Todellisen taikuuden ytimessä

 

Anniina Mikama: Häkkilintu. WSOY 2025. 336 sivua. Kansikuva Kaisu Sandberg. 
 

 

Anniina Mikamalla on erityinen taito kirjoittaa historiaan sijoittuvia, miljööltään ja juoniaihioiltaan mittavaa taustatyötä vaativia fantasian ja arjen välimaastoon lomittuvia romaaneja nuorille. 

Ihailen hänen kykyään laatia sivumäärältään kohtuullisia, lukijansa kylläiseksi niin kerronnan, kielen kuin sisällönkin puolesta tekeviä lukuelämyksiä. 

 

Syksyn uutuus Häkkilintu sijoittuu viktoriaanisen ajan Irlantiin, missä keiju- ja peikkosadut elävät väkevinä taikauskoisten ihmisten mielessä. 

Päähenkilön, 14-vuotiaan Emilin, sirkustaiteilijoina työskennelleet vanhemmat kuolivat tulipalossa jo pojan varhaisessa lapsuudessa. Emil on pestautunut kiertueilla esiintyvään sirkukseen. 
 

Myös Emilille nuo jutut olivat lapsuudesta tuttuja. Hän oli kuullut myös tarinan kulta-aarteesta, jonka maajussi toi mukanaan haltiamaasta, ja joka oli aamulla muuttunut kuiviksi lehdiksi ja tomuksi. Mutta eniten Emil piti tarinoista, joissa haltiat osasivat muuttaa itsensä lentäviksi linnuiksi. 

 

Emilin isähahmona on luonteeltaan hieman kulmikas ja käytökseltään toisinaan arvaamaton sirkustirehtööri Nick, jonka taikatemppuja hän saa usein avustaa. Lyhytkasvuinen Konstantin on sirkuksen todellinen johtaja, joka kantaa pienestä koostaan huolimatta suurta vastuuta harteillaan. 

 

Orpous lyö leimansa Emilin olemukseen. Sirkuksen hektinen kiertue-elämä tekee elämästä pirstaleista.
 

Ainoa koti, jonka hän tunsi, liikkui pyörillä, ja kaikki paikat maailmassa olivat hänelle yhtä vieraita. Jos hänellä olikin juuret, ne olivat kasvaneet sirkusareenan valkeaan sahajauhoon.

 

 

Mikama kuvaa sirkuksen atmosfääriä ja esiintyjiä lämpimästi ja myötäeläen, jopa siinä määrin, että tunsin ensin haikeutta, kun keskushenkilöt siirtyivätkin sirkusmiljööstä toiseen todellisuuteen, keijujen ja peikkojen maailmaan. Nickin tarkoin vartioima häkkilintu karkaa ja Emil lähtee Nickin kanssa sitä jäljittämään.  
 

Haltioiden maalla Emil saakin tutustua ”todelliseen taikuuteen”. 

 

Vähitellen poika  tulee myös tietoisemmaksi omista erityisominaisuuksistaan, jotka hän on saanut verenperintönä äidiltään. Hän huomaa esimerkiksi ymmärtävänsä eläinten puhetta ja aistivansa asioita epätavallisen voimakkaasti. 

Nickin kaitsema häkkilintu paljastaa myös todellisen luontonsa ja syntyperänsä, joiden äärellä Emil lumoutuu. 

Luvassa on ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua ja miekkojen kalsketta  räyhäköillä peikoilla, yliluonnollisella magialla ja muodonmuutoksilla ryyditettynä. 

Lukija saa aidosti jännittää Emilin ratkaisua: valitseeko hän ikuisen elämän keijujen ja haltioiden maailmassa, vai palaako takaisin sirkukseen. 
Eläimet ja peikot ilmaisevat romaanissa itseään epämuodollisen yleiskielen sijaan rouheammalla puhekielellä. 

Häkkilintu täydentyy ensi vuonna "duologiaksi", kun sen jatko-osa  Hopeasiipi ilmestyy.

Häkkilinnun voi toki lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta kieltämättä mahtipontinen seikkailujuoni haalistuu tyveneksi  kääntyvässä loppuratkaisussa. 

Kenties Jinny ja Emil sittenkin vielä saavat kohdata toisensa?