Pingistä sanoilla, mutta onneksi myös aitoja kohtaamisia

 

Salainen paikka. Tarinoita ystävyydestä. Kuvittanut Cecilie Ellefsen.  156 sivua. Suomentaneet Virpi Vainikainen, Sirkka-Liisa Sjöblom, Tapio Koivukari ja Kaija Anttonen. Tammi 2025. 
 

Yhteispohjoismaiset lyhytproosakokoelmat tarjoavat luontevan alustan kurkistaa nykytarjontaan aikana, jolloin pohjoisten naapurimaiden lasten- ja nuortenromaaneja käännetään Suomeen entistä vähemmän.
 
Salainen paikka. Tarinoita ystävyydestä sisältää novellit 11 pohjoismaiselta kirjailijalta. 

Mukana ovat kaikki viisi pohjoismaata eli Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska sekä Färsaaret ja kaksi pohjoissaameksi kirjoitettua tarinaa. 

Todennäköisesti kokoelma ilmestyy kaikissa Pohjoismaissa, vaikka asiaa ei kirjassa tuodakaan esille. 
 

Edellisen vastaavan kokoelman lastenrunoudesta Tammi julkaisi vuonna 2003: Talot ovat yksin kotona. Pohjoismaisia runoja lapsille.
 
Tarinoita yhdistävänä säikeenä kulkee ystävyys sekä siihen liittyvät monet hankauspisteet.
 
Kokoelmassa kuvattujen lasten ja varhaisnuorten ikähaarukka on iso: alakoulun kakkosluokkalaisista aina yläkoululaisiin asti. 
 
Monessa tarinassa on kyse kiusaamisesta, ennakkoluuloista tai kivuliaasta siirtymästä lapsuuden ja nuoruuden välitilaan. 

Valtaosa tarinoista on realistisia, mutta kokoelman avaustarinassa, tanskalaisen Zakiya Ajmin ”Pyjamabileissä” 12-vuotiaan Boletten vanhemmat ovat sitä mieltä, että tämän pitäisi jo luopua mielikuvitusystävästään Sallysta. 
 
Suomesta mukana on kaksi kirjailijaa, Siri Kolu ja Maria Turtschaninoff. 

Siri Kolun ”Alvar ja ajatustenkuuntelulaite” -tarinassa poika saa vanhemmiltaan 10-vuotispäivälahjaksi kojeen, jonka avulla on mahdollista kuulla toisten ajatuksia. Isä kuitenkin muistuttaa, että laite vie paljon sähköä, joten sitä voi käyttää korkeintaan kolme kertaa.  
 

Laitteessa oli pieni megafoni ja siitä lähtivät kuulokkeet. Megafoni ei toistanut ääntä. Se imi ajatuksia. Alvar odotti kihisten koulun alkua, että saisi kokeilla laitetta luokkakavereihin. Laitteen käyttäminen vanhempien ajatuksien lukemiseen olisi ollut latauksen tuhlaamista. 

 
Hyvin nopeasti Alvar kuitenkin päättää lopettaa laitteen käytön. Hän saa nimittäin pian vahvistuksen oletuksilleen, että myös muilla luokkakavereilla on hänen laillaan kaikenlaista vastusta ja säätöä elämässään. Salakuuntelusta ei saa kuin pahan mielen.  
 
Maria Turtschaninoffin ”Salainen paikka” on antanut nimen kokoelmalle. Tarina kuvaa uusperhekuvioista aiheutuvaa kitkaa perhedynamiikassa. Minäkertoja on kaivannut yhteisiä hetkiä äidin kanssa.

Äiti paljastaa kesämökin lähellä metsän siimeksessä olevan piilopaikan, jossa he  viettävät merkityksellistä laatuaikaa. Kun minäkertojalapsi haluaa myöhemmin palata salaiseen paikkaan, metsä on avohakattu tunnistamattomaksi. 
 
Malin Eriksson Sjögardin ”Silja” kuvaa lähes inhorealistisesti varhaisnuorten välistä sananvaihtoa, jossa ”pelataan pingistä sanoilla”. 

Silja  on ajautunut  kaveriringin äärilaidalle. Vähitellen tarinan  minäkertoja Pepsi havahtuu että hän on syyllistynyt yhdessä muiden kanssa kiusaamaan Siljaa, vaikka kyse ei olekaan äärimmäisistä teoista, kuten pään työntämisestä vessanpönttöön. 

Pepsin moraalinen ryhtiliike ei kuitenkaan osu maaliinsa, koska  Silja osoittautuu vahvemmaksi kuin muut ovat uskoneet.
 
 
Espen Eiran ”Lauttalaituri” ja Liv Tone Boinen ”Uusi alku” on kumpikin kirjoitettu pohjoissaameksi ja ne on suomentanut Kaija Anttonen. 

Kummassakin arkikertomuksessa korostuvat luonto ja saamelaisen yhteisön uskomukset. 
 

Mentiin selvästi jo kohti kesää. Kevät oli ollut pitkä ja kylmä. Juuri niin kuin mummo oli ennustanut. Hän kertoi aina kevättalvellla Niilasille, millalinen keväästä tulisi. Hän oli oppinut äidiltään, kuinka ennusmerkit tunnistetaan, ja äiti puolestaan oli oppinut ne omalta äidiltään. 

