkirjasta, jonka sanoma puhuttelee yli 30 vuoden jälkeen jopa suuremmalla intensiteetillä kuin ilmestymisaikanaan.
Lapsien vastaanottokykyyn ja taitoon työstää vaikeita, haastavia ja äärimmäisen rankkojakin aiheita luotetaan nykyisin jopa enemmän kuin 1980-luvulla.
Urhea pikku räätäli on havainnollinen esimerkki lastenkirjasta, jonka moraalisesti ojentava eetos säväyttää myös aikuista.
2 kommenttia:
Huh, onpa todella vaikuttava teos! Kuva, jossa äiti kantaa harteillaan veristä nyyttiä, myös hiukan eroaa Janoschin perinteisestä tyylistä: voin kuvitella, että tämä on ollut myös hänelle terapeuttinen työ.
Onpa upeaa, että hän on saanut tehdä näin vahvan teoksen, ja että kirja on suomennettu.
Minulla on häneltä myös eräs koskettava kirja, "Vanha mies ja karhu", ja vaikkei tarina ole läheskään näin raaka, niin sekin kertoo ihmisten julmuudesta ja tekopyhyydestä. Kirjan lopussa Mies ja karhu jäätyvät lumisateeseen kirkon rappusten eteen. Olen muutaman kerran kirjan lapsille lukenut, aina lopussa ääni sortuen. Viimeksi kun he ehdottivat, että lukisin juuri tuon kirjan, sanoin, että voin lukea, mutta se on sitten tosi surullinen. "Ei sitten lueta sitä, luetaan joku iloinen", he päättivät. Kuitenkin: lastenkirjoilla voi ja täytyykin, vaikuttaa maailmaan.
Kiitos, Hannamari, kommentista! Ja täytyykin etsiä tuo Vanha mies ja karhu ja lukea se uudelleen.
Janosch oli 1980-1990-luvun taitteessa Suomessakin todella suosittu.
Urhea pikku räätäli todellakin yllättää aiheensa rankkuudella, ja voin hyvin kuvitella, että se on tarttunut monen matkaan kirjastosta ja sitten ääneenlukiessa onkin aikuinen hoksannut, että tämä ei olekaan nyt sitä "tuttua Janoschia", vaan menee vähän syvemmälle...
Kiinnostuksesta katsoin, mitä kirjan suomennoksesta on kirjoitettu ilmestymisaikanaan. Kirjallisuusarvosteluja C-osasta löytyi vain yksi Heikki Hellmanin arvio Hesarissa, ja sekin yhteisarvio Janoschin Hyvää päivää, pikku possu -kuvakirjan kanssa.
Hellman kirjoittaa: Urhea pikku räätäli on kirjoista vakavampi ja puisevampikin. Janoschin muunnelma tutusta sadusta, jossa räätäli tappa seitsemän kärpästä yhdellä iskulla ja lähtee maailmalle kerskumaan teollaan. Janosch kääntää tarinan nykytodellisuuteen: räätäli pääsee johtamaan armeijoita ja painamaan joukkotuhon nappuloita. Makaaberin jutun päätös on tietysti opettavainen".
Lähetä kommentti