Voiko tässä ajassa nuori edes tehdä mitään tulevaisuudensuunnitelmia, kysyvät Salla Simukan syksyn uutuuden neljä nuorta

 

Salla Simukka: Neljät syntymäpäivät ja yhdet hautajaiset. 243 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Laura Lyytinen.

 

– – Kun piknikeväät oli syöty, kaikki heittäytyivät vilteille lepäämään. Tilaa ei ollut paljon, joten he joutuivat makoilemaan aivan kiinni toisissaan. Amirin toista käsivartta vasten oli Saran käsi, toiseen painautui Eetun jalka. Se muistutti häntä äkisti siitä, kuinka he olivat lapsina olleet usein kaikki toistensa luona yökylässä ja nukkuneet siskonpetissä. Nukahtamisesta ei ollut tulla mitään, kun aina jollakulla oli tullut mieleen juttu, joka oli pitänyt kertoa. Tai sitten kaikki olivat saaneet yhtä aikaa nauruhepulin. – – 

 
 
 
Yhdysvaltalaisen YA-kirjallisuuden yhtenä omituisena alalajina voi pitää romaaneja, jotka jo nimellään tavallaan spoilaavat osan teoksen juonesta. Suomennoksina tunnetaan esimerkiksi Karen M. McManuksen monet kirjat, mm. Yksi meistä valehtelee (WSOY 2018, suom. Inka Parpola) ja Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat (WSOY 2023, suom. Outi Järvinen).  
 
Salla Simukan Neljät syntymäpäivät ja yhdet hautajaiset vinkkaa jo nimellään silmää amerikkalaiselle 1990-luvun hittikomedialle Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Simukka viittailee myös pitkin romaania eri tavoin ikonisiin biiseihin ja muihin elokuviin, joista löytyy teoksen lopusta listaukset.
 
 
Romaani kertoo neljästä alakoulun alusta saakka toisensa tunteneista ystävistä, Sarasta, Ellestä, Amirista ja Eetusta.  

Jokaisella heistä on omat kipupisteensä,  mutta he ovat pysyneet lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle lojaaleina toisilleen. 

Kukin neljästä nuoresta saa oman päälukunsa, jossa vietetään vuorollaan jokaisen 18-vuotissyntymäpäivää ja valotetaan samalla nuorten suhdetta sekä itseen että toisiin. 

Aikajana liikkuu tammikuusta joulukuuhun yhden vuoden aikana. Pitkin romaania annetaan lukijalle vihjeitä jostakin tummasta, vaietusta ja avantoon liittyvästä tragediasta, jonka jälkeen mikään ei ole ollut enää ennallaan. 
 
Salla Simukka on jo esikoisromaanistaan lähtien (Kun enkelit katsovat muualle, WSOY 2002) lähtien käsitellyt nuortenkirjoissaan seksuaalista moninaisuutta. Syksyn uutuudessa teema näkyy nuorten lisäksi myös heidän vanhempiensa parisuhdekuvioissa: Amirilla on kaksi äitiä ja Ellen isä on aloittamassa suhdetta sekä miehen että naisen kanssa. 
 
Sara on käynyt sekä rippi- että protuleirin ”ihan yleisestä kiinnostuksesta”, mutta päätös  liittyä kirkon jäseneksi on kypsynyt vasta myöhemmin.  Lukion jälkeen hän suunnittelee hakevansa teologiseen tiedekuntaan opiskelemaan.
 

– –  Sinusta tulee pappi. Sinusta tulee niin helvetin.. tai siis taivaallisen sateenkaareva lesbopappi, ettei toista ole Suomessa nähty. Sinulla on väliä. Sinun uskollasi on väliä. Kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. 
 
Tuntui oudolta olla uskokaapissa. Hän ei ollut puhunut ajatuksistaan kuin Ellelle ja hänellekin melko pinnallisesti, koska tyttöystävä ei jakanut hänen uskoaan. Sara oli tottunut olemaan rohkea, mutta jostain syystä tämä asia tuntui niin henkilökohtaiselta, ettei hän oikein edes tiennyt, mistä olisi aloittanut kertomisen.

 
Saran uskoontulon kuvaaminen, pintapuolisuudestaankin huolimatta, poikkeaa valtavirran kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta, joka on melko visusti kaihtanut kaikkea hengellisyyteen viittaavaa. 

Yleiskustantamoiden kirjoissa on lähinnä kuvattu uskonnollisen hurmoksen ääripäitä ja uskonnon nimissä tehtyä henkistä väkivaltaa (esim. Markku Karpio: Tie auki taivasta myöten, Otava 2001 ja Maria Autio: Lohikäärmekesä, Karisto 2018). Essi Ihosen Ainoa taivas (WSOY 2018) kuvasi lestadiolaisuudesta irtautuvan nuoren tytön kasvua. 
 
 
Simukan romaanissa korostuu seikka, johon olen viime aikoina kiinnittänyt huomioita muissakin kotimaisissa varhaisnuorten- ja nuortenromaaneissa: kasvaminen ja vastuun ottaminen pelottaa, suorituskeskeisen yhteiskunnan monet vaatimukset ahdistavat elämän taidekohdissa eläviä päähenkilöitä. 

Elle toteaa kuitenkin, muistellessaan Eetun ja hänen vanhojentanssia, että myös epätäydellisyys voi olla hyvä asia, kunhan kaikki on ”riittävän hyvää” ja he ovat ”riittävän hyviä”.
 
Sara suunnitteee menevänsä Eetun tavoin armeijaan. Amir on päättänyt valita sivarin.
 
Tältäkin osin Simukka uudistaa ja laajentaa kotimaisen nykynuortenromaanin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. 
 
Elle sanoittaa kokonaisen sukupolven tuntoja: 
 

–      Miettikää, että meidän sukupolvi joutuu ihan oikeasti pohtimaan sitä, että joku voi hyökätä Suomeen, Elle huokaisi. – Ei edellinen sukupolvi sitä tämän ikäisinä miettinyt. 

–      Joku eli Venäjä, Sara sanoi. 

–      Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, mä lähtisin vaan aika hitokseen nopeasti jonnekin muualle, Amir tunnusti. – Mä en voisi ottaa sitä riskiä, että mä jäisin Venäjän vallan alle. Multa vietäisiin varmaan kaikki ihmisoikeudet. 

–      Ja just siksi mä jäisin sotimaan, Eetu sanoi. – Että ne ihmisoikeudet ja itsenäisyys pysyisivät. 
 

 
Neljät syntymäpäivät ja yhdet hautajaiset kerii vähitellen auki ystävänelikon yhdessä kokemaa traumaa, joka auttaa lukijaa ymmärtämään edellä kerrottua uudesta näkökulmasta.

Viimeisille romaanin sivuille on säästetty vielä hieman epäuskottava mutta hurmaava tihentymä, jonka jälkeen nelikko vihkii taikapiiriinsä vielä yhden uuden jäsenen. 

 
Simukka kuvaa kauniisti tosiystävyyttä, joka kannattelee nuoria kaikissa vastoinkäymisissä ja yllättävissä tilanteissa. 

Amir pukee sanoiksi koko romaania kannattelevan idean laajasta perhekäsityksestä: jaettu yhteinen elämä ystävien kanssa saattaa parhaimmillaan olla jopa biologista perhettä tärkeämpi voimavara.