”Niilas, jos valkoiset pikkulinnut, pulmuset, parveleivat kevään korvalla, keväästä tulee viileä.” / Espen Eira: "Lauttalaituri"

 
Äidin työmatkan takia Niilas lähetetään sukulaisten hoteisiin Pohjois-Norjaan. Siellä poika tutustuu Mukhtariin, joka perhe on asunut aikaisemmin Afganistanissa ja joutunut jättämään kotimaansa. Erilaiset kulttuuritaustat eivät estä poikia ystävystymästä lyhyen vierailun aikana. 
 
Toinen pohjoissaameksi kirjoitettu tarina ”Uusi alku” niveltää yhteen Emman ja hänen äitinsä lapsuudenkokemuksia. Emman isoäiti on sairastunut ja Emma a äiti muuttavat äidin kotipaikkakunnalle. Naapurissa asuu äidin vanha koulukaveri, jota äiti on aikoinaan kiusannut.

Kertomuksessa nuorempi sukupolvi osoittaa ennakkoluulottomuutta ja antaa mallia anteeksiannosta ja erilaisuuden hyväksymisestä.
 
 
Kokoelman mieleenjäävin ja ehdottomasti omintakeisin kertomus on islantilaisen Lóa Hlín Hjálmsdottirin ”Lasten pöytä”. Se kiteyttää hurmaavasti lasten ja aikuisten välisen todellisuuden erillisyyden. Toisilleen ainakin osittain tuntemattomat eri ikäiset lapset ja nuoret liittoutuvat yhteen rintamaan, kun aikuiset määräävät heidät huolehtimaan parivuotiaasta taaperosta, jotta aikuiset saavat juhlia ilman huolen häivää. 

Katastrofihan siitä sukeutuu. Tarinan näkee mielessään hirtehisenä lyhytelokuvana.
 
Kokoelman on kuvittanut norjalainen Cecilie Ellefsen. Kuvitus jää somistavaksi poimiessaan tarinoista pieniä yksityiskohtia.
 
 

 

Älä oleta minusta mitään, mutta kuuntele ja ole vierellä

 

Jyri Paretskoi: Sinä et tiedä minusta mitään, 128 sivua, Karisto 2026. Kansikuva Iiris Uusitalo.
 

Nuorille suunnatun lyhytproosan tarjonta on kasvanut mukavasti samaa tahtia kentällä havaitun tarpeen kanssa. 

Erityisesti yläkouluissa hyödynnetään novelleja, tarinoita tai kertomuksia enenevässä määrin osana äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta. 

Jyri Paretskoi debytoi vuonna 2013 Shell´s Angles -sarjan (Karisto 2013–2019) samannimisellä avausosalla, jossa varhaisen teini-iän iloja ja vastoinkäymisiä työstettiin huumorilla.  

K15-sarjassa Otava (2018–2020) huumori oli entistä ronskimpaa, kun mopopojat kiinnostuvat päristelyä enemmän tytöistä ja tykkäämisestä. 

Sittemmin Paretskoi on kirjoittanut pari helppolukuista lastenkirjaa lukutaidon alkuun ja Metallinetsijät -sarjaa (Karisto, v:sta 2023).
 
Juuri ilmestynyt uutuus Sinä et tiedä minusta mitään on ilmaisultaan huomattavasti tekijänsä aiempia teoksia mollisointuisempi, mikä toki selittyy myös aiheen painavuudella ja ajankohtaisuudella.  
 
Viisaasti Paretskoi on rajannut kuvauksen ulkopuolelle lähes kokonaan moniongelmaisten nuorten vanhemmat ja muut läheiset sekä kouluterveydenhuollon. 

Näin fokus pysyy vain ja ainoastaan nuorissa ja heidän kamppailussaan. 
 
Hyvää tekeviä liikahduksia, havahtumisia ja pieniä kurssinmuutoksia tapahtuu etupäässä eri ikäisten nuorten välisissä kohtaamisissa. Niissäkin Paretskoi välttelee dramaattisia vastakkainasetteluja. 

Nuorilla on erilaisia taustoja ja elämänkohtaloita, mutta mielen isommat tai pienemmät järkkymiset eivät  suoranaisesti liity vanhempien tulotasoon tai heidän antamiinsa elämän eväisiin. 

Kokoelman nuoret antavat toisilleen eräänlaisia syötteitä muokata ennakkoluulojaan tai oletuksiaan toisista.
 
”Varapikkusisko” -tarinassa Hilla kiteyttää hyvin kokoelman moton: 
 

– Kaikilla on jotain. Ei kaikki aina näy päälle päin. Tai kaikkea ei välttämättä halua näyttää.

Sinä et tiedä minusta mitään ketjuttaa erillisissä kertomuksissa esiintyvien   nuorten elämänkohtaloita toisiinsa. Kokoelman lopusta löytyy listaus nuorista ja heidän välisistä suhdeverkostoistaan.

Tekniikka sopii erityisen hyvin lyhytproosaan. Erilliset tarinat kerryttävät lukijan tietämystä ja yksityiskohtia nuorten elämästä. 

Samanlaista henkilöiden linkittämistä löytyy mm. Nadja Sumasen novellikokoelmasta Sade on kaikille sama (Otava 2021) sekä Terhi Rannelan kokoelmasta Vaarallinen keli (Otava 2023).

Paretskoi on kertonut saaneensa sytykkeen kirjansa kirjoittamiseen  toimiessaan nuorille suunnatun kirjoituskilpailun raadissa. Hän odotti saavansa lukea iloisia ja huolettomia tekstejä, mutta hämmästyi, kun teksteissä oli niin paljon   lohduttomuutta, epävarmuutta ja näköalattomuutta.  

