Kukaan ei saa lukea tätä

Barbro Lindgren: Erittäin salaisia juttuja. Kuvittanut Olof Landström. Suomentanut Kaarina Helakisa. Tammi 1972.



















Rouva Huulla on tainnut naksahtaa nostalgiavaihde päälle.

Tämä ruotsalaisen Barbro Lindgrenin kirja oli Rouva Huulle lapsena mieluinen. Sen rohkean tunnustuksellinen, mutta silti puhekielinen tyyli, epäsovinnaisuus, monien tabujen kumoaminen ilman mitään teatraalisuutta ja ennen muuta lapsen sisimpien tuntojen elämyksellinen kuvaaminen vetosivat siiheen pieneen tyttöön, joka Ullan tavoin halusi useammin tarkkailla muita kuin olla tapahtumien keskipisteessä.

Ulla on ehkä hieman alle 10-vuotias Tukholmassa asuva tyttö, joka kirjoittaa päiväkirjaan erittäin salaisia juttuja itsestään ja lähimmistään. Ulla ei ole ”sellainen tyttö, joka vain juoksentelee ja kikattaa aina, eikä ajattele yhtään mitään”.

Erittäin salaisia juttuja pohjaa Barbro Lindgrenin (s. 1937) omiin lapsuusmuistoihin. Kirjailija paljastaa asian lukijalle jälkisanoissaan.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin jokseenkin ajatonta, sitä ei välttämättä kykene napittamaan tiettyyn vuosikymmeneen – muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta, esimerkiksi kun Ulla sairastuu keltatautiin tai kun Ullan isänisä kuolee ja lapset jäävät hautajaisten ajaksi kotiin.

Lindgrenin kirja tuo myös väistämättä mieleen Mari Kujanpään viime vuonna ilmestyneen Minä ja Muro –kirjan. Sekä Lindgren että Kujanpää kuvaavat lapsuuden tummia tuntoja hyvin eleettömästi. Ullan pitkään jatkuva alakuloisuus, jonka voisi nykypäivän näkökulmasta diagnosoida myös lapsen masennukseksi, kuvataan hyvin konkreettisesti:

Tämä alkoi luultavasti eilen. Istuin luokan perällä ja katselin kun lehtiä lenteli ikkunasta sisään. Ja opettaja puhui kuninkaankukkuloista ja vierinkiviharjuista, ja yhtäkkiä ikkunan ohi lensi isoja naakkaparvia.

Silloin minusta tunti siltä kuin olisin nähnyt luokan ensimmäistä kertaa, sen miten pieni ja toivoton se oli ja miten kaikki istuivat ja raapustelivat kynillään paperiin ja huokailivat. Minä ajattelin: täällä sitä pitää istua koko ikänsä, siihen asti kun täyttää kahdeksantoista, ja päntätä vuosilukuja ja kuunnella naakkojen huutavan – ja silloin minusta tuntui niin kurjalta, etten voinut enää istua paikoillani. Nousin seisomaan ja kävelin ovelle päin.
– Pitääkö sinun mennä ulos? Opettaja kysyi.
Minä nyökkäsin.
– Voitko sinä huonosti?
Nyökkäsin taa ja menin ulos. Sitten juoksin kotiin, meidän talohan on niin lähellä. Tuntui siltä kuin olisin pelastunut jostakin kamalasta. Äidin mielestä oli jotenkin kummallista, mutta minun ei tarvinnut mennä takaisin kouluun sinä päivänä. Pääsin äidin kanssa ostoksille siihen kauppaan, jossa me tavallisesti käydään.

Ulla on pitkään kotona: hän vain makoilee sängyssä ja lueskelee rullaverho alas vedettynä.

– – Minulla on ihan niin kuin pala kurkussa ja minua itkettää. Ihan totta: aina kun joku puhuu minulle, minä alan itkeä.

Mutta Ulla selviytyy. Hänellä on viisaat vanhemmat ja lähistöllä asuu muitakin ymmärtäjiä. Malinin täti kiteyttää olennaisen lausahtaessaan, että ”Ei ole helppoa olla pieni, -- mutta ei se niin helppoa ole isokaan olla".


Pienen aasinsillan kautta Rouva Huu vastaa Valkoisen kirahvin heittämään haasteeseen ja paljastaa itsestään kuusi asiaa.

1. Rouva Huu on heikkona maatuskoihin. Hän on perustanut orpokodin yksinäisille pienille maatuskatytöille. Hän myös bongaa lukemistaan kirjoista maatuskaviittauksia: tähän mennessä niitä on löytynyt Reidar Palmgrenin romaanista Tunneli, Mila Teräksen nuortenromaanista Sininen huone ja Riitta Jalosen romaanista Hyvää yötä, Irma Noora.

2. Rouva Huu kerää myös kotimaisten lastenkirjakuvittajien originaalikuvituksia, joiden aiheena on lepääminen tai nukkuminen. Kokoelmassa on tällä hetkellä useampikin Virpi Talvitien kuvitus ja yksi Kristiina Louhen kuvitus, Petra Heikkilän grafiikka ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitus Suomen lasten hölmöläissaduista painokuvana. Addiktio liittyy jollain tapaa siihen, että Huu ei osaa niin sanotusti olla vaan ja syljeskellä kattoon. Hän pyrkii näitä kuvituskuvia katsoessaan pääsemään syvään meditatiiviseen tilaan.

3. Rouva Huuta itkettää aina mustikkametsässä. Mustikoita on yleensä yhden rouvan poimittavaksi ihan liikaa ja aina löytyy seuraavalta mättäältä isompia ja parempia mustikoita, jotka olisi ihan pakko poimia. Rouva Huu samaistuukin tästä syystä mieluusti Elsa Beskowin kuvakirjaan Pikku Puten seikkailut mustikkametsässä.

4. Erilaiset kädentaidot ovat Rouva Huulle elintärkeä vastapaino kirjoittamisen ja lukemisen kyllästämälle työlle. Perhe suhtautuu näihin kädentaitoprojekteihin vaihtelevalla huvittuneisuudella. Mutta rouva kuittaa tällaisen pilkanteon suurpiirteisesti savolaisperäisellä sananlaskulla: ”Kaikkia meitä hassuttaa, kutakin tavallaan.”

5. Rouva Huulla on sokea piste anglosaksiselle tiiliskivifantasialle. Tästä syystä hän ei ole koskaan saanut luettua loppuun J. R. R. Tolkienin Tarua sormusten herrasta.

6. Rouva Huu lukee yleensä montaa kirjaa yhtä aikaa. Vaikka hänellä on monia kauniita kirjanmerkkejä, niin hän usein jättää kirjan auki lattialle selkämys ylöspäin, mikä on omiaan rasittamaan sidosta. Ja hävettävän usein hän myös merkitsee hiiren korvalla sivun, johon lopetti lukemisensa. Asiaa raskauttaa se, että samaan aikaan Rouva Huu marmattaa jälkeläisilleen ja kehottaa kohtelemaan kirjaa kunnioittavasti. Auts.