Paretskoi on konsultoinut nuorten parissa työskenteleviä mielenterveyden ammattilaisia.
 
Jyri Paretskoi on työskennellyt vuoteen 2020 asti yläkoulussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Niinpä kokoelman paras ja kauaskantoisin anti löytyykin hieman yllättäen teoksen lopusta, Jälkikaiku-osiosta, jonne hän on laatinut eri kertomuksiin nivellettyjä tarkentavia kysymyksiä. 
 
Luetun ymmärtämisen testaamisen sijasta kysymysten tavoitteena on pikemminkin halu  kannustaa nuoria keskustelemaan luetusta yhdessä ja näin myös madaltaa mielenterveyden haasteisiin liiittyviin aiheisiin usein kohdistuvaa tabu-luonnetta.
 
 
Paretskoi tuntee kollegansa ja tiedostaa tarpeen tällaiselle opetusmateriaaleille.
 
 
 
 
 
 

Vetävä seikkailu orpotytöstä mysteerien kyllästämällä saarella

 

Eva Frantz: Kilpikonnasaari. S&S 2025. 205 s. Kansikuva ja sisäkansien kartta Sami Saramäki.
 

Seireeneitä ja hirviöitä, kaikkea sitä kuuli. 
 
Ei ihme, että Kilpikonnasaari oli niin synkkä paikka, kun täällä oli niin paljon surtavaa ja pelättävää. Muotoaan muuttavia hirviöitä ja merenneitoja, joilla oli kuolettava ääni. 

 
Historiallisen lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuuden genre pitää ilahduttavasti yhä pintansa.
 
Aikuisille suunnatuista dekkareistaan tunnettu Eva Frantz on kirjoittanut aiemmin kolme historiaan sijoittuvaa lasten ja varhaisnuorten kirjaa, Osasto 23 (alk. Hallonbacken), Yönkuningatar (Nattens drottning) ja Ruukin salaisuus (Hemligheten i Helmersbruk) vuosina 2018–2021). 
 
 
Hallonbackenista on tehty myös tv-sarja, joka on edelleen katsottavissa  Yle Areenassa.
 
Frantzin uutuus, viime vuonna ilmestynyt Kilpikonnasaari sekoittaa taidokkaasti klassisen tyttökirjallisuuden perinnettä, myyttejä ja ehtaa seikkailua. 
 
12-vuotias orpo Edla lähetetään Kilpikonnasaarelle, missä hänen vanhempi serkkunsa työskentelee majatalossa. 

Saarta riivaavat oudot tapahtumat: kalastajien elinkeinon kannalta tärkeät kalat ovat kadonneet, lapsia on kadonnut ja terveysvaikutuksistaan kuulu kaivokin on ehtynyt.
 
 
Aluksi Edla saa osakseen sääliviä katseita, sillä hän on kaljuuntunut varhaisessa lapsuudessaan. 
 
Vähitellen Edla sulattaa lähes kaikkein ynseimpienkin saaren ja majatalon asukkaiden sydämet oikeamielisellä ja suoraselkäisellä olemuksellaan. 
 
Kyläläiset kertovat toinen toistaan karmivampia tarinoita tappavista seireeneistä, merenneidoista. 

Myös kadonneen kapteenin taloon liittyy myös paljon salamyhkäisyyttä, josta Edla haluaa ottaa selvän. 

Hän tutustuu Raldoon, Ilseen ja Didrikiin, joilla on hänen itsensä tavoin myös erityisiä piirteitä ja ominaisuuksia.
 
 
 
Frantz kuljettaa juonta taidokkaasti, hitaasti seikkailun kierteitä nostattaen. Hänellä on erityinen tapa rakentaa lapsipäähenkilöistään samastumiseen houkuttelevia hahmoja, joiden olemuksessa ei ole mitään hohdokasta glamouria, vaan he käyttäytyvät historiallisten olosuhteiden antamissa realistisissa raameissa.
 
Edlan rohkeus ja periksiantamattomuus koituu lopulta koko saaren pelastukseksi. Kilpikonnasaari on vetävä, tarinalinjastoltaan eheä seikkailuromaani, joka tekee kunniaa vanhoille klassikoille, mutta seisoo silti tanakasti omilla jaloillaan.
 

Runeberg Junior -palkitussa kuvakirjassa julkea kissa ei kaihda keinoja saadakseen aina vain lisää ruokaa

  

 

Ted Forsström & Åsa Lucander: Sapuskaa Sulolle! Suomentanut Johannes Ekholm. 36 sivua. Teos 2025. 

 
Runeberg Junior -palkinto  on hetki sitten Porvoossa myönnetty Ted Forsströmille  ja Åsa Lucanderille kuvakirjasta Stivens fat är utan mat (Förlaget), joka on suomennettu nimellä Sapuskaa Sulolle.

 
 

Runeberg Junior -palkinto keskittyy 6–9-vuotiaille suunnattuihin lastenkirjoihin. 

Niinpä myös ehdolle on asetettu lastenromaanien ja  helppolukuisten lukutaidon alkuun suunnattujen kirjojen rinnalle myös kuvakirjoja ja runokuvakirjoja.   

Ennätys kuvakirjojen osalta tehtiin ensimmäisenä jakovuonna kymmenen vuotta sitten, kun ehdolle asetettiin peräti neljä kuvakirjaa!  

Kuitenkin vasta nyt palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa kuvakirjalle.
 
Aikuisista koostuva esivalintaraati perusteli ehdolle asettamistaan seuraavasti: 
 

Hassu ja lämminhenkinen, riimitelty tarina Stiven-kissasta, joka pyörittää koko perhettä vaatimalla loputtomasti ruokaa kuppiinsa. Tarina on tunnistettava etenkin kissanomistajille. Niin kuvitus kuin teksti ovat tyyliltään leikitteleviä. Hurmaava ja nokkela kirja, joka jättää hymyn huulille.

 
Kymmenen ehdokaskirjan joukosta lopullisen valinnan teki 146 porvoolaista esikoululaisista ja 1–2-luokkalaisista koostuva raati. Palkinnon saajasta järjestettiin äänestys. 

Palkinnonjakojuhlassa lasten omia perusteluja ei tosin luettu ääneen lainkaan.  
 
Suomenruotsalaisesta kulttuuritahdosta ja lastenkulttuurin vakavasti ottamisesta kertoo sekin, että palkintosummaa on juhlavuoden kunniaksi ja osoitukseksi laadukkaan lastenkirjallisuuden tärkeydestä korotettu aiemmasta 10 000 eurosta 15 000 euroon. 

Palkintoa rahoittavat vuorovuosin Borgåbladet ja Porvoon kaupunki. 

Toivoisin muidenkin lasten- ja nuortenkirjapalkintoja jakavien tahojen ottavan mallia tällaisesta suoraselkäisyydestä! 

Runeberg Junior -palkintoa voi pitää myös kannustavana esimerkkinä yritysyhteistyöstä lastenkulttuurin rahoituksessa.

 

Runeberg Junior -lapsiraati antoi myös kunniamaininnan Tuutikki Tolosen lastenromaanille Marsu ja lumpeena kellumisen taito (WSOY 2025, kuv. Reetta Niemensivu). 
Olen arvioinut sen Lastenkirjahyllyssä viime vuoden toukokuussa. 






 

Nälkäisestä Sulo-kissasta kertova kuvakirja on toteutukseltaan jopa yllättävän perinteinen, joskin sekä tekstissä että kuvituksessa on hersyvää huumoria.  
 
Asetelma alati nälkäisestä kissasta on entuudestaan tuttu vaikkapa Karvinen-sarjakuvista. 

Sulon isäntäperheen taipumus kulinarismiin näkyy myös
keittiön kirjahyllyssä. Åsa Lucanderin kuvitusta Ted Forsströmin
tekstiin kuvakirjassa Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

 

Sulo-kissan julkeudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Se höynäyttää mennen tullen kaikkia perheenjäseniä, jotka velvollisuudentunnossaan, hajamielisyyksissään tai kesken etätöiden lankeavat kukin vuorollaan täyttämään Sulon ruokakupin. 

 

Jo ensimmäisellä aukeamalla esitellään hauskasti perheen intohimoista suhdetta ruoanlaittoon, kun Sulo lekottelee keittiön keittokirjahyllyllä.

Sulon taipumus aiheuttaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita
havainnollistuu kuvituskuvassa, jossa Åsa Lucander korostaa ehtiväisen
kissan etenemistä simultaanisena havainnekuvana. Lucanderin
kuvitusta Ted Forsströmin tekstiin kuvakirjassa 
Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

 

Sulon repliikit tai ajatukset erottuvat muusta tekstistä omalla lihavoidulla fontilla.

 

Tarinan kliimaksi jätetään luonnollisesti viimeisille sivuille. 

Perhe tekee ryhtiliikkeen ja pyrkii jatkossa huolehtimaan siitä, että lemmikkiä ei enää ruokita ähkyn partaalle. 

Mutta mitä tekeekään Sulo?

 

Protestina ja syvästi loukattuna se lähtee naapuriin kerjäämään kinkkua…

Ajankuva tämäkin: tuskin on aiemmin kuvakirjassa
esitetty vanhemman osallistumista etäpalaveriin!
Åsa Lucanderin kuvitusta Ted Forsströmin
tekstiin kuvakirjassa Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

Todennäköisesti lapsi- ja aikuislukija tulkitsevat kirjaa hieman eri kulmista: lapsi samastuu herkkuja siekailematta ahmivaan kissaan, kun taas aikuinen saattaa havahtua siihen, että säännöt, kuri ja keskittyminen olennaiseen voivat olla tae koko perheen hyvinvoinnille. Jostain syystä näitä hyveitä on vain niin vaikea noudattaa hektisen arjen käänteissä. 

 

Åsa Lucander tavoittaa Sulon olemukseen muikeutta ja osuvaa elekieltä.

Sapuskaa Sulolle on myös yksi kuvakirjoille jaettavan, viime vuonna ensimmäistä kertaa jaetun Limmi-palkinnon kuudesta ehdokkaasta.

Ehdolle on eilen asetettu myös nämä viisi kuvakirjaa:

Vuokko Hurme & Noora Katto: Hirveä ikävä, Into

Malin Klingenberg & Maria Sann: Vanhukset, suom. Outi Menna, S&S 2025

Mila Teräs & Satu Kettunen: Simpukkakupunki, Karisto 2025

Maria Vilja: Juuli, isoveli ja hurja liuku, WSOY 2025

 

Mörköterapiaa kahdessa kuvakirjassa

Maryam Razavi & Saara Obele: Mimi ja mörkö, Otava 2025.
 
Elina Hirvonen & Mervi Lindman: Prinsessa Rämäpää: Mörön oma kirja, Tammi 2025. 
 
 

 
Maryam Razavi on suomalainen malli, stylisti ja juontaja, joka muutti pikkulapsena iranilaisten vanhempiensa kanssa Suomeen. 

Razavin ensimmäinen lastenkirja, kuvakirja Mimi ja Mörkö  on saanut alkunsa Razavin oman lapsen peloista. 
 
Leikki-ikäinen Mimi tuntee olonsa äkkiä turvattomaksi omassa kodissa:

Sillä on isot silmät, valtavat pyöreät korvat, värikkäät sotkuiset hiukset, iso suu, isot hampaat ja pitkä häntä, jonka päässä on oranssi tupsu.

Aamulla herätessä tuttu ja turvallinen koti tuntuu äkkiä olevan
Mimin mielestä vinksallaan sinne tunkeutuneen oudon tyypin takia.
Saara Obelen kuvitusta Maryam Razavin tekstiin kuvakirjassa
Mimi ja mörkö (Otava 2025).

 

 

Äiti suhtautuu tyttären ilmoitukseen asiallisesti. 

Jospa otus  suostuisi näyttäytymään, kun äiti ja Mimi järjestäisivät olohuonediskon? Isäkin valmistaa mörkösmoothien.
 
Pelkoon suhtaudutaan  siis rationaalisesti ja arkisesti.

Kukaan ei kyseenalaista Mimin mielikuvitusta saati mörön olemassaoloa. 

Illan tullen Mörkö on tullut jo niin tutuksi, että Mimi järjestää sille petipaikan vuoteensa ja isosiskon sängyn väliin. 

Pelkoa liennytetään  isän aloitteesta mörkösmoothiella!
Saara Obelen kuvitusta Maryam Razavin tekstiin kuvakirjassa 
Mimi ja mörkö (Otava 2025). 

 

Lastenkirjailijoina debytoivien julkkisten kirjoja kustannustoimitetaan omien havaintojeni mukaan kevyellä kädellä ainakin tekstin pituuden suhteen. 

Siinä missä monien ”ammattikirjailijoiden” kuvakirjatekstit ovat jo sopivan kompakteja, niin julkkisten tekstin mittaa ei – syystä tai toisesta –  samassa mitassa säädellä.
 
Saara Obelen kuvitustyylissä on sekä värityksen että hahmojen suunnittelun osalta tunnistettava ripaus 1980-luvun retronostalgiaa.

 

Elina Hirvosen ja Mervi Lindmanin kuvakirjassa Prinsessa Rämäpää ja mörkötaika (2024) esiintynyt mörkö on saanut aivan oman kuvakirjan. Se tekee samalla vaivihkaisesti esilehdeltä löytyvän Muumipappa ja meri -muumikirjan  sitaatin kautta kunniaa myös Tove Janssonin muumikirjojen Mörölle. 

Hirvosen ja Lindmanin luoma Mörkö-hahmo haluaa oikoa siihen liitettyjä uskomuksia ja ennakkoluuloja.
 
Mörköä myös närästää se, että lasten oletetaan olevan tietynlaisia, niin luonteeltaan kuin kiinnostuksen kohteiltaankin. 

Mörön lähestymisyritykset lasten kanssa menevät mönkään, 
kun lapsiin on iskostunut mörön pelko. Mervi Lindmanin
kuvitusta Elina Hirvosen tekstiin kuvakirjassa Mörön oma kirja
 (Tammi 2025). 

 
Mörkö saa kuitenkin huomata, että lujaan piintyneiden ennakkoluulojen kumoaminen on vaikeaa ja hidasta. 

Mörkö on kiertänyt ympäri maailmaa, ja päätyy lopulta Suomeen ja Prinsessa Rämäpään sängyn alle.

Lapsen ennakkoluulottomuus ja rohkeus ”piirtävät” Mörön näkyväksi: 

 
Minusta tuli pehmeä, värikäs ja iloinen. Sain takaisin kaiken, minkä olin satojen vuosien aikana menettänyt. 

 
Mervi Lindmanin humoristinen ja yksityiskohtien täyttämä kuvitus liudentaa pelkoa ja jännitystä.

Tässä vaiheessa sekä Mörön että lapsen pelkokertoimet
ovat jo asettuneet ja molemmat ottavat rennosti. Tarkkasilmäinen
voi pongata lastenhuoneen lattialta myös Tove Janssonin
Muumipappa ja meri -kirjan. Mervi Lindmanin
kuvitusta Elina Hirvosen tekstiin kuvakirjassa 
Mörön oma kirja (Tammi 2025). 

Kirjan lopussa on vielä täytettävä ystäväkirja, johon lapsi voi kirjoittaa itse tai aikuisen avustamana omat tietonsa.
 

Vilja-Tuulia Huotarisen nuoruuden vimmasta helisevä nuortenromaani näyttää, kuinka otetaan ja saadaan tilaa kasvamiseen

 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kaikki Saharasta. 188 sivua. Tammi 2026. Kansikuva Laura Lyytinen.

 
 

Nuori ja teini, ne on vanhanaikaisia sanoja, mehän eletään tässä ja nyt. Saisiko sitä olla vain ihminen? Jokin elollinen olento? 

 
Näin pohtii Vilja-Tuulia Huotarisen juuri ilmestyneen Kaikki Saharasta -nuortenromaanin päähenkilö, 15-vuotias Sahara.

Sahara asuu Vantaanjoen varrella Vanhankaupunginkosken maisemissa. Hän ottaa tilaa ja maisemaa haltuunsa parkourin avulla. 

Sahara nauttii liikuntalajista erityisesti sen vaatiman ponnistuksen, ketteryyden ja tasapainon vuorottelun takia. Näistä samoista taidoista on hyötyä myös elämässä. 

Saharalle parkour on myös keino olla yhteydessä maailmaan tilanteessa, jossa hän

 ”on enemmän kuin ennen” ja jossa hän toisaalta vie äkkiä liikaa tilaa. 

 

 
Äidin mielestä Sahara on pahimmassa mahdollisessa iässä:
 

Pahin ikä ikinä. Sitä paitsi hän on oikeassa. Kesästä lähtien on tuntunut siltä kuin jokin sisällä lämpenisi koko ajan. Ihan kuin ihoni pehmenisi ja veri virtaisi nopeammin, kiehuisi. Siksi avauduin Tiolle. Puhuin niin kuin puhuin, ja tässä on lopputulos. Ei enää Tioa.

 
Romaanin jännite syntyy, kun Saharan paras ystävä Tio muuttaa Kokkolaan. 

Ennen muuttoa Sahara on tunnustanut rakkautensa Tiolle, mutta kokee tulleensa torjutuksi.
 
Ero ystävästä on Saharan mielestä verrattavissa kuolemaan. Hän traumatisoituu ja lakkaa puhumasta. 
 
Samalla Sahara huomaa siirtyneensä uuteen aikaan ja elämänvaiheeseen, jossa ongelmista ei enää pääse yli juoksemalla.  
 
Pikaistuksissaan hän lähtee Rovaniemelle Keitoon kapakkaan, missä hänen edesmenneen isänsä bändi keikkailee. Matkalla Sahara pysähtyy myös Kokkolaan tapaamaan Tioa.  
 
Matkan eri vaiheissa hän saa paljon apua ja tukea. 
 
Tärkein opas ja henkiystävä on muille näkymätön Xei, jolla on sininen irokeesi. 
 
Junamatkalla tukijoukkoihin liittyy vielä omalaatuinen konduktööri.
 
Myös salamyhkäinen ja tapahtumien kulkuun etäältä vaikuttava ”Johtokunta” on merkittävässä roolissa. Huotarinen liittää realistiseen kerrontaan maagisia elementtejä luontevasti. 

Matka Rovaniemelle vertautuu lopulta matkaan tuonpuoleiseen tai toiseen todellisuuteen. Matkan aikana Sahara penkoo muistojaan ja totuttelee samalla myös ajatukseen pian syntyvästä pikkusisaruksesta.  

Nuortenromaaneissa usein toistuva aihelma, nähdyksi tuleminen omana itsenään, tulee Saharan  kasvutarinassa kauniisti esille. 
 
 
Vilja-Tuulia Huotarinen sanoittaa poikkeuksellisen kauniisti ja silti omintakeisesti murrosiälle ominaisia kehon muutoksia: 
 

Lantion kaari kaartui ja kyynärpäihin uurtui vakoja. Karvat rehottivat villimmin. Ihan kuin huuletkin olisivat näyttäneet erilaisilta, niistä tuli pusuhuulet.

Huotarisen avaus nuortenkirjailijana oli kolmiosainen Silja-sarja (Karisto 2007–2010). Se  sai sytykkeen Anni Polvan muistoksi vuonna 2006 järjestetystä tyttökirjojen kirjoituskilpailusta, jonka Huotarisen käsikirjoitus  Siljan laulu voitti. 

 

Seuraavat nuortenromaanit valoa valoa valoa (2011) ja Kimmel (2014) ottivat jo Silja-sarjaa enemmän etäisyyttä perinteiseen tyttökirjallisuuteen. 

Tyttöys ja tyttökirjan kliseet – sekä  hyvässä että pahassa – näkyvät  kuitenkin kaikkien kolmen teoksen  pohjajuonteena, mutta samaan aikaan Huotarinen myös uudistaa genreä kyseenalaistamalla ja hätkähdyttämällä, sekä kielen että nuoruuden kuvauksen osalta. 

Teosten metafiktiivisen ja kohosteisen, mutta kaikkea itsetarkoituksellista alleviivaamista karttavan kerronnan ansiosta lukija pysyy valppaana. 
 
Kaikki Saharasta sisältää sekä konkreettista että vertauskuvallista aukkoisuutta (esimerkiksi kohdassa, jossa teoksen kiteyttävä motto puuttuu ja suluista löytyy vain maininta, että siihen sopisi lause filosofilta tai junan konduktööriltä. 

Toistuvasti Sahara myös viittaa ylimalkaisella mutta  hyvin tunnepitoisella ”Lina ja Meri ja koko kaveriporukka” -ilmaisulla tärkeimpään luottokaverien sidosryhmäänsä. 
 
 
Saharan äiti on kirjailija, ja tytär on luultavasti senkin takia hyvin tietoinen kielen rekisteristä ja kirjoittamisen lainalaisuuksista. 

Sahara myös viittaa taajaan äidin kirjoissaan viljelemiin juoniratkaisuihin ja vertauskuviin. 

Äitii on erityisen mieltynyt erilaisiin kivilajeihin ja  jopa isompiin kivenmurikoihin, joita löytyy eri puolilta kotia. 

Ylitulkintaa tai ei, itse näen  tässä  äidin kiviaddiktion kuvauksessa kunnianosoituksen Merja Otavan Priskalle (1959), joka aikanaan oli käänteentekevä,  suomalaista nuortenromaania radikaalisti uudistanut teos. 
 
Tavan takaa Sahara puhuttelee äitiään äitikullaksi viitaten tämän mielipiteisiin tai teosten ominaislaatuun. 
 
Kaikki Saharasta onkin kiinnostava myös perhedynamiikan kuvauksessaan: nuortenkirjoissa on nimittäin huomattavasti yleisempää, että niiden keskushenkilöt kapinoivat ja ottavat etäisyyttä vanhempiinsa. Saharan suhde äitiinsä on  sen sijaan luja. Tätä tunnesidettä ei edes ”Etelä-Suomen viimeinen hevari", äidin nolo miesystävä Santeri, pysty horjuttamaan.
 
 
Silti Sahara toteaa: ”Perhe on kamalan iso sana ja vie paljon tilaa”. 
 
Huotarisen kieli on samaan aikaan hyvin täsmällistä ja silti hurmaavasti helisevää ja rekisteriltään – nuortenromaaniksi – kokeilevaa: 
 
”Taivas näyttää nuuskalta ja sijaitsee liian korkealla täältä maasta katsottuna”. 
 
Tion paljaat nilkat ”leiskui kuin majakat” ja ”kadunpätkä on kuin musta metrilaku”. 
 
Tällainen kielen ja kerronnan rentous laajentaa toivon mukaan luontevasti nuoruudesta omintakeisesti mutta silti yleispätevästi kertovien kirjojen lukijakuntaa. 
 
Kustantaja Tammi ilmoittaa verkkosivuillaan teoksen edustavan lasten ja nuorten kaunokirjallisuutta, modernia kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta. 

Hieman kryptiset määritelmät tuntuvat mielestäni keinotekoisilta: toki nuorille suunnatut, kieleltään ja sisällöltään kunnianhimoisesti laaditut romaanit tulisi nykyisin jo itsestäänselvästi laskea kaunokirjallisuuteen. 
 

 

 

Hätkähdyttävä kuvaus lapsuuden angstista, joka kuitenkin lopulta taittuu elämäniloksi ja toiveikkuudeksi

Matilda Gyllenberg: Tusen timmar tystnad. Kuvittanut Maria Sann. 170 sivua. Förlaget 2025.
 
Matilda Gyllenberg: Hundra dagar hemma. Kuvittanut Maria Sann. 170 sivua. Förlaget 2022.

 

Det finns ett ord för såna som jag. Den heter hemmasittare. Staden har ett program för hur de ska hanskas med oss. (Hundra dagar hemma.)

 
 
Ruotsalaisilla lastenkirjailijoilla on ollut kautta aikojen aivan erityinen taito kuvata lapsuuden kipupisteitä samastuttavasti siten, että pahin angsti taittuu aina myös keventävällä huumorilla tai muulla arkeen tukevasti kiinnittyvällä ankkurilla.  
 
Mielestäni on perusteltua sanoa, Matilda Gyllenbergin kahdessa lastenromaanissa kajastelee Barbro Lindgrenin tuotanto, erityisesti 1970-luvulla ilmestyneet lastenkirjat  Erittäin salaisia juttuja  ja Varpunen.

Hundra dagar hemma ja Tusen timmar tystnad kertovat 11–12-vuotiaasta tytöstä, Nikestä. 
 
Ensimmäisen osan voi tulkita ottavan kantaa myös koronasta johtuneen poikkeusajan kuormittavaan vaikutukseen alakouluikäisten elämässä. 
 
Nikeä – joka tosin hetkellisesti haluaa vaihtaa nimensä, koska ei halua että hänet yhdistetään kansainväliseen urheilubrändiin – ahdistaa moni asia siinä määrin, että kouluun lähtemisestä on tullut entistä vaikeampaa.
 
Yhteys parhaaseen kaveriin Miaan säilyy kuitenkin rikkumattomana. 

Tytöt tapaavat koulun jälkeen ja viikonloppuisin.
 
Äiti on neuvoton ja ihmettelee, miksi tyttärestä on yhtäkkiä tullut erilainen.  
 
Nike vastaa äidilleen rationaalisesti: 

 

”För att jag är sån här. Det är dina gener och det är du som  har uppfostrat mig, tänk på det!”

 
Apua haetaan ja sitä myös saadaan, vaikka tärkeimmät oivallukset tapahtuvatkin Niken pään sisällä. 

Vähitellen, saadun tuen ja ennen kaikkea läheisten ansiosta, toimintatavat myös muuttuvat.    
 
Nike säilyttää ihailtavasti arvostelukykynsä täyttäessään koulukuraattorin masennuskyselyä.
 

Sen gick jag fylla i en blankett med ännu fler frågor: Om jag har aptit, hur många gånger den senaste veckan jag har tänkt på självmord och hur ja ful jag tycker att jag är pp en skala från ett till fem. Helt sjukt! (Hundra dagar hemma.)

 
Vaikka  Nike arvostaakin äitinsä ponnisteluja koulun ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, hän miettii myös välillä,  kenen puolella äiti loppujen lopuksi haluaa olla. 
 
Nike saa lopulta diagnoosin: 
 

Social fobi. Det hörs ju direkt att det betyder att man är livrädd för människor. Man kan inte låtsas att det är något bra. (Hundra dagar hemma.)

 

Maria Sannin hurmaava kuvituskuva, jossa
Nike ja Mia loihtivat barbie-nukeilleen uuden ja
uskottavan anarkisti-ilmeen. Sannin kuvitusta Matilda
Gyllenbergin lastenromaaniin Hundra dagar hemma
(Förlaget 2022). 

 
Gyllenberg ei kuitenkaan tee Nikestä sääliteltävää rassukkaa. Iltaisin ja viikonloppuisin tytöt ovat hyvinkin aktiivisia. 

Rankkojen aiheiden vastapainoksi Gyllenberg on punonut molempiin kirjoihin 

dekkarijuonta,  joka taittaa onnistuneesti pahimman kärjen angstilta ja apeudelta.  

Avausosassa tytöt ratkovat uimahallin oletettua tuhopolttoa ja jatko-osassa he kuulevat Hämeenlinnan naisvankilasta karanneesta vangista.  Samaan aikaan uutisen kanssa koululle tulee uusi, hieman kummallisesti käyttäytyvä rehtori. 

Epäilyksen kaavat ovat kirjoissa samanlaisia: lukijankin on helppo mennä tyttöjen vedenpitävien todisteiden kyytiin, mutta lopulta sekä tytöt että lukija saavat huomata, että ihmisiä ei kannata leimata heppoisin perustein! Niken ”sairaskertomuksen” ohessa tytöt ratkovat myös kaupungin uimahalllin oletettua tuhopolttoa.

 
Tusen timmar tystnad jatkaa Niken ja äidin tarinaa. 
 
Siinä Nike on palannut kouluun ja aloittaa kuudennen luokan. 
 
Mia kiteyttää heidän uuden sosiaalisen asemassaan tapahtuneen muutoksen: 

”Vi är störst i skolan nu”, sa hon, ”Här är det vi som bestämmer”.

 
Nike kokee elävänsä kahdessa todellisuudessa: koulussa tapahtuu paljon, mutta kotona on hiljaista ja ahdistavaa. Äiti haluaa vain nukkua ja purskahtaa itkuun pienimmästäkin.
 
Siksi Niken on vaikea puhua asiasta aluksi edes bestikselleen Mialle. 

Oivaltava arkinen kuvituskuva Niken äidin alkavasta alakulosta
tämäkin. Maria Sannin kuvitusta Matilda
Gyllenbergin lastenromaaniin Tusen timmar tystnad 
(Förlaget 2025).   

 
Gyllenberg on kuitenkin rakentanut myös tässä jatko-osassa Niken ympärille vankan tukiverkoston. Vaikka hänen isänsä asuukin uusperheensä kanssa Kööpenhaminassa, niin onneksi isäkin Kööpenhaminassa uusperheensä kanssa asuva isä havahtuu onneksi ajoissa muuttamaan vakiintuneita toimintakuvioitaan. 

Myös äidin miesystävä luovii taitavasti Niken ja tämän äidin tunneilmausten välimaastossa. 

Tärkein tukija on kuitenkin ilmastonmuutoksesta ja lintujen tarkkailusta kiinnostunut isoäiti. 
 

 
 

Gyllenbergin lastenromaaneissa on paljon yhtäläisyyksiä myös Veera Salmen  Ihan tavallisen Fionan kanssa. 

Salmen Fiona on jo aloittamassa yläkoulun, mutta nauttii vielä muutaman ystävänsä kanssa myös leikistä ja mielikuvituksesta. Niken tapaan myös Fiona kokee koulun yht äkkiä niin ahdistavaksi, että ei halua mennä sinne. 
 
Gyllenbergin Hundra dagar hemma -kirjasta löytyy hieno kohtaus, jossa Mia ja Nike leikkaavat barbeilleen anarkismin vaativat uudet kampaukset: 
 
 

Klippa ett stort hål för huvudet och två mindre på vardera sidan som ärmhal, och rita ett stort svart A med en cirkel runt med tusch mitt på magen. Det omringande A:et är en symbol för anarki. anarki betyder att ingen får bestämma över någon annan, utan att alla bestämmer över sig själva. Det finns inga lagar att bryta emot, och de vuxna tvingar inga sina barn att göra sånt de inte vill.

 

Maria Sann ei epäröi kuvata  sysitummiakaan mielen syövereitä.
Tässä kuvituskuvassa tosin jo lähes kadonnut yhteys Niken ja äidin
välillä on jo palautumassa. Sannin kuvitusta Matilda Gyllenbergin
lastenromaaniin Tusen timmar tystnad 
(Förlaget 2025). 

Maria Sannin mustavalkoinen kuvitus välittää upeasti Niken ja tämän läheisten tuntoja. Vaikka lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa nelivärinen kuvitus on jo pikemminkin sääntö, niin näihin kirjoihin värikuvitus ei olisi kerta kaikkiaan edes sopinut.
 
Sann ei epäröi välittää kuvituksissaan myös keskushenkilöiden mustia syövereitä.
 
 
Hundra dagar hemma oli ilmestymisvuonnaan Runeberg Junior -ehdokkaana. 

Tusen timmar tystnad oli ehdolla Topelius -palkinnolle.